Nyt se on lopultakin viety päätökseen, koko Koodariopettaja-saaga ja minulla on pitkästä aikaa rauhallinen olo. Puhdas. Yö meni huonosti. Otin illalla rauhoittavan, koska olin vain niin tärisevä, niin ajattelin, että se auttaa. Ei se sinänsä auttanut. Nukuin ylipitkään, mutta heräilin pitkin yötä. Minun oli todella vaikea hahmottaa, mikä oli unta ja mikä todellisuutta ja olo oli tokkurainen. Toisaalta olisin halunnut jatkaa nukkumista loputtomiin, koska ei olisi tarvinnut herätä taas uuteen päivään ja joutua taas kasaamaan kaikki voimanrippeet ja olemaan vahva. Mutta lopulta pakotin itseni ylös sängystä. Olin edelleen tokkurassa, mutta minulle tuli sellainen olo ja ajatus, että jos en nyt nouse, niin menen vain entistä huonompaan kuntoon, enkä sitten nouse siitä enää koskaan.

En ole oikein pystynyt syömään koko koodariopettajaviestini jälkeen. Eihän viikon syömättömyys vielä mitään pysyvää vahinkoa tee, mutta olen huomannut sen vaikutukset. Olen napsinut vain päänsärkylääkkeitä, jotta migreeni pysyisi poissa. Mutta minulla on ollut heikko olo ja olen joutunut käyttämään monena päivänä sitä joululahjaksi saamaani sähköhuopaa, koska olen ollut vain niin kylmissäni. Ja pää on ollut täynnä sumua.

Se auttoi, kun viestittelin Nanin kanssa tänään. Hän on parempi näissä asioissa kuin Natalia. Häneltä sain sympatiaa ja hän sanoi, että ymmärtää todellakin, jos minusta tuntuu pahalta, koska hänestäkin tuntui pahalta, kun selitin sen Koodariopettajan vastausviestin hänelle. Hänenkin mielestään Koodariopettaja ylireagoi ja se tuntuu painavammalta Nanin suusta, koska hänhän on itse saanut opettajakoulutuksen. Hän sanoi, että hänen mielestään olisi väärin, etenkin kun kyse on täysin aikuisista ihmisistä (eikä edes varhaisaikuisista, olenhan minäkin jo 30), ettei toiselle saisi kertoa omista tunteistaan. Ihastumista tapahtuu kuulemma yli normien jatkuvasti, ja jos vastakaikua ei ole, toiseen pitäisi kuitenkin suhtautua asiallisesti, ja se että lähtee Koodariopettajan valitsemalla tavalla, sanoilla ja sävyllä  moralisoimaan toista, on kyllä liikaa.

Se oli kiva kuulla. Kirjoitin vastausviestin, jonka näytin Natalialle ja selitin Nanille ja kumpikin sanoi, että se oli erittäin asiallinen ja aikuismainen ja oikein hyvä. En vittuillut liikaa, mutta pidin kyllä puoleni. Sanoin sen, mitä olin ajatellutkin, että en ole halunnut rikkoa kenenkään rajoja, enkä ajatellut, että se viestini tekisi niin hänenkään suhteensa. Nanin kehotuksesta poistin seuraavan kohdan, että selkeästi olin kuitenkin väärässä ja pahoittelen, koska Nan piti kiinni siitä, että ei koe, että minun pitäisi sanoa olleeni väärässä, koska hänen mielestään en ollut. Joten muokkasin sen muotoon: selkeästi viestini kuitenkin loukkasi sinua ja siitä olen erittäin pahoillani. (Vittuilu-huom [1]: "SIITÄ olen erittäin pahoillani" - viittaa, että en ole kaikesta pahoillani.)

