Vaihteeksi mieleni kelaa taas erilaisia asioita. Tänään oli hoitoneuvottelu, jossa siis puitiin lääkärin ja omahoitajan kanssa tähänastista edistymistä ja hoidon jatkoa. Aamulla oli sitten omahoitajakeskustelu pitkästä aikaa, kun se omahoitajani on ollut poissa melkein kuukauden.

Ja ihan aluksi kelaan taas Thomas-asioita. Tämä on siis tällainen hemmetin kuvio joka hiton viikko! Sunnuntaiaamusta kun palaan kotiin, olen suunnilleen jossain pilvissä, mutta seuraavina päivinä alan kelaamaan asioita ja epäilemään ja miettimään. No siis ensinnäkin Thomas sitten seuraavana päivänä kiitti kaikkia Facebook-keskustelussa ja kommentoi, että bileet meni hyvin, vaikka loppuillasta hänen tuli juotua hieman raskaasti.

Tarkoittaako tuo nyt sitten sitä, että hänellä oli päänsärky seuraavana päivänä, vai että hän menetti osan arvostelukyvystään ja ei olisi halannut minua sillä lailla ilman niitä shotteja, joita veti siellä jatkoilla?

Lisäksi kelaan mielessäni niitä miehiä ylipäätään. Tänään taas puolittain minua lähestyttiin erään osastolaisen tyypin toimesta, joten mietin nyt, että missä mielessä nuo kaikki minua lähestyneet ovat olleet minusta kiinnostuneita. Silloin niissä lauantai-iltamissa oli se yksi tyyppi, joka antoi sen numeronsa silloin kerran. Nyt sitten juteltiin ja jotenkin pyrin välttelemään hänen seuraansa, koska pelkäsin, että annan taas jotenkin väärän kuvan vain juttelemallakin hänelle. Häntä yritettiin myös ylipuhua liittymään Facebookiin, johon hän sanoi, että hän oli tehnyt yhden kaverinsa kanssa sopimuksen, että jos hän seuraavan neljän vuoden aikana joko liittyy Facebookiin tai aloittaa suhteen naisen kanssa, tämän kaverin tulee tappaa hänet ja hän ei todellakaan aio tehdä mitään sellaista joka sellaiseen voisi johtaa.

Tällaista itsetunnon kohotusta tällä kerralla. Lukeeko minussa "väliaikaviihdyke" tai jotain, kun nämä kaikki hieman hajalla olevat ihmiset yrittävät niin kovasti lähestyä minua, ilmeisesti siis lähinnä kevyeksi välipalaksi? Kuulin myös, että se joka minua oikein virallisesti pyysi ulos, oli pyytänyt ulos myös yhtä toista. Tämä toinen on vieläpä käsittääkseni kiinnostunut naisista.

Lisäksi Nanin kanssa juteltiin kun nähtiin eilen ja kysyin häneltä, tuskastuneena kaiken vaikeudesta, että miten hänellä ja tällä hänen nykyisellä poikaystävällään (joka on muuten saanut Nanin muuttamaan mieltään avoliitosta, koska periaatteessa asuvat yhdessä vuoroviikoin kummankin asunnoilla) siirtyminen kavereista enemmäksi oli onnistunut. Nan sitten sanoi, että hän teki ensimmäisen aloitteen pyytäessään tätä tyyppiä vapputorille, jonka jälkeen tämä mies sitten pyysi jonain toisena päivänä näkötornille, jne. jne. Nan sanoi, että se oli tärkeintä se, että saivat viettää sitä kahdenkeskistä aikaa jossain muualla kuin koulussa. Siinä minä sitten kelasin, että minä ja Thomas ei olla ikinä vietetty aikaa kaksistaan ja tuli sellainen tyhmä olo, että kehtaako sitä sanoa Nanille edes ääneen.

Lisäksi kun olen kelannut sitä, että kaikki merkittävä Thomasin kanssa on sattunut niissä iltajutuissa, niin koska hän on joka kerta ottanut ainakin jotain, niin vaikka hän ei ole mitenkään sekaisin koskaan ollut, niin mitä jos kyse tässä kaikessa flirtissä hänen puoleltaan onkin kyse vain siitä, että arvostelukykynsä on jotenkin hämärtynyt ja silloin kelaisi, että minä olisin sellainen välipala justiinsa.

