Veljellä on synttärit perjantaina ja hän täyttää 22 vuotta. Hänellä oli nimipäivä tässä vähän aikaa sitten ja äiti lähetti hänelle nimipäivä kortin. Sitten kun äiti soitti hänelle sen jälkeen, niin veli kysyi vain, että koska lahja tulee. Heh. No, keskiviikkona äiti laittaa sen paketinkin postiin, joten jos minä haluan veljelleni jotain antaa, niin minun täytyy saada se siihen mennessä valmiiksi.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Minusta olisi tietysti kiva antaa jotain, mutta minä vihaan lahjojen keksimistä. Tavoitteena on luonnollisesti täydellisyys ja minä otan useimmiten kauhean stressin jokaisesta lahjasta. Nanille lahjan ostaminen on erityisen hankaa, joten aina kun saan jonkun täydellisen lahjan keksittyä, niin manailen sitä, että hitto vieköön, nyt minun täytyy ensi vuonna keksiä joku vähintäänkin yhtä hieno, mutta on taas yksi vaihtoehto vähemmän. Veljelle on kanssa hankala keksiä. Olen antanut muistaakseni joka ikinen joulu hänelle palapelin ja poltetun Nightwish-levyn. Tosi kekseliästä. Mutta veli on tykännyt kauheasti. Jos hän ei tykkää, niin hän ei sitten tykkää ja sen kyllä näkee. Muut ihmiset sentään pyrkivät suurimmaksi osaksi kohteliaasti salaamaan sen, jos lahja ei ollut kovin mieleinen.

 

Ajatuksena oli alun perin polttaa taas Nightwish-levy, mutta kun se on se "joulupukki", joka hänelle niitä aina tuo, niin ei oikein innosta, kun en halua pilata häneltä sitä joulupukki-iloa. Sitten eilen (tai oikeastaan se oli jo tänään, koska silloin oli jo puolenyön jälkeen) väkersin äidille äitienpäiväkortin. Aurinko ja pilviä ja "hyvää äitienpäivää!". Olin oikein tyytyväinen siihen korttiin, opettelin jopa piirtämään anime/manga-silmät sen takia. Laitoin sen sitten vähän ennen kolmea aamulla keittiön pöydälle äidin paikalle. Kun heräsin vähän ennen kahtatoista, se oli edelleen täsmälleen samassa kohtaa, eikä äiti sanonut mitään. Tosi innostunut vastaanotto.

 

No kuitenkin, kokeilin sitten tänään piirtää lisää anime/manga-tyyppejä. En arvosta kyseistä taidemuotoa kauheasti, koska minusta se on kauhean helppoa ja yksinkertaista ja kaikkihan noin osaa piirtää eikä se näytä edes oikealta. Kokeilin nyt kuitenkin ja sain tehtyäkin muutaman sellaisen kuvan, joihin olen tyytyväinen.

 

 

Sarjassamme pyhä yksinkertaisuus. Piirsin suoraan tussilla, mitä en ole kauhean usein tehnyt, mutta oli ihan kiva, kun ei voinut kummata koko ajan ja tehdä uudestaan. Eikä tarvinnut painaakaan paljon lainkaan, mutta silti tuli hyvin näkyvä jälki. Mietin sitten, että jos piirtäisi veljelle itse värityskirjan. Veli tykkää kai kaikenlaisista sellaisista. Sain piirrettyä oikein kaksi kuvaa: lihansyöjäkasvin (joka on luultavasti matkittu Muumipeikko ja Pyrstötähti –leffasta, mutta en ole varma, jostain kuitenkin, kun minun mielessäni siitä niin selkeä kuva oli) ja kalan.

 

Niin ja sitten tuon kuvassakin olevan kissan. Se ei kuitenkaan ollut alunperinkään tarkoitettu värityskuvaksi, vaan oli pelkkä kokeilu. Siitä piti tulla itse asiassa ensin pöllö (köh?), mutta sen nokka ei toiminut ja totesin, että se näyttää törkeän paljon enemmän kissalta, niin piirsin sen nokan sitten kolmionenäksi ja siitä tuli kissa. Se onnistui vielä ihan hyvinkin ja ajattelin, että siitähän voisi tulla kortti. Piirsin siihen sitten vielä tuon onnittelulaatikon (josta mustasin veljeni nimen (ei sillä, varmaan suurin osa ajattelee, että veljeni nimi on "Veli". Heh. Se on taas jotain, joka tulee nykyään jo automaattisesti ja jopa sopisi veljelleni, vaikkei hänen oikea nimensä olekaan.) ja leikkasin sen sitten irti. Tuo kissa onnistui vielä jopa näyttämäänkin kasvoista vähän veljeltäni, niin aina vain parempi. Ja minua itseäni alkaa aina naurattaa, kun katson tuon kissan tassuja. En osaa piirtää mitään jalkoja/käsiä/tassuja/muita ulokkeita.

