Niin, en turhaan viitsi sanoa muuta kuin sanan "ylikulutus", mutta käsitätte siitäkin. Mutta ei syytä huoleen, tämän pitäisi olla minun joutsenlauluni. Tuntuu siltä, että minun pitää selittää itseäni, joten koska olen jo nolannut itseni lopullisesti, niin kai minä olen sen velkaa. Tämä on luultavasti aika pitkä selostus. Kenenkään ei ole välttämätöntä lukea tätä. Tämä on vain jotain pääni sisältä. Taas yksi vika minussa.

Ensimmäisen kerran huomasin tämän - sanokaamme vaikka ilmiön - ala-asteella. Se oli kauan ennen angstia, joten angst ei ole aiheuttanut sitä. En tiedä, mistä se johtuu, en tiedä, voiko sitä vikaa mitenkään poistaa, mutta se ei ole pointti nyt. Nyt vain kerron, miten tämä asia on.

No, ala-asteella oli niitä "pakkoihastumisia". Siis että jokaisen piti "tykätä" jostakusta, jotta olisi normaali. No, myöhemmin minulla tuli kohteeksi Tiedät-kai-kuka, mutta hän ei ollut ensimmäinen. Ihka ensimmäinen poika, josta olen koskaan pitänyt, oli herra Jumpula. Joo, olen siteerannut häntä täälläkin vaikka miten moneen kertaan, koska hän laukoo hauskoja juttuja. Hän on näyttänyt oikeastaan aina suunnilleen samalta: Orlando Bloom -kopiolta. Jokaisessa koulussa on joku poika, jonka perään kaikki tytöt kuolaavat ja meidän koulussamme se on hän. Minä nimitän herra Jumpulaa nättipojaksi.

Kuitenkin, ala-asteella pidin hänestä ja minun paras kaverini oli silloin herra Madonna, joka sattui olemaan Jumpulan yksi parhaita kavereita. No, tietysti minä jossain vaiheessa menin möläyttämään Madonnalle, että pidin Jumpulasta. Ja tietysti Madonna meni heti kertomaan siitä Jumpulalle! Ihan heti! No, Madonna tuli takaisin ja sanoi kertoneensa Jumpulalle. Hän sanoi, että Jumpula oli sanonut pitävänsä minusta myös. Miten tällaisessa tilanteessa yleensä reagoidaan? Ei kovin vaikea kysymys... Yleensä kaikki hyppisivät riemusta ja olisivat ylionnellisia ja vaikka mitä. Mutta en minä. Minä suutuin. Minä olin vihainen Madonnalle, että hän oli kertonut ja vihainen myös Jumpulalle syystä, jota en itsekään käsittänyt. Hänestä tuli minulle idiootti, enkä minä sen jälkeen enää koskaan pitänyt hänestä. Nytkin tulen hänen kanssaan toimeen (ja hän on yksi harvoista ihmisistä, joita puhuttelen pelkästään sukunimellä), mutta hän on minulle vain kaikkien ihannoima nättipoika.

No, yksi tapaus... Mitä sekin kertoisi? Ala-asteella ei muutenkaan oikein ollut mitään todellisia ihastumisia. Olisi siis todella typerää tuomita itsensä jonkun ala-asteen tapahtuman pohjalta, eikö niin? Tästä pääsemme sitten tapaukseen numero kaksi.

Minä olin silloin 13-vuotias, kun sain kirjeen Turkista. Olin ilmoittanut osoitteeni joskus ala-asteella kansainväliseen kirjekaveripalveluun, mutta olin unohtanut koko jutun. Sain kuitenkin kirjeen turkkilaiselta pojalta, jonka nimi oli Semih. Hän oli hauska, joten aloin kirjoitella hänen kanssaan. Hän lähetti minulle kuvansa ja minä lähetin puolestani kuvani hänelle. Se meni ihan hyvin, hän oli mukava ja minä olin kiinnostunut laajentamaan tietouttani ja tuntemaan ihmisiä erilaisista ympyröistä. Sitten se alkoi kuitenkin muuttua oudoksi. Hän sanoi, että oli suurentanut kuvani ja piti sitä yöpöydällään. Että hänen mielestään minä olin mielettömän kaunis ja että vaikka hänen päivänsä olisi ollut miten huono, hän tuli aina onnelliseksi nähdessään kirjeen Suomesta odottamassa postilaatikossa. Hän lähetti minulle ruusunkin, kuivatun tosin, mutta kuitenkin. Hän sanoi, että piti minusta todella.