Nanin kanssa keskustelu sai oloni todella epävarmaksi. No, Nan on tuntenut minut kauan ja nyt hän sitten ensimmäistä kertaa kuuli sitä Thomasin tyyppien musiikkia ja Thomasin lauluääntä ja näytin hänelle sitten vielä kuvankin. Nan oli yllättynyt, ensimmäinen kommentti oli, että hän oli kuvitellut Thomasin "karvaisemmaksi", enemmän sellaiseksi hevityypiksi, jonka Nan ilmeisesti NN:n jälkeen kuvitteli olevan tyyppiäni. Lisäksi Nan kommentoi jotenkin, että oho, se on komea.

Sitten kun itse mietin mahdollisuuksiani hänen suhteen ja että joskus tuntuu siltä että Thomas on niin eri tasolla kuin minä. Siitä Nan jotenkin näytti hieman hämmentyvän, mutta sitten hän sanoi, että no, olet sinäkin ihan nätti ja ja ja... ja olet neitsyt, niin miehet kai tykkää siitä.

Sanon vain, että tuon jälkeen vain katsoin Nania ja räpyttelin silmiäni. Tuo tuntui rehellisesti sanottuna suunnilleen siltä kuin Nan olisi antanut minulle yhtäkkiä litsarin. Jotenkin tuntui siltä, että Nan oli myös sitä mieltä, että minulla ei ole kovin suuria mahdollisuuksia tyyppiin, paitsi jos sitten laittaudun nätiksi ja hän pitää minun tavastani olla "ihan nätti" ja suunnilleen tarjoan itseäni hänelle taas yhdeksi sulaksi (täsmälleen kolmanneksi) hänen hattuunsa.

Tänään sitten lopultakin mainitsin omahoitajalleni, että olin ihastunut ja että se kohde oli nimenomaan Thomas. Hän kun lopetti, niin lopultakin uskalsin sanoa jotain, kun aiemmin en viitannut edes koko juttuun. Se oli toisaalta rohkaiseva tilanne, koska se omahoitajani vain jotenkin innostui koko jutusta. Ei kysynyt, että mitä uskot, onkohan mahdollisuuksia tai onko tunne molemminpuolinen, vaan hän vain innostui siitä. Se oli merkittävää minulle, sillä nuo hoitajat tuolla osastolla ovat kuitenkin läsnä monissa tilanteissa ja ylipäätään tietävät paljon kaikista potilaista ja aika lailla kaikesta. Hän sitten vielä oma-aloitteisesti siinä hoitoneuvottelussa sanoi, että ja niin Amiallahan on nyt vielä ihastuskin, mikä on ehdottomasti hyvä merkki.

Sitten päivän lopuksi oli vielä tämä yksi keskustelu tämän yhden osastolaisen tyypin kanssa. Ensiksi juteltiin lounaalla hieman, vaikka oltiin eri pöydissä, koska me ollaan aina kaksi viimeistä syömässä, koska me ollaan vaan niin hemmetin paljon hitaampia kuin muut. Silloin tyyppi kysyi, että niin Amia, onko se tosiaan niin, että lopetat tämän viikon jälkeen. Sitten kahvilla oltiin taas viimeiset siellä, kun muut olivat lähteneet jo kotiin ja sitten tämä tyyppi kysyi niistä lauantaisista toogabileistä, että keitä kaikkia siellä oli ja ylipäätään, että miten meni ja oltiinko me oikeasti kaupungissakin baarissa niissa asuissa.

Ja siis se meni niin, että osa heitti toogan menemään heti kun tehtiin lähtöä, mutta sitten minä, Thomas ja se yksi kolmas päätettiin, että lähdetään niissä asuissa, kun minulla ja sillä toisella naisella ei ollut muutakaan päällelaitettavaa. Thomas sitten sanoi, että hän kyllä aikoo vetää housut sinne polvimittaisen hameennäköisen puvun alle, mutta meinaa kyllä pitää sitä, jos me muutkin pidämme omia asujamme. No, tämä kolmas sitten otti oman toogansa baarissa pois ja oli t-paidalla ja trikoilla siellä, mutta minulla ei oikeasti ollut päällä muuta kuin se mekkomaiselta toogalta näyttävä puku (minkä alla kyllä farkut), joten sitten minä ja Thomas sovittiin, että nyt pidetään yhtä ja liikutaan yhdessä joka paikkaan, niin ei näytetä niin kummallisilta. Mutta siis tavallaan tyyppi lähti keskustaan hameessa osittain minun takiani, joten aika hieno saavutus sekin.