 

Noiden lisäksi oli siis tosiaan vielä se kala, mutta minusta se oli kauhean tylsä, eikä niin onnistunutkaan. Ja siihen loppui värityskirja-ideat, eli jos se kalakin lasketaan, niin minulla olisi kasassa oikein kaksi kuvaa. Ja en ole koskaan piirtänyt mangaa/animea enkä muutenkaan mitään lukion ykkösen kuviksentuntien jälkeen. En tiedä miksi. Joo, se oli se, kun NN piirsi siinä vastapäätä niin törkeän hienosti, mutta nyt minusta tuntuu, että oli siinä jotain muutakin. Ei se minua ole koskaan erityisemmin häirinnyt, että hän on osannut piirtää niin hyvin. Olen vain ihaillut hänen taitoaan. Okei, joskus on tullut ajateltua, että hitto, miksen minä voi osata noin, mutta hyvin harvoin.

 

En tiedä, varmaan olen jotenkin kumma ihminen, kun vaikka olen muuten jotenkin... en tiedä, paha? Ilkeä? Sellainen, joka ei aina piittaa kaikista, vaan keskittyy itseensä ja ärsyyntyy muille ja kaikkea. Tai en tiedä olenko. Välillä tuntuu siltä, etenkin viime aikoina on tuntunut, kun olen miettinyt kaikenlaista. On tullut ajateltua, että olen kauhean kylmä ja ikävä ihminen, joka on itsekäs ja häijy ja loukkaa muita. Mutta huolimatta näistä seikoista, minä olen hyvin harvoin kateellinen. Tietysti vähän silloin tällöin, mutta ei tule mieleen pitkään aikaan mitään tapausta, että olisin ollut oikeasti kauhean kateellinen jollekulle jostain. Jos joku onnistuu jossain paremmin kuin minä, minä tulen vain iloiseksi hänen puolestaan. Ei tule mitään sellaista oloa, että pahus, kun tuo on noin hyvä, pitää olla itse vähintäänkin yhtä hyvä.

 

Tuo kuviksentunneilla tapahtunut NN-juttu on minusta vain niin törkeän hauska. Siis että kun ajattelee, että minä kauhean tosissani piirrän hampaat irvessä uudestaan ja uudestaan jotain samaa kuvaa ja kummaan ja piirrän uudestaan ja taas uudestaan ja teen sitä tuntikaupalla vakavin ilmein ja keskittyneenä ja tosissaan. Sitten toinen typpi nukkuu neljä viidestä työtunnista, mutta viimeisellä tunnilla piirtää tyhjästä sanoinkuvaamattoman mahtavan ja realistisen piirustuksen, kun se tosissaan ottanut "työllä voittoon" –tyyppi on melkein samassa vaiheessa kuin aloittaessaan. Se on minusta vain niin älyttömän hassua. Ehkä osaan sittenkin nauraa itselleni?

 

Mutta muutenkin toivon, että NN jatkaisi piirtämistä ja että hän voisi saada siitä vaikka työn itselleen tai jotain, kun hän näyttää olevan siitä kerran niin kauhean innostunut ja lahjakas muutenkin. En minä ole katkera siitä, että minä en osaa piirtää kuin hän, vaan minä toivon käsittämättömän paljon sitä, että joku hoksaisi hänen lahjansa. Melkein jännitän hänen puolestaan ja intoilen ja kaikkea. Minun on jostain syystä kauhean helppo toivoa ihmisille hyvää.

 

Ei kaikissa asioissa tietenkään, erimerkiksi en toivo, että kaikki tuntemani ihmiset löytäisivät "sen jonkun" ja sopisivat täydellisesti yhteen jonkun kanssa ja kaikki menisi täydellisesti. Se on jotain, mitä minun on suhteellisen vaikea toivoa. Se on vain jotenkin kauhea ajatus, että kaikilla muilla olisi joku, mutta minulla ei. Minä olisin vain ihan yksin, kun kaikki olisivat niin erilaisiakin. Ja kotona heillä odottaisi joku, jota he rakastavat, mutta minä palaisin aina tyhjään asuntoon. En varsinaisesti ole kateellinen heille, mutta tunnen oloni surullisemmaksi ja yksinäisemmäksi ja sellaiseksi epäkelvommmaksi.