Siinä vaiheessa minä sain tarpeekseni. Minä täräytin sitten yhdessä kirjeessäni suoraan, että minä en pidä hänestä lainkaan enää, enkä halua, että hän kirjoittaa minulle enää mitään kehuja tai mielistelee minua tai lähettelee kuivattuja kukkia tms. Hän lähetti kirjeen ja sanoi olevansa pahoillaan, ja kysyi sitten, että kai me voimme olla vielä kavereita. Minä kirjoitin takaisin, mutta en vastannut siihen kysymykseen. Olin kirjeessä vetänyt etäisyyttä, enkä kertonut itsestäni enkä kysynyt Semihiltä, mitä hänelle kuului. Kyselin kaikenlaista Turkin maastosta ja historiasta ja kaikkea sellaista. Semih ei kirjoittanut enää takaisin.

Taas vähän huono esimerkki. Turkkilaisethan ne tiedetään, mielistelemässä kaikkea mikä liikkuu. Tämänkään perusteella olisi hieman mieletöntä tehdä mitään vedenpitävää päätelmää, eikös? No, onneksi minulla on sentään vielä viimeinen ja raskauttavin todiste itseäni vastaan.

Minä olin silloin 15. Minulla oli hyvä ystävä netissä, joka sattui olemaan poika. Olen jotenkin tullut aina paremmin toimeen poikien kanssa ja tämä on taas hyvä esimerkki siitä. Hänen nimensä oli... Öh, sanotaanko vaikka... Jon. Ei oikea nimi, eikä se nettinikki. En halua, että kukaan tunnistaa häntä. No, olimme tutustuneet chatissa. Se oli silloin synkkyyskautena ja minulla oli asiat aika lailla sekaisin. Sitten jotenkin päädyin juttelemaan Jonin kanssa, koska hänen tyttöystävällään oli samankaltaisia ongelmia kuin minullakin. Tulin todella hyvin toimeen tämän tyypin kanssa ja meistä tulikin sitten aika hyvät kaverit.

Me vaihdoimme sähköpostiosoitteita ja aloimme mailailla. Hän kyseli paljon minulta ja kertoili itsestään. Minä kertoilin itsestäni myös jotain ja kyselin paljon hänen tyttöystävästään. Jon kertoi, että hänen tyttöystävänsä oli pahassa jamassa ja että tämä oli sanonut, että Jon oli hänen ainoa syynsä elää. Minä sanoin hänelle suunnilleen jokaisessa viestissäni, että hänen täytyy pitää huolta tyttöystävästään.  Näettekö jo, mihin tämä on menossa? No, Jon suhtautui minun ongelmiini melko tunnepitoisesti. Hän raivosi välillä minulle ja pyyteli sitten anteeksi. Hän sanoi, että häntä turhautti sanoinkuvaamattomasti se, että ihminen, josta hän välitti niin paljon, voi huonosti eikä hän voinut auttaa. Se oli vähän siitä eteenpäin, kun Jon alkoi lisäämään jokaisen sähköpostin loppuun sanat "mä rakastan sua". Sillä lailla puolihuolimattomasti, vähän niin kuin laittaisi PS. Laitoin tänään jalkaan uudet sukat.