Joka tapauksessa. Kysyin siltä tyypiltä sitten, että oletkos muuten siinä keskustelussa siellä Facebookissa ja sitä sanoessani muistinkin, että hän oli ollut, mutta tällä viikolla poisti itsensä siitä ryhmästä. Kysyin sitten syytä siihen ja hän sanoi jotakin epäselvää, että silloin kun hän oli ollut niissä yksissä iltamissa mukana, hän oli tuntenut olonsa hieman joksikin ja siihen oli varmaan osittain syynä pari asiaa. Siis hän sanoi noin epäselvästi ja epävarmasti ja minua hämmensi, koska ei ole tullut mieleenikään, että joku olisi voinut tuntea itsensä epämukavaksi.

Silloin oli kuitenkin mukana yksi Thomasin kaveri, joka oli kyllä aika sekaisin, joten kysyin sitten tältä osastolaiselta, että oliko se sen tyypin takia, kun se ei todellakaan ole ollut sitä ennen eikä sen jälkeen siellä. Hän sanoi sitten vain, että ei, se oli ollut hänen mielestään lähinnä hauskaa. Sen jälkeen hän sanoi, että ei hän oikein osaa mitään kauheasti sanoa, mutta että ehkä se johtuu lähinnä henkilökemioista.

No, tuossa vaiheessa minä sitten todella kiinnostuin, kun ne kaikki tyypit siellä ovat jotenkin niin hienoja ja ylipäätään pyritään ottamaan huomioon kaikki sellaiset uudetkin, jotka tulevat. No, kysyin sitä ja tämä tyyppi mumisi jotain ja sanoi, että ei ehkä haluaisi välttämättä sanoa, koska ei halua kuulostaa kusipäältä. No, tuossa vaiheessa minä sitten kysyin, että en kai minä ole se, joka hänen olonsa sai epämukavaksi, mihin hän sitten sanoi, että ei ei ei missään nimessä, sinun kanssa Amia olisi oikeasti tosi kiva tehdä jotain joskus yhdessä.

Tuon lopun jätin huomiotta, koska kysymys se ei suoranaisesti ollut, enkä tiennyt, mitä siihen sanoisinkaan, joten kysyin sitten, että kuka se sitten on. Hän taas oli hieman vastahakoinen vastaamaan, johon sitten sanoi, että on kyllä ihan okei, jos hän ei halua sitä sanoa. Siihen hän nyökytteli ja sanoi joo, ihan okei. Siihen sitten vielä heitin vitsillä todella tyypilliseen tapaan minulle, että ei ole mikään pakko kertoa, MUTTA... Hän nauroi ja minä nauroin, minkä jälkeen sanoin sitten vakavissani, että ei oikeasti ole pakko ja että tuskin kukaan pitäisi häntä kusipäänä tuollaisen tuntemuksen takia, kun minullakin on joskus sellainen samantyyppinen fiilis joidenkin ihmisten seurassa, eikä sille vain voi mitään. Sitten vielä sanoin, että ylipäätään minun tyyliini ei kuulu lörpötellä muiden asioita ympäriinsä.

Paitsi täällä, heh. Ja muutenkin vihaan toisaalta sitä, että tiedän joitain asioita ainoana ihmisenä. Mutta siis tyyppi sitten sanoi, että no voi hän sen ihan minulle vain sanoa. Sanoi sitten, että tämä tyyppi, joka vaikutti hänen mielialaansa negatiivisesti, oli Thomas! Vitsit minä rupesin kelaamaan, että mitä hittoa, hän on se, joka pitää itseään ja jota muut pitävät ennen kaikkea reiluna, kaikki muut huomioon ottavana tyyppinä.

Vaikka sitten vähän hämmennyinkin, niin kysyin sitten, että oliko se vain sinä yhtenä iltana, vai oliko hänestä tuntunut siltä jo osastollakin aikaisemmin. Hän sitten sanoi, että kyllä oikeastaan ihan alusta asti, eikä hän oikein osannut sanoa mitään sellaista tiettyä asiaa Thomasissa, mikä häntä ärsytti, mutta että hän oli itsekin miettinyt sitä ja yrittänyt sen takia tullakin edes kerran sinne iltamiin, jotta ehkä itsekin ymmärtäisi paremmin, miksi hänestä tuntuu, että henkilökemiat eivät Thomasin kanssa vain osu yhteen. Ei sitten tiennyt oikein ja sitten se juttelu oikeastaan päättyikin, kun kahviaika loppui ja tyyppi lähti kotiin ja minä jäin odottamaan hoitoneuvotteluani.