 

Nyt tuo on tietysti erityisen keskeistä, kun Nanilla on se poika, joka tekee kaikkensa, jotta Nan ihastuisi häneen ja että he aloittaisivat varsinaisen seurustelun. Tietysti toivon, että Nan olisi onnellinen, mutta minun on kauhean vaikea toivoa, että voi kunpa he molemmat rakastuisivat toisiinsa ja pysyisivät ikuisesti yhdessä ja menisivät pian naimisiin ja hankkisivat lapsia ja sellaista. Nanilla olisi yhtäkkiä kokonainen elämä, jonka osa minä en ole. Elämä, joka vie hänen muutenkin vähäistä aikaansa, jonka takia minä jäisin enemmän syrjään ja minut unohdettaisiin ja menettäisin ainoan ystäväni.

 

En ole puhunut tuosta Nanille, eikä Nan ole puhunut siitä minulle mitään, mutta hän on sanonut, että toivoo sydämensä pohjasta, että se NN sittenkin tajuaisi pitävänsä minusta ja että minä ja Nan tavallaan "pariuduttaisiin" samaan aikaan. Tuo tietysti voi olla tarkoittamatta mitään erityistä, mutta melkein voisin veikata, että Nan ajattelee myös hieman tuota, mistä aikaisemmin puhuin. Tai siis, kun asiaa miettii hänen kannaltaan: hänen hyvä kaverinsa pyytää poikaa ulos ja saa pakit --> kaveri on hieman epätietoinen tulevasta ja muutenkaan torjutuksi tuleminen ei ole kauhean kivaa --> poika, josta on tullut hänelle melkein kaveri (wanhojen takia) kirjoittaa hänelle kirjeen, jossa kertoo tunteistaan --> Nan on miettinyt vastausta jo aikaisemminkin, mutta ei tiedä mitä tehdä --> lisäksi on edelleen se kaveri, joka on lannistunut saamistaan pakeista, eikä se tunnu kauhean mahtavalta ajoitukselta aloittaa seurustelun kokeileminen. Jaa nytkö tämä menee sitten siihen, kun en voi spekuloida NN:n tekemisiä, niin spekuloin Nanin ajatuksia?

 

Mutta jos minä olisin Nanin tilanteessa, tuo tulisi mieleeni. Ensimmäistä kertaa elämässään kaveri saa pakit (pojalta, josta on pitänyt kauan ja paljon) ja sitten pari viikkoa sen jälkeen hänelle tehdään ensimmäinen kunnollinen aloite. Ja jos ajattelen omasta näkökulmastani, niin tuota asiaa olisi ehkä syytä ajatellakin. Ehkä se on joku yleismaailmallinen sääntö, mutta minusta todellakin tuntuu siltä, että kaikista maailman ajoista juuri nyt ei ole todellakaan se aika, kun pystyisin olemaan kauhean iloinen jonkun toisen onnellisen parisuhteen alkamisesta.

 

En tiedä miksi. En koe, että NN:n pakit olisivat vaikuttaneet minuun niin kauheasti, mutta mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän alan ajatella, että ne ovat sittenkin vaikuttaneet. Minä vain teen niin paljon erilaista ja käyttäydyn erilailla. Leikkaan tukkani, piirrän, olen avoimempi, itken leffoja/tv-ohjelmia katsellessani, en kuuntele Nightwishia niin paljon, luen taas enemmän, kirjoitan enemmän... Tämän bloginkin epätasaisen kirjoitustahdin takana on luultavasti jotain asiaan liittyvää.

 

Se on oikeastaan vieläkin niin kuin silloin joskus kuvailin: aivoissa tapahtuu / on tapahtunut jotain, mutta se pidetään minun tietoisuudeltani salassa. Mietin sitäkin jonakin yönä, mutta en muista enää koska. Enkä muista, mitä minä siitä mietin. Kai ainakin sen, että jos se ja siitä johtuen siis tämä minun muuttunut käytökseni on tavallaan kuin... kuin elimistön tapa suojella minua. Mitäs niitä psykologisia suojautumiskeinoja olikaan... No kuitenkin niin, että minulle, minun tietoisuudelleni, ei voi paljastaa niitä NN:n käsittelyajatuksia, koska en kestäisi sitä. Että aivot kytkevät hätätilanteessa itsensä käsiohjaukseen ja blokkaavat minulta tietyt ajatukset tilanteen pelastamiseksi.