Sen jälkeen selitin siitä pedagogisesta vastuusta ja turvallisesta oppimisympäristöstä ja sanoin, että pidän niitä erittäin tärkeinä asioina ja että itsekin pyrin tekemään aina oman osani sen suhteen, että oppimistilanteet pysyisivät asiallisina kaikkien osalta. (Vittuilu-huom [2]: "KAIKKIEN OSALTA" - tuon voi kokea vittuiluna, jos hän on itse yhtään epävarma sen suhteen, onko itse kohdellut minua ihan näiden omien sääntöjensä mukaan tunneilla.) Lisään vielä, että ymmärrän hänen näkökulmansa ja kunnioitan hänen etiikkaansa sen suhteen, koska olen asiasta pitkälti samaa mieltä. Sitten sanon kuitenkin itse nähneeni asian niin, että kurssi oli jo ohi ja että hän ei viestini lähettämisaikaan ollut enää opettajani. Sitten laitoin siihen vielä selitykseksi sen, milloin kurssimerkintä tulee, koska se on ainakin hyvin objektiivinen määritelmä, vähän kuin pykälä, joten hän ei voi suoraan teilata tätä näkemystäni vääränä. Jossain versiossa oli vielä enemmän rautalankamallina toteamus siitä, että kurssin viimeinen tunti oli yli kuukausi sitten, olen palauttanut lopputyöni ja hän on antanut siitä palautetta, mutta jätin sen pois. Haluan olla ytimekäs, enkä liikaa puolustella itseäni, jotta hän ei nyt enää hermostu asiasta. Sitten kuitenkin myönnän, että asiani liittäminen tavallaan kurssipalautteen yhteyteen (aikaisempaan kurssiin liittyvään sähköpostiketjuun vastaaminen ihan uuden viestin ja otsikon tekemisen sijaan) oli epäsopivaa ja pahoittelen tätä virhearviota. (Vittuilu-huom [3]: "Pahoittelen TÄTÄ virhearviota" - viittaa paitsi siihen, että pahoittelen tätä yksittäistä asiaa niin myös vihjaa, että en pitänyt viestiä itsessään virhearviona.)

Loppuun laitoin vielä: "Kaikesta huolimatta toivotan sinulle hyvää jatkoa." Ja Terveisin, Etunimi Sukunimi.

Eli tämä on nyt tällä taputeltu. jos hän vastaa siihen ja rageaa vielä jotain, niin siinähän sitten tekee. Minä olen nyt oman osani tehnyt ja mielestäni vetänyt sen alusta loppuun ihan kunnialla.

Katsoin Xenaa ennen tuota viestin lähettämistä, koska vaikka Nanin kanssa puhuminen auttoi, minulla oli edelleen todella huono olo. En ole käynyt kaupassa varmaan viikkoon, niin minulla ei ole oikein mitään syötävää, mutta ajattelin, että nyt katson rauhassa Xenaa ja samalla syön kulhollisen corn flakeseja. Pakko myöntää, että niistä on osa edelleen jäljellä, mutta syön ne kyllä loppuun. On vähän parempi olo, mutta pitää varmaan mennä tänään kauppaan hakemaan jotain vähän kunnollisempaa ruokaa. Tai no "kunnollinen" ei ole nyt se pääasia, vaan pääasia on se, että minulla on kämpässäni jotain syötävää, jonka saan alas.

Mutta Xena auttoi. Koska pitkästä aikaa katsoessani sitä samaistuin taas jonkun muun tunteisiin. Ja Xenassa on paljon koskettavia teemoja, jotka jotenkin saan aina liitettyä omaan elämääni pääni sisällä. Loki on sinänsä edelleen samaistuttava, mutta toki kyseenalainen roolimalli ("Trust my rage."), mutta tämä Xenan jakso oli todella upea (kausi 5, jakso 21 "Eve"). Siinä oli todella kaunis kohtaus ja siinä oli sellainen kehtolaulutyyppinen hyräily. Opettelin sen ja aion laulaa sitä rotilleni jatkossa.

Liikutuin ihan siitä biisistä ja kohtauksesta. Kun nyt on tällä viikolla ollut kaiken tämän muun lisäksi huolehdittavana myös se, että yksi rotistani lähti eilen juustomaille. Se oli tullut vain niin vanhaksi, että se piti päästää pois. Varasin sen lopetusajan hyvissä ajoin ja joka päivä tällä viikolla istuin siellä häkin edessä. Kun jotenkin ne itsekin aistivat sen, jos eivät ole ihan kunnossa tai loppu lähestyy. Tämäkään tyttö ei ole koskaan ollut sellainen sylirotta, vaan on enemmän kiinnostunut lähtemään ulos häkistä lattialle seikkailemaan. Mutta viime aikoina se ei ole mennyt enää lattialle. Se tulee kyllä katsomaan, kun tulen häkin vierelle (ja sen häkkikaverit tietysti säntäävät heti ulos lattialle seikkailemaan) ja lopulta se tulee myös ulos häkistä - mutta vain minun syliini asti. Se tulee siihen ja jää siihen. Minä sitten siinä aina silittelen sitä ja se lopulta bogglaa silmiään. Se on siis sitä rottien kehräystä. Ja sitten minä laulan sille.

