Jotenkin on ankea fiilis tänään. Johtuu todennäköisesti huomisesta syntymäpäivästäni. Tuntuu että näin käy joka vuosi, mutta silti jotenkin tänä tunne aina yllättää. Varmaan harmittaa tänä vuonna taas paria viime vuotta enemmän, kun nyt en pidä mitään juhlia. Viime vuonna oli, ja sitä edellisenä vuonna olivat ne Thomasin suunnittelemat kemut, jotka olivat niin ihanat. Nyt taas kun huomenna on syntymäpäivä ja mietin sitä, niin tuntuu kurjalta, kun ei ole mitään suunnitelmia. Tulee mieleen ne kaikki lukuisat syntymäpäivät, jotka vietin samoissa merkeissä: aamulla äiti toivotti hyvää syntymäpäivää ja antoi lahjan ja kortin johon oli kirjoittanut kaikkien muiden perheenjäsenien nimet, ja sen jälkeen koko päivä oli kuin ei mikään syntymäpäivä olisikaan. Kukaan ei onnitellut, ja minä itsekään en tehnyt mitään erityistä. Olin koulussa, enkä puhunut kenellekään, tulin kotiin, menin koneelle, valvoin myöhään kunnes muut menivät nukkumaan, ja lopulta minäkin menin nukkumaan.

Kai se on se, että syntympäivän pitäisi olla kai iloinen, ehkä koen, että se yksittäinen päivä tiivistää elämästäni kaiken oleellisen. Ja se päivä on ollut vain tyhjä vuosikausia, niin silloin tuntuu myös siltä, että elämänikin on ihan tyhjä. Ja ehkä kompensointina niille aikaisemmille vuosille haluaisin pitää joka vuosi näin aikuisenakin suuret bileet, vaikka vain siksi, että voisin kokea, että elämäni ei ole tyhjä. Ja tiedän, että elämäni ei ole tyhjä nyt, mutta... En tiedä. Olisi kivaa pitää juhlat, mutta nyt on jo myöhäistä ja en oikein tiedä keitä haluaisin edes kutsua.

Ja mietin sitä, että Jaskalle voisi ehdottaa jotain, että tehtäisiin jotain, mutta en tiedä siitäkään. Kun Jaskan kanssa nähdään niin usein, niin se olisi kaikesta huolimatta sellainen tavallinen ei-merkityksellinen päivä. Ja mietin sitä, kun puhuttiin Nanin kanssa siitä, miten hän ja hänen poikaystävänsä päätyivät muuttamaan yhteen, ja Nan sanoi, että hän vain rakastui poikaystäväänsä niin paljon, että sen jälkeen he olivat yhdessä muutenkin melkein koko ajan, niin yhteenmuuttaminen ei ollut niin iso juttu. Mietin sitten, että rakastanko minä Jaskaa. En tiedä. Tuntuu että se on niin vaikea asia. Aikaisemmin se rakastuminen on ollut niin helppoa, kun olen tehnyt sitä kaukaa ja minun ei ole ikinä täytynyt olla suhteessa sellaisen ihmisen kanssa, jota tunnen rakastavani. Tuntuu, että se on jotain ihan erilaista rakkautta kuin mitä vaikka parisuhteessa on. Ja välillä tuntuu, että rakastan Jaskaa, kuten vaikka silloin, kun hän otti esille sen yhteenmuuttamisen, ja kun mietin sitä jälkeenpäin, niin ehkä yhden päivän ajan tunsin, että vain rakastin Jaskaa.

Sitten tulin taas järkiini ja sain sen tunteen sysättyä jonnekin pois. Se olisi liian pelottavaa. Siis rakastaa jotakuta, koska mitä jos se ei olekaan molemminpuolista? Ja muistan, miten kesällä Jaska vain toisti sitä, että ei vain rakasta minua, että miten muka pitäisi jatkaa suhdetta, kun hän ei vain rakasta minua. Ja se oli niin hirveää ja hirveää oli myös, kun sen jälkeen näin Natalian ja sanoin hänelle mitä Jaska oli sanonut ja se itketti, mutta minun ja Natalian suhde ei ole sellainen, että se kävisi päinsä, joten kun Natalia sanoi kiusaantuneena, että hei älä itke, niin sitten tein vain kaikkeni, että pystyisin olemaan asiallinen.

Ja se jotenkin ärsyttää, kun Nan saa koko rakastumisen ja parisuhteen ja kaiken näyttämään niin helpolta. Ja ehkä se onkin hänelle helpompaa. Itse katson vain välillä taaksepäin elämääni ja mietin, että ehkä se on vain kovemman työn takana minulle. Koska on vaikea luottaa muihin, vähän väliä ajattelen, että kyllä se varmaan jättää minut.