 

Ja muuten, tässä taas joku päivä (koska kirjoitinkaan viimeksi?) taisin keksiä syyn tähän epätasaiseen kirjoittamiseen. Minulle tulee kauheasti sellaisia hetkiä nykyisin, etenkin iltaisin ja öisin, kun vain mietin jotain asiaa ja ajattelen, että tästä pitäisi päästä kirjoittamaan blogiin. Mutta ajatukset aiheesta eivät lopu, vaan niitä tulee lisää ja lisää ja lisää. Sitten ne risteävät jonkun toisen aiheen kanssa ja joutuvat pitkälle sivupolulle, joka sekin tuntuu kauhean tärkeältä ja sellaiselta, että siitä haluaisi kirjoittaa, mutta se edellinenkin asia jäi kesken. Sitten kun saan lopulta nukahdettua ja herään aamulla, ne ajatukset ovat ihan sekaisin, enkä tiedä, mistä aloittaisin ja mitä ottaisin mukaan ja mitä jättäisin pois. Ajatuksia tulee joka tapauksessa liikaa, eivätkä ne toimi kirjoitettuina (etenkin kun olen melkein kaikesta jo jotain kirjoittanut aikaisemminkin), joten sitten päätän olla kirjoittamatta mitään.

 

Olen muuten ottanut hiuksistani jo "ennen" –kuvan. Olen aina halunnut tehdä sellaisen ennen – jälkeen –kuvan ja nyt minulla on siihen mahdollisuus. Minä myös mittasin hiusteni pituuden. Päälaelta hiusten latvoihin mitattaessa pituutta kertyy suunnilleen 75 senttiä. Joo, se on paljon tukkaa. Minulla ei ole edes mitenkään kauhean ohuet hiukset, niin välillä ne tuntuvat hyvin tuskallisilta. Viime päivinä olen huomannut senkin, että kun se parturi häämöttää jo niin lähellä (keskiviikkona, kolme päivää!), niin en malta odottaa sitä, että pääsen eroon hiuksistani.

 

Vihaan yhä enemmän sitä, kun minun pitää aina tehdä niille niin paljon ja minä laitan ne aina samalla lailla ja ne ovat aina niin pitkät ja tukahduttavat ja jos ulkona paistaa aurinko ja haluaisi ottaa aurinkoa, niin hiukset ovat kuin turkki. Ja kun ne pesee, niin siinä menee kanssa melkein ikuisuus ja sitten ne ovat märät (ja vielä pidemmät, argh!), niin tiedostan paljon entistä paremmin, että ne ovat kauhean raskaat. Enkä ikinä kuivaa niitä hiustenkuivaimella (koska se vahingoittaa hiuksia ja saa ne tuntumaan epämiellyttävältä), niin niiden kuivumisessa menee monta tuntia. Ja lisäksi kun kiedon harteilleni pyyhkeen, etteivät vaatteet kastuisi, pyyhe ei ole tarpeeksi iso, vaan hiusten latvat tiputtelevat vettä iloisesti vaatteille pyyhkeen reunan loppuessa aikaisemmin. Ja ne ovat niin pitkät, että minun tekee melkein mieli sanoa jo nyt, että ne ovat rumatkin. Jos katson sitä ottamaani kuvaa, minua vain inhottaa. Hyi hyi.

 

Toivottavasti sitten leikkauksen jälkeen ei ole niistä uusistakin hiuksista sama fiilis. Tai toivottavasti ei muuten kaduta. Onhan näin pitkien hiusten leikkaaminen aina jotenkin kauhean erityinen asia, josta kaikki tulevat melkein aina kysymään: "Kaduttaako?" Vielä en ole ihan täsmälleen varma siitä, millaiset uudet hiukset pyydän leikkaamaan. Ja miten lyhyet. Hirvittää kauheasti se, että jos se leikkaus onkin kauhea katastrofi ja sitten minun pitää kuitenkin mennä ihmisten ilmoille heti seuraavana päivänä.

 

Että siinäkin on molemmat puolensa. Löytäisi edes jonkun kuvan, että itse tietäisi, mitä haluaa edes selittää. Senkin jälkeen on vielä oma riski, että miten se parturi sen ymmärtää. Se on vielä joku harjoittelijakin, se, joka hiukseni leikkaa, koska sillä päätyypillä oli kaikki ajat varattuna juhannukseen asti, minkä jälkeen hän jää äitiyslomallekin. Mutta minulla ei ole kauheasti ikäviä kokemuksia parturiharjoittelijoista, joten en osaa ehkä pelätä tarpeeksi. Melkeinpä pelkään enemmän vanhoja ja kokeneita partureita. Yksi sellainen – äitini tuttava, joka leikkasi tukkaani yläasteelle asti – leikkasi minulle kerran ihan oma-aloitteisesti sellaisen kaamean otsatukan. Kun sitten äiti kommentoi sitä, että onpas kumman näköinen, niin hän sanoi vain, että se on nyt muotia. Kyllä hävetti mennä sen jälkeen kouluun.