Minä en sitten pitänyt tuota kommenttia merkityksellisenä. Ajattelin, että hän oli laittanut sen siihen, koska ajatteli piristävänsä minua. Ei se liiemmin piristynyt, ärsytti hieman, kun hän käytti noita sanoja niin kevyesti, mutta en sanonut siitä hänelle mitään. Sitten hän alkoi tunkea sitä joka paikkaan. Se ärsytti minua ja kun hänen viestiensä sävy muuttui muutenkin, aloin tuntea oloni hyvin epämukavaksi. En kuitenkaan sanonut mitään. Hänellähän oli tyttöystävä, ei hän voinut tarkoittaa mitään muuta kuin toverillista rakastamista, jos nyt ylipäänsä tarkoitti mitään muuta kuin piristämistä. Mutta sitten hän laittoi poikki tyttöystävänsä kanssa, koska omien sanojensa mukaan ei rakastanut tätä enää.

Silloin minä pimahdin. Ihan totaalisesti pimahdin. En ole säästänyt sitä lähettämääni viestiä, mutta se oli aika paha. Sen jälkeen en enää kirjoittanut hänelle, eikä hän kirjoittanut minulle. Sinne meni - humpsista vain - yli vuoden ystävyys. Minä olin vain ihan suunniltani siitä, että hän oli jättänyt tyttöystävänsä ja siitä, että pelkäsin sen johtuvan niistä pienistä lisäyksistä, joita hän oli viesteihini laittanut. Hän ei ikinä sanonut sitä, enkä minä kysynyt. Silti minulle on jäänyt se kuva, etenkin kun luin viestejä tässä vähän aikaa sitten, että hän jätti tyttöystävänsä koska hän piti minusta. Jos se tyttö kuoli, niin se oli minun vikani.

Tuon jälkeen olen huomannut, että ei ole mitään pahempaa, mitä kukaan ihminen voi maailmassa tehdä, kuin pitää minusta. Minä en osaa ottaa vastaan välittämistä, en ainakaan mitään huoletonta kaveruutta suurempaa. Nan on hyvä esimerkki siitä, millainen on täydellinen ystävä minulle: hän on sopivan etäinen. Ei hän tiedä kovinkaan paljon mitään minusta tai ajatuksistani ja niin on hyvä. Joskus jos minua huvittaa eristäytyä, minä eristäydyn. Jos minua ei huvita jutella Nanin kanssa, niin en puhu hänelle. Joskus kun olen kaikkein eristäytyvimmilläni, minä välttelen Nania. Olen siinä itse asiassa ihmeen hyvä. Nan ei yritä etsiä minua. Yleensä hän lähettää hymiöillä koristellun tekstiviestin päivän jälkeen, että olinko kipeä, koska hän ei ollut nähnyt minua koko päivänä. Jos olen surullinen, hän antaa minun olla surullinen. Hän ei kysy miksi olen surullinen eikä yritä piristää minua. Joskus se tuntuu välinpitämättömyydeltä, mutta tajuan silti, että tämä on sellainen ystävyys, joka on minulle parasta.

C:n kanssa ei mennyt aina ihan yhtä hyvin. Hän oli läheisempi, ihan kirjaimellisestikin. Puhuessaan minulle, hän seisoi aina lähempänä kuin Nan. Siitä sitten seurasi se, että me liikuimme aina "paikallaan" jutellessamme ties miten monta metriä. Minä tietysti astuin huomaamattomasti askeleen kauemmas C.stä ja hän sitten astui taas lähemmäs. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Ja NN... Tämä on tuskallisinta. Kun hän kerran puhui minulle, niin sen jälkeen minä eristäydyin. Aina kun hän on jotenkin huomioinut minua, niin minä olen eristäytynyt. Koska minä pelkään. En minä pelkää sitä, että hän huijaisi tai vedättäisi. Minä pelkään sitä, että hän pitäisi minusta oikeasti.

Minä tietysti pidän NN:stä ihan tolkuttomasti. Minä haluaisin niin, että hänkin pitäisi minusta, mutta samalla se on kaikkein kauhein asia, mitä voisi tapahtua. Minä en osaa vastaanottaa toisten tunteita. En tiedä, mistä se johtuu, mutta minusta vain tuntuu, että jos joku pitäisi minusta, se olisi väärin. Olisin jotenkin huijannut ihmisiä pitämään minusta. Se saa minut suunnattoman vihaiseksi, näitä ihmisiä kohtaan. Ja toisaalta vihaiseksi itseäni kohtaan. Ja se saa minut hyvin ristiriitaiseksi ihmiseksi.

