Ouh. Olo tuntuu siltä, että oksennan kohta. En oikein tiedä miksi, ehkä se on se kun stressi purkautuu, kun olen taas kotona ja yksi iso stressin aihe on selätetty. Menin siis sinne baariin kuuntelemaan Lesterin bändiä. Kaikki meni oikeastaan ihan niin kuin olin suunnitellutkin. Tai no ei nyt ihan, mutta varmaan... 90% asioista meni juuri niin kuin olin mielessäni visualisoinut. Ensimmäinen poikkeava tekijä oli se, että bussini olikin etuajassa perillä. Niin siinä oli sellainen 10 minuuttia vähän vaikeaa odottamista, että he alkaisivat soittamaan. Mutta se osui kohdalleen, että minun ei tarvinnut mitenkään edes harkita Lesterin kanssa vuorovaikuttamista siinä kohtaa, koska he olivat siellä minilavalla laittamassa kamoja kuntoon. Toinen odotuksistani poikennut tekijä oli se, että siellä ei ollutkaan yhtään niin täyttä kuin olin odottanut. Toisaalta se oli huono, koska en voinut "kadota porukkaan" niin helposti, mutta toisaalta hyvä, koska löysin täydellisen yhden hengen istumapaikan baaritiskiltä.

Se oli vähän vaikeaa, joten sorruin hakemaan kännykästä turvaa, mutta tuntui, että se oli ihan jees. Muutenkin pikku hiljaa se ahdistus lieveni ja minulla oli ihan hyvä fiilis. Olin pelännyt, että ihmiset katsoisivat minua siihen "mikä friikki tuo on kun istuu yksin jossain baarissa", mutta en nähnyt sellaista kovinkaan paljon. Monet kyllä katsoivat minuun, mutta enemmänkin sellaiseen "Hmm, kukahan tuo on?" -tyyliin. Siihen hermostuneeseen fiilikseen auttoi myös se, kun alun jännäyksen ja ihmisten silmäilyn jälkeen tuli vähitellen selväksi, että ainakaan paikalla ei ollut ketään edes mahdollista Lesterin tyttöystävää. Kun en edelleenkään tiedä täysin varmasti, onko hänellä jotain naista (tai miestä - koska enhän tiedä varmasti hänen sukupuolista suuntautumistakaan!), niin tietysti olin mielessäni skenaarioita pyöritellessäni ottanut huomioon myös sen ikävän mahdollisuuden, että siellä keikalla olisi Lesteriin liimautuneena joku upea muija, joka olisi niin selkeästi se hänen unelmiensa nainen. Mutta ei ollut! Eihän tämä mitään sinänsä tarkoita, voihan se hänen tyttöystävänsä olla ihan hyvin vain tulematta hänen bändinsä keikoille, mutta ainakaan tänään mitään sellaista ei tullut ilmi.

Kolmas poikkeus odotuksiini oli se, että he soittivat useamman biisin kuin luulin ja että he soittivat biisejä, joita ei ole siinä heidän levyllään. Se häiritsi ihan suunnattomasti, koska kun menen kuuntelemaan musiikkia livenä, se on enemmänkin sitä, että menen katselemaan sitä. Koska kun kuuntelen musiikkia, kuvittelen mielessäni, mitä kukin soittaja tekee, niin sitten kun olen kuunnellut jonkun biisin 100-200 kertaa, tuntuu, että osaan sen ja olen valmis näkemään, miten hyvin todellisuus vastaa sitä kuvitelmaani. Niin sitten kun on joku uusi biisi, jota en ole ikinä kuullutkaan, se on ihan liikaa, kun en tiedä, mihin biisi on menossa, milloin se loppuu, mikä se on se "pointti", jne. En tykkää useimmista biiseistä kertakuulemalta, en edes Nightwishin biiseistä. Tarvitsen aikaa jauhaa ja sulatella niitä ihan rauhassa ajan kanssa.

Mutta kuten olin järkeillyt etukäteen, se musiikki rauhoitti minua. Ainakin ne tutut biisit. Kai se on se, että uppoudun niin paitsi siihen, miltä se musiikki kuulostaa, niin myös siihen, miten he käsittelevät soittimiaan. Ja siis heti ensimmäisen biisin aikana melkein loksautin leukani pois paikoiltaan, koska Lester oli ihan huippu! Ja siis en todellakaan sano tätä vain sen takia, että minulla on tunteita Lesteriä kohtaan. Koska bändi oli... no, melko keskinkertainen. Eikä heidän musiikkinsa vain ole ihan sitä genreä, joka iskee minuun parhaiten. Ja se ensimmäinen biisi oli kyllä heidän levyltään, mutta se on ehdottomasti minun inhokkibiisini, niin en ole kauheasti kuunnellut sitä. Mutta Lester oli... Yritän keksiä jotain, mihin vertaisin sitä, mutta ei tule mitään mieleen. Ja siis kun etsin esimerkkiä, yritän löytää sitä jostain poikkeuksellisen monimutkaisesta kitarasoolosta, koska en ole ikinä nähnyt, että kukaan olisi käsitellyt bassoa (joka on mielestäni melko yksinkertainen ja vaatimaton soitin) sillä tavalla kuin hän käsitteli sitä.