 

Minusta on itse asiassa kivakin, että hiukseni leikkaa juuri joku harjoittelija. Saapahan paljon tukkaa leikeltäväksi. Ja varmaan hän pysyy paremmin siinäkin, mitä minä pyydän, eikä lähde tekemään itse mitään "tämä on nyt muotia" –juttuja. Ja sellainen kai ymmärtää vähän paremmin sitäkin, millainen tukka on hieno ja jos hän jotain omaa tekisikin, niin se toimisi. Näin ainakin uskon. Onko minulla jotenkin yliluonnollinen kuva parturiharjoittelijoista? Meillä oli riparilla isosena yksi tyttö, joka oli parturiharjoittelija ja hän teki minulle törkeän hienon nutturan ja leikkasi leiriläisten hiuksiakin (se oli yksi juttu, että me kerättiin rahaa meidän kotipaikkakunnan kirkon kummilapselle ja siellä oli siihen tarkoitukseen oma koju, josta sai ostaa kaikenlaista, kuten hieronnan, hiustenleikkuun, kynsienlakkauksen, kasvomaalauksen ja kaikkea sellaista (pojat muuten tuon leirin aikana ihastuivat ikihyviksi kynsilakkaan)) ja minusta hän oli todella hyvä. Mutta ehkä pitäisi pelätä parturiharjoittelijoita enemmän. Toivottavasti ei.

 

Kun vain tietäisi, mikä minulle sopii. Minulla ei ole koskaan ollut mitään erityistä leikkausta, vaan hiukset ovat olleet aina tasamittaiset. Sillä lailla palikkamaiset, kyllä te tiedätte. Nyt sitten haluan ainakin, että hiukset on eri paikoista eri mittaiset. Ajatuksena olisi, että sillä lailla, että keskeltä takaa on kaikkein pisin, mutta sitten se alkaa lyhentyä, kun mennään sivuille. Se ei ole mitään liian radikaalia ainakaan, mutta jotain erilaista kuitenkin. Olen etsinyt kaikenlaisia kuvia toivoen, että tulisi vastaan joku, jonka nähdessä ajattelisin: Juuri tuollaiset hiukset minä haluan. Ei ole vain tullut. Alkaa jo pieni paniikki iskeä päälle, kun pitäisi tietää, millaiset hiukset haluaa. Mutta ainahan voi sanoa parturissa: "Tee niinku sä ite haluut, kunhan [ehdot]." En tiedä, en ole kauheasti ollut parturissa, niin en ole ihan varma, miten pitää toimia ja miten tarkkaan selittää ja miten muuten olla, ettei ole hankala ja epäkohtelias. Tuntuu vain siltä, että kun minä sinne parturituoliin keskiviikkona istahdan ja se parturi kysyy jotain tarkennusta selityksestäni, niin minä en tiedä, mitä vastata. Kamala.

 

Vielä piti kirjoittaa siitä, että äitienpäivänä äidille pitää olla aina kiltti, koska kukaan ei ikimaailmassa haluaisi minua tyttärekseen. Ei kukaan. Minä olen sellainen varoittava esimerkki, sellainen, jota kaikki katsovat ja ajattelevat, että onneksi tuo ei ole minun tytär. Kun minä itsekin ajattelen sitä, millainen minä olen ollut, niin minä olen ollut aina ihan kauhean. Ihan kauhea.

 

Pienenä olin kauhean villi ja kuljin ympäriinsä ja kävelin, ryömin, istuin, kiipeilin ja juoksin joka paikassa. Ja kun veljeni sai kauhean paljon huomiota, niin minulle jäi aikaa tehdä pahojani. Tai olla yksin. Leikin yksin, eikä minulla ollut kavereita. Kuinka moni haluaisi lapsekseen sellaisen? Sitten välillä yritin leikkiä veljeni kanssa ja olin kauhean temperamenttinen ja kiukustuessani kynsin ja purin veljeäni niin paljon kuin pystyin (äiti on sanonut, että ties miten monta kertaa veli tuli sisään huutaen kuin sumusireeni ja että hänellä oli jossain selässä kauheat hampaanjäljet (äiti sanoi ihmetelleensä, että miten minä onnistuin ylipäänsä puremaan veljeäni SELKÄÄN)) ja tietenkin veli itki ja kukaan ei tykännyt.