Joskus minä möläyttelen sammakoita ja sanon jonkun asian huonosti. Kyse ei ole siitä, että tekisin sen tahallani. Mutta osittain se voi johtua siitä, että minä en viitsi tarkkailla ja ylihioa sitä niin hyvin kuin voisin. Minä en usko, että on oikein, että kukaan pitää minusta, edes ystävänä. En minä tarkoita, että ystävyys pitäisi ansaita, mutta jotenkin epäloogisesti ajattelen, että minun täytyy ansaita se. Ja samalla tajuan, että en ikimaailmassa voi ansaita sitä, niin teen väärin aina kun joku on minulle ystävällinen. Riistän ihmisiltä jotain, mitä en ansaitse. Ei se muihin päde. Minuun vain. Silti minä olen niin itserakas ihminen, että haluan, että ihmiset pitäisivät minusta ja olen heille ystävällinen. 

Mutta sitten kun huomaan, että moni ihminen pitää minusta. Että moni pitää minua kaverinaan. Silloin alan tuskastua ja silloin pääsääntöisesti möläyttelen niitä ilkeyksiä. Että he eivät pitäisi minusta, vaan olisivat etäisempiä ja pitäisivät sellaisista ihmisistä, jotka ovat parempi kuin minä. Minä en voi antaa muille kuin murheita ja surua. Niin kuin siinä esimerkissä siitä Jon-pojasta. Hän piti minusta, mutta hänen olisi pitänyt pitää edes sen vähän verran tyttöystävästään eikä minusta. Hänen tyttöystävänsä tarvitsi sitä. Minä en ansainnut sitä pitämistä.

Oikeassa elämässä voin tehdä sen hienovaraisemmin. Voin astua askeleen kauemmas. Netissä se on vaikeampaa. Sitten kun tuskastun tarpeeksi siihen, että muut ovat minulle kivoja ja pitävät minusta, ryhdyn aika holtittomaksi. Olen äkäinen jatkuvasti, ja en jaksa välittää suuresti siitä, mitä sanon. En minä halua satuttaa muita, toivoisin vain, että he lakkaisivat pitämästä minusta. Se sattuisi kamalasti, mutta se olisi minulle oikein. Minä olen itsekäs ja haluan, että ihmiset pitäisivät minusta, vaikka minun pitäisi haluta että he eivät pitäisi. Se olisi kaikkien kannalta parempi. Minä en ole hyvä ystävä. Minulle on paljon omia ongelmia, jotka vievät aikaani, eikä minulla riitä sitä tarpeeksi niille, joille pitäisi. Ja joskuskin olen niin surullinen, etten kykene tekemään kaikkea heidän hyväkseen, mitä minun kuuluisi.

 

Joten. Tämä oli, kuten otsikkokin sanoo, joutsenlauluni. En pidä siitä sanasta, koska en pidä siitä Yön kappaleesta. Mutta se se on. Nyt Amia katoaa. Ainakin joksikin aikaa, ei luultavasti kokonaan, mutta joksikin aikaa. Vähän niin kuin simpukka sulkeutuu, niin minä sulkeudun. Amia, se, mitä siellä sisällä on, katoaa ihmisten näkyvistä. He eivät enää saa tietoonsa ajatuksiani. Ajatukset jäävät ainoastaan minun pääni sisään.

En välttämättä haluaisi, mutta minun täytyy. En minä mihinkään katoa. Minut löytää sieltä mistä normaalistikin. Mutta nyt ihmiset eivät enää näe minun sisääni. Minä suljen sen muilta, kunnes joko voitan tai häviän. En minä voi elää näin. Pitää ihmisistä, mutta olla ottamatta vastaan heidän pitämistään. Ehkä ihmiset eivät huomaa edes eroa. Ehkä heille on se ja sama, mitä minä ajattelen. En tiedä.

Mutta nyt minä menen. Mutta minä tulen takaisin. Lupaan, että tulen takaisin.