Kahden vuoden hieno flunssaton putki katkesi nyt viime perjantaina kun sairastuin oikein kunnolla. Tosin se hyvä puoli tuossakin oli, että se meni todella nopeasti oli, mutta olinkin kyllä ne pari päivää todella todella kipeä. Nyt alan olla jo ihan kunnossa, mikä on kiva.

Tänään oli käynti lääkärissä mahdollisesta munasolujen luovuttamisesta ja kävi jotenkin yllättävästi niin, että munasoluni olisivat kyllä kelvanneet, mutta se heidän lääkärinsä ei uskonut, että minusta on tähän prosessiin tällä hetkellä, minkä lisäksi hän sanoi että tämä "raskas lääkitykseni" saattaisi vaikuttaa niihin hormoneihin, joita luovutusprosessissa täytyisi ottaa.

Aluksi ajattelin, että okei, ei tässä mitään, mutta pikkuhiljaa päivän mittaa on jotenkin alkanut harmittaa enemmän ja enemmän. Ei siis se, että en saanut luovuttaa, ja siitäkin se lääkäri sanoi, että jos minulle on todella todella tärkeää luovuttaa munasoluja juuri nyt, niin hän voi vielä ohjata minut heidän psykologilleen. Minusta tuo oli outo kommentti, kun enhän minä siitä prosessista itse mitään oikein saa, minkä lisäksi se on ymmärtääkseni aika vaivalloistakin. Sanoinkin hänelle, että ei ole tarpeen, vaan palaan ehkä joskus muutaman vuoden päästä uudestaan.

Se mikä jäi harmittamaan, oli ensinnäkin se, että tätä ei voitu kertoa minulle puhelimitse, vaan matkustin bussilla toiseen kaupunkiin. Se lääkäri kysyi minulta jotenkin epäilevästi, että sanoitko tästä lääkityksestä puhelimessa, mutta kyllä minä olin siitä sanonut. Sitten se lääkäri selitti, että heillähän ei varsinaisesti ole mielialalääkkeiden suhteen ehdotonta eitä, mutta lähinnä se mahdollisuus on jätetty niitä varten, joita "ahdistaa ehkä välillä vähän". Ylipäätään hän käyttäytyi vähän kuin olisi ajatellut minun olevan ihan hullu. Ja hän puhui useasti tästä "rankasta" lääkityksestäni, joka on siis yksi unta auttamaan määrätty lääke minimiannostuksella.

Kun pääsin kotiin, googletin että mitähän siitä lääkkeestä jossain sanotaan, koska olen itse ajatellut sen olevan kaikista käyttämistäni lääkkeistä kaikkein miedoin, harmittomin, jne. Se lääkäri näpytteli sen koneelleen kun olin maininnut sen ja jos hän googlasi sen (mikä olisi kyllä todella epäpätevää mielestäni, eikö lääkäreillä ole joku oikeakin tietokanta?), niin voin ehkä jotenkin ymmärtää hänen reaktionsa, sillä Terveyskirjaston artikkelin Google-sivulla lukee: "Eri syistä aiheutuvan vaikean masennuksen hoitoon, erityisesti kun siihen liittyy tuskaisuutta, pelkoja jännitystä, ..." Ja siis minulle se määrättiin, kun nukahtamiseen käyttämäni lääke ei näyttänyt yksinään auttavan, vaan heräilin kesken unien jatkuvasti. Eli siis sen pääasiallinen määräämissyy minulle oli unen tasoittaminen.

Voi olla että ehkä kuvittelen, koska eihän oikea lääkäri voi vetää johtopäätöstä, että olen ihan sekaisin, vain koska otan kyseistä lääkettä, joka minulla on määrätty alunperin ihan toiseen tarkoitukseenkin. No, joka tapauksessa tunsinpas oloni taas jotenkin tyhmäksi. Yritin kyllä sanoa, että en kyllä olisi ylipäätään ottanut yhteyttä sinne nyt, jos en ajattelisi olevani sellaisessa kunnossa, että pystyn siihen. No, hän sanoi, että olen kyllä tervetullut takaisin sitten kun se lääkkeeni on lopetettu ja kun siitä kahden vuoden takaisesta sairaalahoitojaksosta on kulunut pitempi aika. Silti sitä kuitenkin aina jotenkin vähän hämmästyy, kun tulee vastaan ihminen, joka ei ilmeisesti tiedä yhtään, miten olisi, kun on samassa huoneessa sellaisen ihmisen kanssa, jolla on jokin mielenterveyden häiriö.

Siitä jäi ehkä se kurjin kokemus. Aluksi se lääkäri oli todella kiva, mutta sitten kun tuli puheeksi se mielenterveystaustani, hän oli todella vaikeana. Tietysti minullekin tuli sitten vaikea olo, vaikka yritin olla näyttämättä sitä. Ei siitä yleensä ole kuitenkaan mitään apua. Tai en tiedä onko. Tuntuu, että jotkut jotka hämmentyvät kauheasti sellaisista asioista kuin "mielialalääkitys", "avohoitopotilas" ja "mielenterveyskuntoutuja", eivät välttämättä pysty muuttamaan näkemystään siitä ihmisestä enää. Vähän niin kuin he mielessään merkitsisivät tuollaiset ihmiset leimalla "mielisairas" ja suunnilleen mikään maailmassa ei saisi heitä näkemään tätä ihmistä ensisijaisesti samanlaisena ihmisenä kuin muitakin. Paitsi tietysti jos itse sairastuu tai läheinen sairastuu.

Ja minä jotenkin jo olin kai ajatellut, että minun ei tarvitsisi tuntea tätä tunnetta enää, olla MIELISAIRAS jonkun toisen silmissä. No, nytpä ei tarvitse miettiä mitään noita munasolujuttuja tai hormonien piikityksiä tai muutakaan. Minulla on viikko aikaa kirjoittaa essee kesäkurssin lopuksi, mutta jotenkin olen ollut kauhean vetelällä tuulella. No, olinhan kipeänä, mutta jotenkin tuntuu, että ei mitenkään kiinnostaisi yhtään kirjoittaa sitä, enkä oikein edes tiedä mitä kirjoitan tai edes että onko tarkoitus toistaa luennolla opetettuja asioita vai ennemminkin miettiä itse. Tehtävänannon mukaan pääpaino olisi asioiden toistaminen, mikä ei todellakaan yhtään lisää sitä innostusta.

Yksi rotista alkaa näyttää vanhenemisen merkkejä, tietysti se on suosikkini. No, ovathan nuo pallurat eläneet todella pitkään, mutta se tuntuu aina silti liian lyhyeltä ajalta. Tuntuu jotenkin todella hirveältä ajatukselta, että vuoden päästä kun toivottavasti lähden sinne vaihtoon, jäävät rotat tänne Suomeen. Miten minä tulen toimeen ilman omia karvapallerokulteja. Pitäisi jaksaa tilata latinan alkeiden oppikirjatkin ennen kuin tunnit alkavat - oikeanlaista sanakirjaa ei tosin tunnu löytyvän mistään, mutta onhan minulla äitini latinalais-suomalainen sanakirja vuodelta 1967.