 

Ja sitten kun koulu alkoi, menestyin ihan hyvin. En ollut huippuoppilas, koska olin kauhean laiska, enkä viitsinyt tehdä kotitehtäviä tai harjoitella kokeisiin. Mutta menestyin silti keskivertoa paremmin. Ja sitten yhtäkkiä ilman mitään syytä 9-vuotiaana lakkasin menemästä kouluun. Kieltäydyin menemästä ja itkin ja huusin ja tartuin kiinni johonkin, ettei minua voitaisi raahata ulos.

 

Ja sitten minut kiikutettiin lastenpsykologille. Ensimmäinen oli kotipaikkakunnallani. Minä vain istuin paikoillani enkä sanonut mitään. En tervehtinyt enkä vastannut kysymyksiin. Istuin vain hiljaa. Se psykologi yritti saada minut leikkimään ja puhumaan ja tekemään edes jotain, mutta aluksi minä istuin vain paikallani tekemättä mitään ja sanomatta sanaakaan. Loppujen lopuksi muistelen leikkineeni jotain sen psykologin kanssa, mutta mitään en sanonut. Jos jotain tarvitsi viestiä, niin yritin jotenkin elehtimällä saada sen ymmärretyksi.

 

Joten ei kun sitten vain lähimpään kaupunkiin seuraavalle psykologille. Tai itse asiassa psykologiparille. En muista heistäkään paljon. Muistan sen huoneen, jossa oli se ensimmäinen ryhmätapaaminen (ne kaksi psykologia ja sitten vanhempani). Minä vastasin kysymyksiin hyvin lyhyesti ja katselin ikkunasta pihalle. Ne kysyivät, että mikä on lempiaineeni koulussa (vastasin matikka ja he olivat hyvin yllättyneitä) ja mistä aineesta en pidä (vastasin liikunta ja taas he yllättyivät). Minulta kysyttiin lempiruokaa ja kaikkea mahdollista tuollaista älytöntä. Minusta tehtiin kai jonkinmoinen profiili tai jotain. Sitten muistan sen, että äidille annettiin eteen valkoinen tyhjä paperi ja kasa värikyniä ja käskettiin piirtää ensin kahdella värikynällä sellainen viiva, joka kuvasi äidin mielestä minua ja sitten sellainen kuva, joka kuvasi äidin mielestä veljeä. En muista, mitä värejä ne olivat. Viivat olivat tylsiä ja tavallisia, eivätkä kiinnostaneet minua, vaan minä katselin vain ulos ikkunasta enkä kiinnittänyt huomiota siihen, mitä muut sanoivat tai tekivät. Joitain lomakkeita ainakin täytettiin, sen muistan.

 

Ja sitten alkoivat varsinaiset kallonkutistus-episodit. Niitä piti se toinen, se kivempi, vaaleatukkainen nainen. Kun ne alkoivat, minä en taaskaan puhunut enää mitään. Minä leikin kyllä alusta asti sen naisen kanssa ja kuuntelin, mitä hän puhui ja jos hän kysyi jotain, mihin saatoin elehtimällä vastata, minä vastasin. Muistan, että siellä oli sisällä iso hiekkalaatikko, johon sai vettäkin. Siellä me leikittiin sellaisilla muovieläimillä, sellaisilla pienillä ja kovilla ja tavallisilla. Siellä oli eri eläimiä, mitä minulla kotona, ainakin kaksi isoa kirahvia ja yksi norsu. Leikittiin niillä. En muista, mitä se nainen selitti.

 

Tuon jälkeen en puhunut mitään enää ryhmätapaamisissakaan. Tuijotin vain ulos ikkunasta ja toivoin, että näkisin jonkun linnun tai jotain. Joten ei siitäkään mitään tullut, joten taas piti aloittaa uudessa paikassa. Se oli lähikaupungin (no, mitä sitä salailemaan, kun olen kuitenkin sen täällä joskus sanonut, Vaasan) keskussairaalassa. Kun tullaan sairaalan pihaan, se varsinainen sairaala on oikealla. Sitten siellä on suoraan edessä, hieman alempana kuin se varsinainen sairaala, sellainen korkea rakennus. En muista mitä siinä ovessa luki, mutta minut vietiin aina ensimmäiseen kerrokseen ja siinä luki: "Lasten psykiatrian osasto."