Olen yrittänyt ehdollistaa ne siihen, että kun on rauhallinen tilanne, minä laulan niille, jotta sitten, jos nilllä joskus on ahdistunut tai hermostunut olo, voin ainakin ajatella, että niille laulamalla saisin niiden stressitasoja laskemaan. Kun minua se rauhoittaa. Olen laulanut sitä Dumbon Baby Mine -biisiä sille viime aikoina. Jotenkin tuntuu tyhmältä verrata rottia suhteisiin ihmisten kanssa, mutta saan niistä voimaa. En vain siitä, että niiden kanssa on kiva puuhailla tai että niitä on kiva katsella, vaan siitä, että tuntuu, että niitä kohtaan tunnen oikeasti rakkautta. Se on jotenkin erilaista, sellaista puhdasta ja rauhallista. Ja silloinkin, kun ne sairastuvat tai kuolevat, niin toki olen surullinen ja haluaisin pitää kunkin rotan täällä luonani aina loputtomiin, mutta tiedän, että on myös rakkautta päästää ne pois. Ja nytkin, vaikka pieni Kaiku-tyttö lähti eilen, niin edelleen se rakkaus on tallella.

Kauhean lässynlässyn, mutta en minä osaa sitä selittää. Mutta pointtini on, että on kiva tuntea jotain tällaista kaiken stressaavan keskellä. Kun viime aikoina olen miettinyt taas sitä, että olen vain niin väsynyt olemaan vahva koko ajan. Nyt on etenkin ollut niin paljon kaikkea. Sunnuntaina viime viikolla laitoin sen viestin Koodariopettajalle. Tiistaina minulla oli viimeinen päivä siinä työpaikassa, missä olen ollut töissä viimeiset kolme vuotta. Torstaina oli paitsi kirjatentti, niin myös viimeinen terapia noin kuukauteen. Eilen tuli Koodariopettajan tyly vastaus ja Kaiku piti viedä lopetettavaksi. Ja ylihuomenna aloitan uudessa työpaikassa, uudessa kaupungissa. Ja samalla olen yrittänyt tukea Nataliaa hänen miesjutuissaan ja suunnitella taas yhtä ryhmäjuttua sille meidän opiskelijaporukalle, kun Harjoittelupaikkarohmu sitä silloin aikaisemmin ehdotti ja muiden mielestä se oli hyvä idea.

Mutta nyt olen viime aikoina miettinyt, että en minä haluaisi olla heikkokaan tai että joku tekisi nämä asiat minun puolestani.

Oho, Natalia laittoi viestiä, että hyppää junaan ja tuu tänne, niin mennään bilettään. Hmm. Toisaalta tekisi mieli ottaa ja lähteä, kun ei parempaakaan tekemistä ole, mutta toisaalta pitäisi kai levätä, että jaksan sitten maanantaina. Ja tosiaan ne corn flakesit on edelleen osittain syömättä. Sinänsä minulla ei oikein olisi varaa, koska rahat on nyt niin tiukalla sen kausilipun ostamisen takia. Joo, en mene. Keskityn nyt siihen, että yritän pitää kiinni tästä rauhallisesta olosta. En edes muista, milloin minulla on ollut viimeksi tällainen rauha. Ja huominen on viimeinen päivä ennen ensimmäistä työpäivää, niin en halua siitäkään syystä lisätä ylimääräistä junamatkailua nyt tähän kohtaan.

Pitää nyt keskittyä elämän muihin asioihin. Jos Koodariopettaja vielä rageaa jotain tai yrittää aiheuttaa minulle jotain hankaluuksia, niin sitten voin keskittyä taas taistelemaan ja puolustamaan itseäni. Nyt yritän tehdä sitä, mistä terapeuttini aina puhuu, eli yrittää olla itselleni armollinen. Nanin kanssa keskustelun jälkeen viimeistään jotenkin kykenin uskomaan sen, että vaikka Koodariopettaja otti tämän asian näin, niin suurin osa muista ihmisistä kyllä ymmärtäisi minua tässä tilanteessa ja todennäköisesti sympatisoisi. Ja tehty mikä tehty, eikä sitä tekemättömäksikään enää saa, ja ainakin pahoittelin (jotain) Koodariopettajalle.

Kohta menen kauppaan ostamaan jotain helppoa syötävää, mutta sitä ennen menen laulamaan rotilleni.

***

Hush now my little one,
Please don't you cry.
Lay your head down
On my shoulder and sigh.
The sun's gone away
But your mama will stay
The silence will keep all while you sleep.