Päivän ”kohteliaisuus”

 

Nan: ”…Ja sinä ja NN ootte niin kauheen samanlaisia.”<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Amia: ”…eeh?”

Nan: ”Tai siis te meette kumpikin omaa tietänne, ettekä anna muiden vaikuttaa teihin. Tai en mä tiedä antaako NN vaikuttaa, mutta näin ulkopuolisen näkemys…”

Amia: ”Joo, NN:llä on nykyisin se jengi, jonka kanssa se on koko ajan.” *katkera*

Nan: ”Siis sillä on kavereita?” O_o

Amia: ”Joo, jos ne lasketaan kavereiksi.”

Nan: ”Okei, mutta kyllä te muuten ootte samanlaisia.”

Amia: O_O *vetää perunamuusia henkeen*

Nan: ”Siis eiku- siis –” *repeää Amian ilmeelle* ”Mutta siis onhan sulla mut.” ^^

Amia: ”Joo, sä oot mun henkilökohtainen jengi.”

 

***

 

Tosi kiva, kun kuulee Naniltakin, että "sulla ei oo kavereita" -kommentin sen sijaan, että minä kirjoittaisin sitä vain itse. Tietenkään Nan ei tarkoittanut sitä mitenkään pahasti, mutta se sattui silti vähän. Kuitenkin oli huojentavaa kuulla, että hänen mielestään minä ja NN olemme samanlaisia, kun minusta se tuntuu jotenkin menneeltä asialta jo, se samankaltaisuus siis. Ja tuossa näkee taas Nanin rehellisyyden. Jotenkin silti pieni isku, kun kaveri sanoo noin.

 

Mutta muuten... Näin taas unen, jonka takia heräsin. Unet ovat ihan kivoja, mutta minä en välttämättä pidä siitä heräämisosasta. Ja uni oli taas Kylä-uni. Pitäisi varmaan vähentää Kylän käyttöä ennen kuin alan oikeasti välittämään niistä ihmisistä. No, kaikki haluavat tietysti kuulla sen ja minä haluan selittää sen, koska se vaivaa minua hieman.

 

Uni alkoi siitä, että minut ja yksi toinen kyläläinen oli siepattu. Joku hullu mies oli siepannut meidät ja lukinnut kellariinsa. Minä ja tämä toinen kyläläinen olimme eri tiloissa (välissämme oli kalterit) ja minä löysin pienen ikkunan, josta pääsisi pakenemaan. Se toinen kyläläinen ei kuitenkaan päässyt sinne niiden kalterien takia. Hän sanoi kuitenkin minulle, että minun pitäisi mennä ja hälyttää poliisi. En halunnut lähteä ja jättää tätä kaveriani sinne, koska tunsin, että minun piti pitää hänestä huolta, mutta sitten hän vakuutti minulle, että pärjäisi ja että varmasti se mies päästäisi hänetkin menemään kun huomaisi, että minä olin päässyt livistämään.


No, minä lupasin hakea apua mahdollisimman pian ja kömmin ulos ikkunasta. Lähdin juoksemaan nopeasti sitä kujaa pitkin ja olin juossut ehkä sata metriä, kun huomasin toisen kyläläiseen, jolla oli seuralainen mukanaan. Olin käsittämättömän huojentunut ja juoksin tämän kyläläisen luo. Sanoin, että luojan kiitos hän sattui olemaan täällä. Hän ei hymyillyt minulle lainkaan, vaan sanoi, että hänellä ei ole aikaa minulle juuri nyt. Sanoin, että kyse ei ollut minusta, vaan siitä toisesta kyläläisestä. Tämä seuralaisen kanssa oleva kyläläinen käski minun kuitenkin mennä pois. En voinut uskoa sitä, joten sanoin, että hän ei ymmärtänyt: oli kyse siitä, että se yksi kyläläinen oli siellä kalterien takana vankina. Hän ei kuitenkaan kuunnellut edes loppuun, vaan käski minun painua h:lla alkavaan paikkaan. Sitten he lähtivät ja hänen seuralaisensa kikatti vielä minulle sillä lailla v-mäisesti.

 

No, olin aika hysteerinen ja yritin päästä mahdollisimman pian kotiin, joten poljin polkupyörälläni moottoritietä pitkin kotia kohti. Kun olin jo melkein kotona, aurinko alkoi nousta ja päivä oli alkamassa. Kun ehdin kotiin ja soitin poliisille, kävi ilmi, että se paikka, mistä olin paennut, oli tyhjä. Sitä kyläläistä ei ollut näkynyt missään, vaan sekä hän että mies olivat kadonneet. Kirjauduin Kylään ja selostin Shoutboxissa mitä oli tapahtunut. Siellä oli myös se toinen kyläläinen, johon olin törmännyt ja joka ei ollut suostunut edes kuuntelemaan loppuun tärkeää asiaani. Tietysti olin raivoissani (koska en IRL pystynyt olemaan tarpeeksi kiukkuinen) ja aloin sättiä tätä tyyppiä. Sanoin, että jos hän olisi auttanut, niin ehkä tämä yksi kyläläinen ei olisi nyt poissa, ja että mitä jos tämä oli kuollut. Hän pyysi anteeksi (tyyliin "joo joo, sori sori") ja sanoi olleensa "nautintoaineiden vaikutusten alaisena". Minä pimahdin hänelle kuitenkin ja sitten vastuuhenkilöt puuttuivat asiaan ja bannasivat minut.