 

Siellä keräsin kaikki voimat mitä minulla oli ja sain kuin sainkin puhuttua sille naiselle. Hänellä oli lyhyet mustat hiukset ja silmälasit. Minä en pitänyt hänestä missään vaiheessa. Hän oli sellaisen tekopirteän oloinen, sellainen, että koska hänelle maksetaan tarpeeksi, niin hän yrittää tulla toimeen minun kanssani. Siellä me pelattiin kaikenlaisia pelejä, hän opetti minulle uusia korttipelejäkin ja kyseli kysymyksiä ja minä vastasin niihin ohimennen (koska ne olivat tyhmiä ja samoja uudestaan ja uudestaan, eivätkä vastaukseni tuntuneet olevan koskaan oikeita, vaikka ne olivat tosia). Kellarissa oli pianokin. Minusta oli hauskaa, kun me mentiin sinne. Siellä oli rummutkin. Sitten me leivottiinkin joskus jotain, tai tehtiin kynttilöitä tai jotain muuta vastaavaa.

 

Siinä menikin aika kauan. En muista siitä oikeastaan paljon mitään. Olin kuitenkin kymmenen silloin, kun päätettiin, että koska minä halusin koiraa, niin meille hankittaisiin koira, jos vain lupaisin mennä kouluun. Ja tietysti minä lupasin ja koira hankittiin, mutta sitten, vaikka minä miten yritin, vaikka minä miten halusin ja vaikka minä miten olin luvannut, niin se olo tuli taas. Se kauhea olo, että tuntui, että kuolee. En pystynyt menemään kouluun, vaan lukittauduin vessaan ja puristin käsillä kaikin voimin sitä lukkoa, että sitä ei olisi voinut aukaista ulkopuolelta.

 

Ja sitten pikku-Amialle määrättiin lääkitys. En muista mitä se oli, mutta minun piti ottaa... Miten paljon? Kolme lääkettä aamulla ja kolme illalla. Olisi pitänyt ottaa kaksi aamulla, kaksi päivällä ja kaksi illalla, mutta minä en halunnut. Otin sitten kolme aamulla ja kolme illalla. Niillä ei ollut mitään vaikutusta. Sitten tuli se, kun se nainen siellä oli minulle vihainen ja syytti, että tein tahallani vanhempani surullisiksi ja että jos vain olisin mennyt kouluun, niin kaikki olisivat onnellisia ja asiat olisivat hyvin. Ja sitten minulta kysyttiin uudestaan, että miksi sinä Amia et mene kouluun. Ja taas vastasin sen, mikä oli totuus: "En minä pysty, kun tulee sellainen olo." Ja sitten tuli taas se vihainen ilme, kuin minulta olisi kysytty uudestaan ja uudestaan jotain tärkeää, mutta että olisin valehdellut koko ajan ja pimittänyt totuuden.

 

Sitten minut raahattiin kouluun väkisin. Kiljuin kuin syötävä koko matkan ja itkin kauhusta ja auton takaovet piti laittaa lapsilukkoon, etten olisi hypännyt liikkuvasta autosta. Lopulta yritin paniikissa avata auton ikkunaa ja syöksyä siitä ulos. Auto tietysti pysäytettiin siihen paikkaan ja isäni laitettiin istumaan kanssani takapenkille pitämään minut väkisin paikoillani. Rimpuilin kuin hengenhädässä ja sen päivän jälkeen minulla oli joka paikka mustelmilla ja minuun sattui. Mutta mitä 10-vuotias tyttö mahtaa edes hysteerisenä kahdelle aikuiselle? Ei niin mitään, joten minut vietiin pakolla kouluun. Koulun pihassa lopetin rimpuilemisen, itkemisen ja huutamisen. En tehnyt ilmettäkään, vaan odotin liikkumattomana, että ovi avattiin. Otin reppuni ja kävelin takaisin katsomatta tyynesti kouluun ja käyttäydyin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Koulussa kaikkien oli tietysti käsketty olemaan erityisen kilttejä ja olemaan kysymättä mustelmista ja kyynelten juovittamista kasvoista. Sen jälkeen menin kouluun joka päivä. End of story.

 

Sen jälkeen sitten lopetin puhumisen isälleni ja olen ollut kohta kuusi (?) vuotta kuin häntä ei olisi olemassakaan. Lisäksi aloin pelätä kuollakseni meidän omaa koiraamme, joka puri minua kuusi kertaa. Olen kirkunut ja huutanut ja paiskonut ovia ja ollut hankala.

 

Onko tämä jotain, millaisen tyttären te haluaisitte? Ei, ei se ole. Kukaan ei haluaisi minua. Nyt sitten olen edelleen erakko, takana jonkinasteinen syömishäiriö ja vallalla itsetuhoinen masennus, joka saa minut silpomaan itseäni ja harkitsemaan vakavasti oman hengen riistämistä. Kuka haluaisi tällaisen tyttären? Ei kukaan, ei niin yhtään kukaan koko maailmassa.