Terapiassa mietittiin viimeksi sitä, kun juttelin parille Keskuksen tutulle Facebookissa, niin se oli todella vaikeaa ja tuntui, että olin vain teennäinen, koska mietin kaikkea kirjoittamaani niin pitkään, jokaista pistettä ja pilkkua ja hymiötä ja sananvalintaa... Sitten kaikesta tuli sellaista neutraalia small talkia, koska jätin pois kaiken minkä olisi voinut tulkita jotenkin negatiivisesti. Ja terapeuttini sanoi, että se kertoo ehkä minusta enemmän kuin niistä joiden kanssa juttelin. Hän sanoi, että saatan peilata omaa herkkyyttäni muihin, koska kun itse välillä yritän ylitulkita kaikkia viestejä ja välillä sitten löydän niistä jotain kurjaa, jota niissä ei ole oikeasti ollut, niin tietenkään en halua aiheuttaa samaa muille. Hän sanoi myös, että se myös kertoo siitä, että aikaisemmin ympärilläni on ollut ihmisiä, jotka ovat olleet herkkiä, esimerkiksi suuttuneet jostain pienestä mitä olen tehnyt, ja siksi pelkään, että jos nyt on yksi pilkku tai hymiö jossain väärässä kohdassa, niin sitten nämä ihmiset eivät ikinä enää aloita Facebook-keskustelua kanssani.

Kuinka sitten pystyisin olemaan jotenkin normaalisti suhteessa. Olen rikkinäinen, enkä luota ihmisiin ja pelkään vain että yhtäkkiä he jättävät minut, joten miten ikinä voisinkaan rakastaa ketään muuten kuin kaukaa? Ja Jaska on myös rikkinäinen ja hänellä on omat ongelmansa, niin miten hänkään pystyisi normaalilla tavalla rakastamaan minua?

Ja kun vähän aikaa sitten Jaska jälleen kerran korjasi jotain kämpälläni, ehkä jonkun tietokonejutun tai sitten jonkun muun teknisen asian, niin sanoin hänelle, että tuntuu tyhmältä, kun minä vain tuskailen niiden asioiden kanssa, mutta sitten hän korjaa jotain ihan tuosta vain. Jaska sitten sanoi siihen, että no meillä on jotain erilaisia vahvuuksia ja hänestä on kiva auttaa minua, ja eikö se ole ihan hyvä juttu, että me osataan vähän eri asioita, niin voidaan sitten auttaa toinen toisiamme niissä. Ja sitten sanoin hänelle, että tuolla lailla minusta tulee ajan myötä samanlainen kuin äidistäni, jolla ei käy edes mielessä kokeilla avata punajuuripurkkia itse, vaan hän pyytää aina isäni avaamaan sen. Sitten Jaska sanoi, että okei, jos haluan, niin hän voi opettaa minulle joitain asioita. Se tuntui todella huojentavalta, koska jos me erottaisiin, niin sitten jos olisin tottunut siihen, että joku auttaa minua joissain asioissa, niin en välttämättä sitten itse pystyisikään suoriutumaan kaikista niistä ongelmista yksin, mitä tulisi vastaan, eikä olisi enää Jaskaa jota pyytää hoitamaan asia.

Kai tämäkin kertoo siitä epäluottamuksestani ihmisiin, ja tiedän, että ei se vain toimi niin, että pystyn selviämään kaikesta yksin, vaan on ihan okei, että joku auttaa minua jossain. Mutta sekin on pelottavaa ja haluan vain pitää kaikki langat käsissä, yrittää oppia kaiken teknisen jota ehkä mahdollisesti saatan joskus tarvita, koska ehkä sillä lailla pystyn jotenkin kestämään tässä todella sekalaisessa maailmassa, jossa voi tapahtua vaikka mitä ja jossa kaikki voi muuttua lyhyessä ajassa ihan toiseksi. Ja jos en ole riippuvainen kenestäkään tai mistään, niin sittenhän vastoinkäymisten ei pitäisi vaikuttaa minuun. Ja tiedän että se on typerää, mutta tuntuu että se on ainoa ajatusmalli jonka osaan. Eikä tuo ole edes mahdollista, että mikään tai kukaan ei vaikuttaisi minuun, eikä se olisi varmaan kivaakaan, jos niin pystyisikin olemaan. Kun eikö se tarkoittaisi, että sitten en välittäisi mistään, millään ei olisi oikeasti väliä minulle?

Tyhmä syntymäpäivä. Paitsi että tulee vanhemmaksi, niin se tuo vielä mieleen kaikenlaisia kurjia muistoja. On kurja olo tänään, etenkin nyt illasta.