Huomioita muurahaisista<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

1. Kastelu saa suuren määrän muurahaisia tulemaan ulos pesästään. Tavallisella sateella muurahaiset ovat visusti sisällä.

 

2. Etupihan kaikki kulkuaukot ovat yhteydessä toisiinsa: Jos yhteen kaataa vettä, muurahaisia alkaa sännätä ulos jostain toisesta kulkuaukosta.

 

3. Jos kulkuaukoille kaataa vettä tai laittaa myrkkyä, myös siivellisiä muurahaisia tulee ulos.

 

4. Muurahaiset houkuttelevat etupihalle paljon lintuja, erityisesti leppälintuja.

 

5. Myrkyttämällä kulkuaukot, muurahaiset eivät kuole, vaan siirtyvät kulkemaan toisten kulkuaukkojen kautta, kunnes sade on huuhtonut myrkyn pois aikaisemmilta kulkureiteiltä.

 

***

 

Ne vähäisetkin sympatiat ja se vähäinenkin uteliaisuus muurahaisia kohtaan alkavat olla aika nollassa. Nyt kun on jo loppukesä, niin muurahaisia kuhisee aina aurinkoisina päivinä siinä lämpimimmällä auringonottopaikalla. No, tänään sitten päätin myrkyttää ne, kun en sitä basilikaa ole vieläkään ehtinyt/jaksanut etsiä, kun sellaista ei löydy ainakaan täältä. Pitäisi mennä Vaasaan katsomaan.

 

No, myrkytin ne kulkuaukot ja satoja muurahaisia vilisti esiin, siivekkäitäkin oli monta kymmentä. Muurahaisia parveili ehkä viisi minuuttia, mutta sen jälkeen ne kaikki katosivat kuin taikaiskusta jonnekin. Olin kuitenkin tyytyväinen. Ajattelin, että sehän kävi helposti ja nyt kaikki muurahaiset olivat tiessään. Tyytyväisenä aloin puhdistaa lintualtaita. Olin eilen illalla katsellut ikkunasta lintuja, kun ne olivat tulleet syömään muurahaisia ja kylpemään. Olin tietysti myös tarkkaillut muurahaisia (se vilinä näkyi sisälle asti) ja huomasin muurahaisia yhdessä uudessa kohdassa. Sitten niiden lintualtaiden pesemisen yhteydessä ajattelin, että kaadan vähän vettä siihen seudulle, jotta näkisin, tulisiko joitain muurahaisia esiin, jotta voisin sitten myrkyttää nekin.

 

Joo. Sanottakoon, että kun näin ne esiin tulleet muurahaiset, kylmät väreet kulkivat pitkin selkää ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan todella pelkäsin muurahaisia. Se kohta, mitä minä myrkytin ja mitä olen tarkkaillut, onkin ollut ilmeisesti vain sellainen reunapaikka, jossa on muutamia muurahaisia. Ainakin siis verrattuna siihen sen läheiseen paikkaan, johon sitä vettäkin kaadoin. Enää ei voi sanoa edes ”satoja muurahaisia”, vaan pitää sanoa ”tuhansia muurahaisia”. Se oli niin kuvottavaa, että tarvitsee vain ajatella sitä, niin menee kylmät väreet. Sisälläkin heti jossain tuntuu pientä kutitusta, olen valmis pomppaamaan pystyyn ja juoksemaan suihkuun saadakseni ne muurahaiset pois.

 

Mutta sentään niitä lintuja tulee herkuttelemaan niillä muurahaisilla, etenkin iltaisin niillä siivekkäillä muurahaisilla. Eilen istuin keittiön pöydällä ja katselin niitä erilaisia lintuja. Varpusia, västäräkkejä, leppälintuja ja mahdollisesti myös muutama harmaasieppo. En ole varma harmaasiepoista. Joku minulle tuntematon lintu kumminkin, joka näytti ainakin lintukirjan mukaan eniten harmaasiepolta. Toisaalta saattaa kylläkin olla, että se on myös jonkin muun linnun poikanen, mutta paha sanoa. Jopa yksi harakka tuli syömään muurahaisia! Se ei tosin viipynyt kauan, koska se päätti mennä napsimaan muurahaisia siitä melkein kaikkein vilkkaimmalta kulkuaukolta. Ja harakoilla nyt on pitkä pyrstö, joka osuu maahan melkein poikkeuksetta, joten muurahaisia kiipesi sitä pyrstöä pitkin harakkaan. Raukkaa. Sitten se räpiköi ja lensi sitten pois.

 

Etupihan katseleminen on melkein kuin luontodokumenttia. Mutta niistä muurahaisista en pidä. Yhtään. Jos talon sivulla olevat kulkuaukot kuuluvat samalle pesälle, niin se pesä on sitten aivan törkeän iso. Ja todennäköisesti sitten siis myös ainakin osaksi meidän talon alla. Sanon vain, että en tykkää. Sisällä muurahaisia ei kylläkään onneksi ole näkynyt muistaakseni ikinä yhtään ainutta, mutta ei ole kivaa sekään, että kun hetken seisoo paikallaan pihalla, niin muurahaisarmeija kiipeää jo jalkoja pitkin.