 

Kun siis miettii tuota, mitä kaikkea minulle on tapahtunut, niin onko ihmeellistä, että joskus minusta tuntuu, että olisi parempi vain kuolla. Että minussa on jotain vikaa. Onko ihmeellistä, että välillä minä mietin, että olenko samalla tapaa sairas kuin kehitysvammainen veljeni. Ilmiselvästi minä käyttäydyn niin mielipuolisesti ja sairaasti, että minussa on pakko olla jotain vikaa. Kun mietin tuota suunnilleen kymmenen vuoden takaista episodia, niin minun on pakko kysyä itseltänikin, että mikä minussa oli vialla. Minua ei kiusattu silloin vielä koulussa ja minulla oli kavereita ja kaikki oli ihan hyvin. Sitten vain yhtäkkiä hiihtoloman jälkeen vain tuli kouluun lähtemisen aikana kauhea paniikki, jota en pystynyt hillitsemään tai vastustamaan, vaan joka otti minusta täydellisen vallan.

 

Äidille muistan sanoneeni jossain vaiheessa tuolloin mietiskelyn seurauksena, että minusta tuntui, että se liittyi jotenkin minun veljeeni. Äiti suuttui ja kirkui minulle ja löi minua. Minä en sanonut siitä sen jälkeen enää mitään kenellekään. Enkä vieläkään tiedä, miksi minulle kävi niin. Minä en tiedä, se lähti minusta itsestäni, niin onko sitten mahdollista, että se tapahtuisi uudestaan? Jos se oli lähtöisin minusta, eikä syytä sille koskaan löydetty, eikä sitä saatu voitettua, minä en saanut sitä voitettua, niin tarkoittaako se, että se on yhä jossain minun mielessäni?

 

Minä pelkään tuota joskus kauheasti, kun tulee niitä kummallisia kohtauksia, kun todella pelkään itseäni. Pelkään käsiäni ja sitä, että ne tekevät minulle jotain, mihin en pysty vaikuttamaan. Ei niin ole koskaan käynyt, mutta sitä minä pelkään. Välillä se johtaa tosin sitten siihen, että kun se mieli tuntuu huutavan käskyä "Revi ranteet auki, revi! REVI NYT HETI!", niin sitten jos viiltää vähän, niin sitten ei tarvitse enää pelätä, että yhtäkkiä käteni tekisivät sen itsestään.

 

En ole kertonut tästä. En ole puhunut tästä. Kaikki pitävät minua muutenkin outona ja kummallisena. Sekin on jo tarpeeksi, niin mitä sitten, jos he tietäisivät minusta jotain tuollaista? Kaikki ajattelisivat, että olen vakavasti mielisairas. Ja mitäpä minä voisin vastaankaan sanoa, kun joskus minä pelkään sitä itsekin, kun en tähän maailmaan tunnu niin millään sopivan.

 

Tuli kirjoitettua taas. Minähän sanoin, että niitä ajatuksia on liikaa ja niitä tulee koko ajan lisää. En ole varma, oliko tämä yksi niistä. Luultavasti ei. Mutta saitte ehkä jotain kuvaa. Olen kertonut tuosta aikaisemminkin, että olen käynyt lapsena psykologilla, mutta en ole kaiketi siitä noin tarkkaan kertonut. Mutta yhtäkkiä on taas aika (ja sivumäärä) humpsahtanut, mutta on olo parempikin. Hieman. Minulta kysyttiin kerran, miksi blogini nimi on "UNOHDETUT ja salatut ajatukset". Miksi "unohdut"? En itsekään osannut vastata siihen. Mutta varmaan siihen voisi sanoa, että osa näistä asioista on niin kaukana menneisyydessä, että niitä ei muista, ennen kuin ne tulevat täällä taas mieleeni. Kun on kiireinen ja keskittynyt hetkeen, tuollaiset vuosien takaa kaikuvat asiat vain unohtuvat joksikin aikaa. Ainakin koen, että tämä blogini käsittelee sekä unohdettuja että salattuja ajatuksia. En tiedä sitten miten se oikeasti on.

 

Tähän loppuun voisi laittaa yhden lainauksen yhdestä hyvästä leffasta (hei, se on sittenkin vielä se sama Amia, kun se kerran lainailee lauseita leffoista, vaikka se onkin tuollainen skitso!) viitaten tuohon tässä kirjoituksessa kertomaani:

 

"You know nothing of hell."