 

Suljin koneen ja menin ulos. Yhtäkkiä viereeni ilmestyi se tyttö The Ringistä (Samara). Mutta hän ei ollut kuitenkaan Samara, vaan se kyläläinen, joka oli kadoksissa. Hän katsoi minuun (niillä kauheilla silmillä) ja sanoi, että minä jätin hänet kuolemaan. Minä olin kauhuissani, mutta sanoin tehneeni kaikkeni saadakseni hänelle apua. Hän sanoi kuitenkin vain, että minä tapoin hänet. Hän yritti kuristaa minut ja sitten minä heräsin.

 

Tällainen kiva pikku uni siis tänään.

 

Niin ja tänään oli sitten vielä englantia ja siirryimme käsittelemään kappaletta, joka kertoi koirista. Sitä ennen meidän piti kuitenkin pareittain kysyä toiselta, oliko tällä lemmikkiä. Minä olin neiti M:n pari ja yritin kertoa hänelle Qarosta. Huomasin kuitenkin, että en voinut sanoa, että se oli purrut minua. Kerrankin kun yksi autokouluopettajani kysyi minulta, että olenko kaatunut joskus aikaisemmin vai miksi minulla on sellainen arpi kasvoissani. Sanoin sitten hänelle että koira puri. Sen jälkeen hän kysyi, että oliko oma koira, johon minä vastasin myöntävästi. Sitten hän kysyi, että miten se nyt silleen (kaikki kysyvät AINA juuri noin! Argh!) Sitten sen jälkeen hän kysyi, että onko se purrut sen jälkeen. Minä sanoin että ei. Minä valehtelin hänelle ihan suoraan, vaikka minulla ei ollut mitään oikeaa syytä valehdella. Samoin kuin olisin voinut sanoa neiti M:lle, että Qaro on purrut minua ja että pelkään sitä, mutta en tehnyt. En suoranaisesti valehdellut, mutta annoin hänen ymmärtää asian väärin.

 

Minä en tiedä miksi minä teen niin. Minä en vain halua sanoa, että oma koira on purrut minua kuusi kertaa, että minä pelkään sitä ja että se on meillä kaikesta tästä huolimatta. Minä en vain halua kertoa sitä kenellekään. Täällä siitä on helppo puhua (kuten kaikesta), mutta muuten se on kamalan vaikeaa. Nanillekin siitä on vaikea sanoa. Olen toki maininnut hänelle, että pelkään Qaroa vähän ja että pysty olemaan sen kanssa enää samassa huoneessa, ja Nan sanoi, että se on todella ymmärrettävää. Niinhän se onkin, mutta minä en silti ymmärrä, miksi haluan, että kukaan ei vain saa sitä tietoonsa.

 

Yleensä kerron kaikki painajaiset Nanille (paitsi Kylä-painajaisia, koska Nanin on hankala tajuta niitä), mutta en ikinä kerro hänelle niitä unia, joissa Qaro hyökkää kimppuuni. Näen niitä usein ja ne ovat niitä unia, jotka saavat minut säpsähtämään hereille ja varmistamaan, että huoneeni ovi on lukossa (ettei Qaro pääse kimppuuni) ja sen jälkeen itkemään hysteerisesti.

 

Aika synkeä blogikirjoitus tähän asti, vaikka päivä ei ollut mitenkään erityisen huono. Nauroin jopa katketakseni, kun keskustelimme Nanin kanssa mainoksista. Ja NN nojaili taas pulpettiini; tällä kertaa hän piti jopa kyynärpäitä minun pulpettini puolella. En edelleenkään pidä ajatuksesta, että hän vähitellen valloittaisi sen tilan, joka on selkeästi minun, mutta tuota tämänpäiväistä en laittanut pahaksenikaan. Hänellä on suloiset kyynärpäät. ^^

 

Ja lisäksi sain lisätietoa NN:stä. Hänellä on pikkuveli. NN ei vaikuta yhtään tyypiltä, jolla olisi pikkuveli. Mutta hänellä on, kaksi vuotta nuorempi, joka tulee ensi vuonna meidän lukioomme (käy koulua nykyisin sillä paikkakunnalla, jossa NN:kin kävi). NN näytti jopa herra MaPille ja JuKille kännykästään kuvan veljestään. Heidän mielestään se NN:n pikkuveli olisi voinut olla jopa hänen kaksoisveljensä, koska hän näytti kuulemma niin samalta. Minä tietysti yliuteliaana ihmisenä odotan mielenkiinnolla, miltä NN:n pikkuveli näyttää, mutta jotenkin se tuntuu silti oudolta, että hän tulee samaan kouluun ensi vuonna...

 

Ja oli musiikin 2/3 säveltapailun harjoituskurssisuoritus, joka olisi mennyt läpi, jos se olisi ollut varsinainen. Ja oli kuoro, jossa laulettiin "Vaarilla on saari" -biisiä, jonka laulamme myös parin viikon päästä siinä päätöskonsertissa. Eipä muuta erityistä... Paitsi että painoni ei ole tippunut niin nopeasti mitä luulin. Viikonloppuna lähti vain kaksi kiloa, eli kilon vähemmän mitä oli tavoitteena. Mutta eiköhän se viisi lähde tämän viikon loppuun mennessä... Ainakin pitäisi. Olisi niin hauskaa tietää, että pystyn hallitsemaan itsessäni sentään vielä jotain. Hmph.

 

Nyt kuitenkin sataa, ja minun pitäisi todellakin opetella käyttämään niitä tuulilasinpyyhkijöitä äidin autossa, kun en osaa sitä vielä kunnolla. Joka kerta kun haluan pyyhkiä lasin, minun pitää vääntää sitä vipua, vaikka sen saa jostain ihmeestä säädettyä niin, että se pyyhkii itsestään tietyin väliajoin.