 

On ollut niin hyvä sääkin, että olisi ollut mukava loikoilla pihalla. Ja Cooperissakin tuli eilen jo jonkin verran parempi tulos. Cooper tai muutkaan vastaavat hitaasti kehittyvät lajit eivät ole minun juttuni. Ei se muissa asioissa oikein ole niin, sillä pianokappaleidenkin opettelu on ihan kivaa. Mutta joku juoksun treenaaminen ärsyttää minua ja silloin minulle tulee sellainen fiilis, että haluan juosta lujaa nyt heti. Tai jos ei nyt heti, niin vähintään ensi viikolla sitten. Kyllä minä tiedän, että kun en ole kauheasti juossut, niin vie aikaa parantaa jotain Cooper-tulosta, mutta minä olen sen suhteen niin kärsimätön.

 

Sentään en ole sellainen, mitä silloin pahimmassa syömishäiriövaiheessani silloin vuosia sitten. Silloin piti parantaa joka kerta, tai vihasin itseäni, nyt täytyy parantaa vain  joka toinen kerta, tai vihaan itseäni. Rangaistuskeinoja minulla ei kylläkään tällä kertaa ole, mutta ei tuokaan mitenkään miellyttävää ole. Tämä on taas jotain, joka tuntuu minulle itsellenikin sellaiselta vähän ei-terveeltä. En tiedä, miten muut treenaavat tällaisia, mutta en usko, että sentään näin kuten minä. Minulle tulee kuntoilusta helposti pakkomielle. Ei sen takia, että se olisi kauhean kivaa, koska se ei ole. Minulle kuntoilu ei ole koskaan ollut kivaa, koska vaikka minä pyöräilisin tai juoksisin miten nopeasti tahansa, se ei koskaan ole minulle tarpeeksi. Aina pitää parantaa. Ja kun aina pitää parantaa, minä päädyn loppujen lopuksi repimään itsestäni kaiken irti, joten sen jälkeen tuntuu hetken siltä, että voisi vaikka kuolla siitä kauheasta kivusta, kun elimistö huutaa ei-jaksaa. Se ei oikein lisää minun kiintymystäni liikuntaan.

 

Sitten kun yrittää pudottaa painoa ja samalla parantaa Cooper-tulosta, niin tulee päänsärkyjä. Päänsäryt ovat painonpudotuksen pahin vihollinen. En tykkää päänsäryistä, joten kun päätä särkee, niin lopulta useimmiten annan periksi ja menen syömään jotain, jotta päänsärky hellittäisi edes hieman joskus myöhemmin. Juokseminen saa pään särkemään myös, mutta päänsärky ei varsinaisesti haittaa juoksemista.

 

Kuntoilulla ja laihduttamisella on yhteinen tekijä, joka saa minut menemään välillä äärimmäisyyksiin: minä en kykene näkemään muutoksia itsessäni. Voin seurata puntarilla painon muutoksia, mutta minä en näe itsessäni eroa, olin sitten -10 kiloa tai 0. Näytän itselleni jotakuinkin samalta, vaikka kaiken järjen mukaan kymmenen kiloa näkyy pakostakin. Sama on kuntoilussa. Vaikka pystyn seuraamaan esimerkiksi sitä, miten paljon juoksen Cooperissa, en tunne itseäni yhtään hyväkuntoisemmaksi. Juokseminen ei ole kevyempää, eikä mikään aika ole tarpeeksi hyvä.

 

Päinvastoin oikeastaan. Kun olen tavallista laihempi, niin näytän itselleni melkein vielä lihavemmalta kuin painaessani enemmän. Se puolestaan luo sitten ajatuksen: ”Jos minä nyt näytän jo näin kuvottavan lihavalta, niin miltä näyttäisin sitten monta kiloa painavempana?” Se saa itseinhon alkamaan ja tuntuu, että pitää laihduttaa enemmän, että näyttäisi edes siedettävältä. Sitten katselee kaikenlaisia Thinspiration –kuvia ja lukee näiden kuvien näyttelijöiden painoindeksejä, jotka ovat jotain 16 kieppeillä. Ja minä satun myös pitämään luista. Minusta on tiettyyn pisteeseen asti aivan käsittämättömän kaunista, kun ihmisellä näkyvät luut ihon läpi.

 

Sama juoksemisessa. Kun juoksen nopeammin, ajattelen, miten hitaasti minä juoksenkaan. Siitä tulee sitten ajatus, että jos minä nyt juoksen hitaasti, niin miten hitaasti minä juoksin sitten ennen. Siitä tulee sitten ajatus, että pakko juosta kovempaa, ettei ainakaan ikinä palaisi siihen entiseen hitaaseen juoksemiseen.

 

Sinänsä jotenkin outoa. Luulisi, että kun juoksee nopeammin ja vertaa sitä aikaisempaan huonompaan aikaan, tuntuisi hyvältä että on kehittynyt, mutta ei. Nääh.