En muista, miten kauan hän sanoi soittaneensa bassoa, silloin kun se hänen basistiutensa tuli ilmi joskus vuosi sitten, mutta jotain noin kymmenen vuotta. Ajattelin, että okei, onhan se nyt jotain - kai hän osaa sitten soittaa jotain biisejä. Mutta se, miten siinä yhdessä biisissä hänen sormensa vain juoksentelivat ympäri sitä bassoa oli ihan älytöntä! Minä luulin, että bändissä basistin tehtävä on hinkata niitä n. viittä sointua tasaiseen tahtiin, joten paitsi että se yllätti, niin myös se yllätti, miten se hänen soittonsa oli sellaista varmaa. Ne kitaristit välillä tekivät jotain kuvioita, jotka olivat vähän monimutkaisempia, mutta lähinnä vain kuulostivat monimutkaisemmilta kuin mitä ne oikeasti olivatkaan. Mutta Lester selkeästi osasi hommansa, eikä vain vähän sinnepäin tai jotenkin hermostuneen oloisesti tai haparoivasti, vaan itsevarman rennon virtuoosimaisesti. Hän on ihan eri liigassa kuin ne bändin muut jäsenet. Toki useimmissa biiseissä ne bassokuviot olivat sitten enimmäkseen aika yksinkertaisia, mutta jotenkin tuli kauhea alemmuuskompleksikin siitä, miten upeasti Lester käsitteli sitä bassoaan.

Neljäs poikkeus suunnitelmiini oli se, että en mennyt moikkaamaan Lesteriä - vaan Lester tuli moikkaamaan minua! Juteltiin siinä sitten hetki ja se oli niitä meidän parempia keskusteluja. Hän aloitti sanomalla, että pääsit sitten tulemaan, tosi kiva. Sitten hän sanoi vielä keskustelun päätteeksi, kun olin lähdössä, että tosi kiva, että tulit. Se ei vaikuttanut miltään robottikommentilta, vaan hän näytti iloiselta. Ei, ei iloiselta - todella iloiselta. Se tosin voi olla sen keikan jälkeinen euforia tai sitten se feikki-Lester, joka osaa olla niin sosiaalinen ja huomaavainen, jos hän kokee, että se on tarpeen. Mutta yritän sanoa itselleni sen, mitä terapeuttini sanoo minulle aina välillä: yleisesti ottaen siihen pitäisi voida kyllä luottaa, että ihmiset tarkoittavat, mitä he sanovat.

Toisaalta minä olin itse hyvin kaveri-moodissa koko illan ajan. Varmaan johtui aika pitkälti siitä, että vaikka tuntuu, että oli ihan hyvä päätös, että menin, niin olihan se selkeästi epämukavuusalueellani. Ja siis tuntuu pahalta sanoa, mutta välillä kun katsoin sitä, miten Lesterin bändi jammaili siellä lavalla, niin minulle tuli sellainen kauhea myötähäpeä, koska välillä se näytti oudolta. Ja se ei ole mitenkään vain tähän heidän bändiinsä liittyvä asia, vaan kun vaikka katson Nightwishin upeita livetaltiointeja, vähän väliä minulle tulee jostain bändin jäsenestä ajatus, että voi luoja, tuo mitä hän tekee näyttää todella nololta, ja tunnen itse oloni nolostuneeksi hänen puolestaan. Varmaan, koska olen tiukkis ja koska kehollinen ilmaisu on minulle niin vierasta ja vaikeaa.

Lester ei tosin kertaakaan ottanut minuun katsekontaktia soittaessaan, vaikka toisaalta minäkin katselin enemmän niitä bändin muita jäseniä, kun tokihan laulajat ja kitaristit ovat niitä bändien katseidenkerääjiä ja ylipäätään kun tunsin oloni vähän epämukavaksi, kai vältin Lesteriin katsomista, jotta voisin tavallaan "piiloutua" häneltä sillä tavalla. Mutta kumpikin niistä kitaristilaulajista otti minuun katsekontaktin useampaan kertaan esityksen aikana. Lisäksi keikan jälkeen se päälaulajakitaristi tuli hakemaan baaritiskiltä sen keikan maksuna toimivan juoman, hän tuli ihan minun viereeni, katsoi minuun ja hymyili. Hänet minä olin tavannut kerran aikaisemmin, silloin vuosi sitten siinä yliopistoprojektissa, jossa minä, Lester ja Korpinkynsi työskenneltiin, niin hän oli yksi testihenkilö. En tosin usko, että hän muisti minua sieltä, koska miksi olisi? Olin niin huomaamaton ja en tehnyt muuta kuin kysyin häneltä joitain kysymyksiä. Ja vaikka me kerran tai pari ollaan jossain keskustelussa sivuttu tätä tyyppiä, niin en usko, että minä olisin tullut missään hänen ja Lesterin keskusteluissa esiin. Mutta tiedän hänestä aika paljon - itse asiassa melkeinpä jopa enemmän kuin Lesteristä, koska kesällä Arrow intoutui kertomaan kaikki juorut tästä tyypistä ja selittämään myös kaiken, mitä tiesi tämän seurusteluhistoriasta.

