Day4.png

 

Näyttää vieläkin ihan hyvältä, hmm?<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Tänään en ole tehnyt mitään erityistä. Olisi tehnyt mieli mennä johonkin, mutta oli pakko olla tänään ilman piilolaseja. Niiden kanssa pitäisi olla aina yhtenä päivänä viikossa ilman, mutta nyt on mennyt putkeen jo puolitoista viikkoa pääsykokeiden ja ylioppilasjuhlien takia. Mutta huomenna sitten taas.

 

Tuli vedokset niistä kuvistakin. Ihan suhteellisen okei. Kolmetoista kuvaa, joista kolme on siedettäviä. Kahdessa niistä makaan lattialla siinä kauhean hankalassa asennossa ja se kolmas on ihan perus rintakuva. En tykkää kuvista.

 

Kännykkä on äänettömällä laukussani. Se on ollut siellä eilisestä lähtien. Minä en halua ottaa sitä pois sieltä tai laittaa äänelliselle, koska silloin se olisi vain pahempi. Sitten ei tarvitsisi koko ajan miettiä, että nyt ei piippaa, eikä nytkään, eikä nytkään... Ja sitten jos kännykkä piippaisi, niin se tulisi ihan yllättäen, eikä siihen voisi varautua. Joten pidän kännykän siellä laukussa mukamas välinpitämättömänä koko vehkeestä. Mutta aina silloin tällöin sydän pamppaillen menen katsomaan, josko siinä olisikin puhelumerkki tai viestimerkki. Ei siinä koskaan ole. Nyt en ole koskenut siihen yli vuorokauteen. Mutta onneksi kukaan harvoin yrittää tavoittaa minua, niin en saa ihmisten vihoja päälleni tällä tavoin.

 

Mietin vieläkin yo-päivää. Ja niitä kuvia. Jos NN oli melkein kaikissa äitini ottamissa kuvissa, niin tarkoittaako se sitten sitä, että minäkin olisin joissain kuvissa, jotka joku NN:n perheenjäsen on ottanut? En tiedä. Lisäksi mietin sitä yhtä kuvaa, jossa NN tuijottaa suoraan kameraan. Hyvin harvoin saa tietää siitä, että toinen katsoo, kun itse on keskittynyt johonkin muuhun. Okei, ei hän katso tuossa kuvassa edes minuun, mutta koko aikana tuolla salissa en nähnyt kertaakaan, että hän olisi katsonut lainkaan minun suuntaanikaan.

 

Katsoiko hän minun ja perheeni suuntaan, vai oliko jossain siellä meidän takana jotain, mihin hän oikeasti katsoi? Näkikö hän veljeni? Muistiko hän sen ”hullut, kuolaavat vammaiset” –kommenttinsa? Kuvottiko veljeni häntä? Ajatteliko hän mitään tuollaisesta pienestä seikasta, jota hän ei ollut koskaan tiennyt minusta? Näkikö hän minun isäni ja hänen halausyrityksensä ja sitten sen, miten minä peruutin pakoon? Olisiko hän miettinyt syytä minun perääntymiseeni? Olisiko hän miettinyt sitä, että kun koulussa olin sellainen millainen olin, niin millainen olin kotona perheeni seurassa?

 

Sitä minä mietin. Minä itse katsoin häneen melko vähän, koska se oli riskialtista, koska hän tiesi. Mutta aina kun olin sivusilmällä varmistanut, että NN tekee jotain muuta, minä saatoin vilkaista. Tekikö hän samoin? Ja sitten se norkoilu siinä minun lähistölläni. Hänellä ei ollut kavereita siinä, vaan he olivat ihan toisella puolella. Kun meidän piti sitten muodostaa rivi, NN tuli ensiksi minun viereeni, mutta kun sitä piti tiivistää, niin sitten siihen tuli ihmisiä väliin. NN käyttäytyi kuin minä kouluaikana: sillä ”välinpitämättömällä” norkoilutyylillä, kun yritetään huomaamattomasti ja luontevan oloisesti päästä toisen lähelle.

 

Jos tulkitsin sen noin, niin olenko keksinyt taas omiani? Ja jos en ole, niin miksi hän olisi tehnyt niin? Vai oliko se sitä, että hän halusi antaa minulle silkasta myötätunnosta mahdollisuuden sanoa hänelle jotain, jos haluaisin? Vai mistä? Enkä minä saa ikinä tietää, eikä tätä pysty edes spekuloimaan kuten ennen, kun tietää, ettei tiedossa ole enää yhtään ainutta kertaa, kun tietäisin NN:n näkeväni.

 

En kuitenkaan vain voi olla miettimättä. Ja toivomatta ihan pikkuisen. Se viimeinen hetki oli niin erilainen kuin esimerkiksi Tiedät-kai-kenen kanssa silloin yhdeksännellä luokalla. Silloin minulle tuli ihan välittömästi se fiilis, että Tiedät-kai-kuka ei ole minulle. Se ei ikinä toimisi, hän onkin ihan liian erilainen. Minulle oli vain niin selkeää, että ei.

 

Luulisi sitten, että niin olisi käynyt NN:nkin tapauksessa? Kun hän sanoi ei, niin minulle olisi tullut sellainen tajuamus, että joo, ei tämä tyyppi taidakaan olla se minun tyyppini. Mutta ei tullut. Luulisi, että vajaan kolmen kuukauden aikana sellainen olisi sitten vähintään tullut, mutta ei! Tai sitten viimeisellä kerralla, kun juoksin hänet kiinni ja onnittelin. Ei, ei, ei. Ja siinäkin, kun minä juoksin hänet kiinni, niin luulisi, että se olisi saanut minun jännittämään itseni kuoleman partaalle. Mutta ei sitäkään. Hän on jotenkin... En tiedä. Olen puhunut siitä kai joskus ennenkin, että hänessä on jotain, joka saa minun oloni tuntumaan vähemmän uhatulta ja enemmän turvalliselta. Ja kun juoksin hänet kiinni, niin ei minua pelottanut missään vaiheessa. Tietysti hermostutti, mutta ei ahdistumiseen asti. Se tuntui niin luontevalta. Eikä hänkään näyttänyt pelokkaalta tai ahdistuneelta, ja toimikin luontevasti.

 

Olisi ollut parempi, jos koko homma olisi vain levinnyt käsiin. Olisin tiennyt, ettei hän ollut minulle. Nyt en tiedä. En vieläkään. Vielä viimeiselläkin hetkellä tunteeni häntä kohtaan kasvoivat hieman. Ei sen niin kuulu mennä.

 

Minun olisi kuulunut olla surun murtama ja kaikkea, mutta se tuntui vain sellaiselta pieneltä ja luonnolliselta asialta. Ei miltään hyvästelyltä, vaan tuollaiselta väliaikaiselta ”hei, onneksi olkoon, nähään taas pian, moi”. Ei minulla mitään ongelmia tuosta irtipäästämisestä ole, ei, mistä ihmeestä te jotain sellaista olisitte saaneet päähänne. Köh.

 

Minäkin tietysti kyttäsin hänen perhettään. Kauhea lauma ihmisiä, joilla oli kaikilla musta pitkä tukka (paitsi yhdellä hänen isoveljistään oli suhteellisen vaalea lyhyt tukka). En erottanut edes Mitchiä niiden muiden veljien joukosta. Hänen äitinsä oli kaunis, sellainen laiha ja mustatukkainen ja vähän korppimainen. Kaunis. Hän ei sanonut NN:lle paljoa. Valitteli sitä, että ruusut eivät olleet niin mustia kuin NN olisi halunnut ja sitten pihalla hän kysyi NN:ltä sitä, että sen sankarihautakulkueen jälkeenkö he saisivat lähteä. NN vain mumisi vastauksia, kuten kaikille muillekin.

 

Ja NN:n pikkusisko halusi ottaa veljestään kuvankin. Se oli silloin siinä jononmuodostuksessa, kun minä olin melkein NN:n vieressä. Sitten siihen tuli herra Entti, joka kietoi kätensä NN:n ympärille. Ajattelin jo, että NN pimahtaa hänelle siitä, mutta ei pimahtanut ja NN:n pikkusisko sai kuvansa. Ja NN:n isä oli kaljuuntumassa. Se on hyvää naiseudessa: ei voi kaljuuntua. Mikään ei sopisi NN:lle niin huonosti kuin kaljuuntuminen. Toivottavasti hän ei ole perinyt sitä geeniä. Heh.

 

Ja sitten käveltiin sinne ja sen jälkeen NN lähti kävelemään yksin takaisin koululle ja minä otin hänet sitten siinä kiinni. En tiedä sitten näkikö joku tai kiinnittikö huomiota tai ajatteliko siitä jotain, mutta niin kuitenkin tein. Eikä sillä ollut väliä. Se on outoa. En pelännyt, että joku nauraisi tai huomaisi. En pelännyt, että NN käyttäytyisi jotenkin pahasti. Se oli vain niin normaalin ja luonnollisen tuntuista.

 

No jos joskus saan jonkun kirjan kirjoitettua, niin ainakin NN on silloin siinä omistuskirjoituksessa jollain tapaa. Tai siis, hänhän on vaikuttanut niin kauheasti kaikkeen, niin olisi melkein väärin olla mainitsematta häntä? Ei välttämättä nimeltä, mutta kuitenkin niin, että hän tietää sen tarkoittavan häntä. Joo, siis mikähän on minun todellinen syyni kirjoittaa kirja?

 

En kuitenkaan koe olevani mitenkään pakkomielteinen. Tai siis, ajattelen häntä ja kaikkea, mutta minulla ei ole mitään sellaista halua, että pitäisi olla hänen kanssaan aivan välttämättömästi 24/7. Olisi vain kiva nähdä hänet edes joskus. En halua hänen ajattelevan, että vainoan häntä, koska en tarkoita sitä, mutta... En tiedä. Tuo on jotain, minkä suhteen olen kauhean varovainen. Minä tiedän, miten epämiellyttävältä tuntuu, kun toinen yrittää tunkea liian lähelle, joten en missään tapauksessa halua saada omalla toiminnallani NN:ää tuntemaan niin.

 

Ja plaa plaa plaa. Minä höpötän taas koko ajan NN:stä niitä samoja asioita. Mutta ruusu on vielä elossa ja kaikki terälehdetkin ovat tallella. Yksi näyttää olevan jo tippumaisillaan, mutta se ei ole tippunut, eikä ruusu näytä eikä tunnu mitenkään mädäntyvältäkään vielä, vaan aivan elinvoimaiselta. Vielä.