Mietin siinä kun hän oli siinä vieressäni ja odotti sitä juomaansa, että sanoisinko hänelle jotain jostain, mutta sitten Lester ilmestyi kuin tyhjästä siihen ja moikkasi minua, minkä jälkeen tilasi myös palkkiojuomansa ja vaihtoi muutaman sanan tämän päälaulajakitaristin kanssa ennen kuin me syvennyttiin hetkeksi keskusteluun. Minä taas unohdin sen meidän keskustelun aikana kaiken muun maailman, minkä aikana se päälaulajakitaristi oli hävinnyt. En hahmota yhtään, miten kauan me juteltiin, mutta ehkä 5-10 minuuttia? Mutta siis vaikka se fiilikseni oli hyvin kaveripohjainen koko sen illan ajan, niin se keskustelu tuntui... joltain muulta. Hän vaikutti innostuneelta, tuli sellainen fiilis, että hän oikeasti halusi puhua kanssani ja että hän oli oikeasti todella iloinen, että tulin. Ja minä jotenkin olin kai niin helposti hurmattavissa, että unohdin sen muun maailman ja en vain lakannut hymyilemästä. Ja tuntui, että Lesterkään ei lakannut hymyilemästä, mikä on iso juttu, koska hän hymyilee aika vähän, ainakaan sellaista "hampaallista" hymyä, sellaista leveää kokokasvohymyä.

Joo, mutta yhtäkkiä se muu maailma tunkeutui siihen meidän hienoon kuplaan, kun joku Lesterin tuttu mies tuli moikkaamaan häntä siihen ja juttelemaan keikasta. He juttelivat siinä hetken ja minä olin taas ihan vaikeana, että sanonko vain, että lähden, vai odotanko, että he lopettavat, vai yritänkö osallistua keskusteluun, vai mitä. Ja sitten vain istuin siinä. Lester lopetteli sen keskustelun hetken jälkeen ja tyyppi lähti, mutta olihan se meidän hetki jo mennyt. Lester sanoi, että hänen pitää varmaan mennä moikkaamaan muita ihmisiä myös ja minä sanoin, että joo, minunkin bussini menee ihan juuri, niin minä lähden kotiin päin (mikä oli varmaan aika ilmeistä, sillä olin keikan loputtua pukenut jo kaulahuivin ja takin päälleni suunnitelmissani tosiaan mennä vaihtamaan Lesterin kanssa vain muutama sana). Sitten Lester sanoi vielä sen (vähän muodollisemmin kuin aikaisemmin), että oli tosi kiva että tulin, mihin minä sanoin (myös vähän muodollisemmin), että oli tosi kiva nähdä kun he soittivat. Ja sitten lähdin kotiin.

Eli ihan hyvä fiilis jäi, vaikka olihan tuo ihan ääretön haaste minulle - ja varmaan olisi kenelle tahansa, tai siis, paitsi että menee katsomaan ihastuksensa bändiä, niin menee katsomaan sitä yksin baariin. Mutta kai sitä pitää välillä haastaa itseään menemällä omalle epämukavuusalueelleen. Olen ihan ylpeä siitä, miten pärjäsin tänään. Jos nyt yrittäisin vähän rauhoittua ja mennä sitten nukkumaan, jotta saisin tehtyä huomenna loput koodaustehtävät. Opettaja vihdoinkin vastasi siihen minun torstaiseen kysymykseeni ja antoi minulle samalla vuorokauden lisäaikaa niihin tehtäviin, koska hänellä kesti vastata siihen, joten ehdin tehdä niitä vielä huomennakin. Ja uudet tehtävät julkaistiin myös, niin sitten varmaan perehdyn niihin sen jälkeen. Ja tsekkaan gradutapaamiseen tarvittavat jutut. Ja luen tiistaiseen tenttiin.

No, mutta asia kerrallaan. Joka tapauksessa, hyvä päivä tänään. Hyvä Amia, pärjäsit ihan hyvin.