Jotenkin en nyt tiedä, mitä ajatella. Toisaalta mietin, että olenko jotenkin sokea, kun en ole huomannut, että yhdellä oli kurja olo tai että Thomas olisi käyttäytynyt mitenkään epäystävällisesti tai tylysti yhtään ketään kohtaan. Päinvastoin kuvittelin, että hän on sellainen, josta ei vain voi olla pitämättä. Toisaalta sitten mietin sitäkin - oikein itseriittoisena ihmisenä - että jos tyyppi onkin ihastunut minuun ja siksi tuntee antipatioita Thomasia kohtaan, koska Thomas on aina se, joka istuu vieressäni ja jonka kanssa välillä uppoudun juttelemaan niin että muut ihmiset tuntuvat jotenkin epätärkeiltä sumeilta tuhruilta jossain silmäkulmassa. Ja nyt sitten tyyppi "uskoutuu" minulle ja pääsee ehkä sitä kautta osoittamaan minullekin niitä Thomasin ei niin hienoja ominaisuuksia.

Tyyppi vielä kuuli tuolloin kahvien aluksi, kun kysyin siltä yhdeltä osastolaiselta, että mikä se olikaan se paikka, jossa Thomas aloitti nyt osaston jälkeen, jotta voisin sitten ehdottaa hoitoneuvottelussani samaa paikkaa itselleni jatkopaikaksi. Toisaalta en oikein usko tuohon, koska tuo tyyppi ei ole mitenkään ilkeän tyyppinen, vaan sellainen rehellinen ja sosiaalisesti aktiivinen ja tällä lailla. Vähän niin kuin Thomas. Heillä on aika paljon yhteistä, ainakin ulkoisesti, jos kerran henkisien ominaisuuksien tasolla eivät sitten kohtaa.

Nyt kello on jo ihan tosi paljon, mutta vielä haluan sanoa hoitoneuvottelusta. Hoitoa jatketaan näillä näkymin vielä neljä viikkoa, jonka aikana pitäisi aloittaa myös psykoterapeutin etsiminen ja miettiä jatkopaikkaa. Lisäksi tämänhetkistä fiilistä käytiin läpi ja toisaalta olen joissain asioissa parantunut, joissain pysynyt ennallaan ja toisaalta on tullut takapakkia. Toisaalta jaksan hieman paremmin ja minulla on enemmän kiinnostusta muita ihmisiä kohtaan. Toisaalta sitten itsetuhoiset ajatukset ja itsemurhan miettiminen ovat viimeisen 3-4 viikon aikana yleistyneet todella paljon. Selitinkin, että nykyään kun yliopistojuttu meni ohi ja joku tuttu yrittää sitten lohduttaa ehdottamalla jotain ammattiopiston jälkihakuja tai jotain, jolloin minusta tuntuu siltä, että en halua edes kuulla mistään tuollaisesta. sitten jos sitä ryhtyy vielä harkitsemaan, minulle tulee oikeasti sellainen todella voimakas olo, että ei. Sen lisäksi pahimmillaan tulee sellainen fiilis, että kun mietin jotain tuollaista vinkkijuttua, tulee sellainen fiilis, että mieluummin sitä tosiaan hyppää sinne rekan alle, tms. kuin yrittää jaksaa hakea jonnekkin täysin yhdentekevään koulutukseen, jolla en tule ikinä tekemään mitään.

Omahoitajani tänään ehdotti noita eri juttuja, mutta kun sitten hajosin taas, niin hän sanoi, että saa minusta nyt todella vahvasti sellaisen kuvan, että en ehkä olekaan valmis opiskeluun tai töihin vielä, ja sitäkin mietti, että olikohan se alitajuntainen juttu unohtaa se yliopistohaku (mitä en kyllä usko). Tänään kuitenkin tajusin taas, että hitto minä olen tyhmä. Olen ollut nyt avosairaalahoidossa neljä kuukautta, minkä aikana olen käynyt rekrymessuilla, hakenut töitä, ollut työhaastattelussa, lukenut pääsykoekirjoja, ottanut kuvia huippumallihakua varten, jne. Huolimatta siitä, että olen tiedostanut, että minun pitää oikeasti relata ja vähentää näitä projektejani, niin nyt sairauslomallakin, kun minun pitäisi oikeasti pitää huolta itsestäni, huolehdinkin vain sairausloman jälkeisistä asioista.

Toisaalta lääkäri ja omahoitajani ovat sitä mieltä, että tämä on todella hieno ominaisuus, mutta minä vien sen niin äärimmilleen, että se syö minun henkisiä voimavarojani, koska en vain pysähdy, minä en milloinkaan oikeasti pysähdy. Lääkäri sanoi asian todella hienosti, jonka takia sitten oikeasti näin asian toisessa valossa. Hän sanoi, että tietyllä tavalla minä tunnun valmistautuvani koko ajan siihen, että ulkomaailmassa olen sitten ihan yksin. Kelaan työjuttuja, minulla on oikeasti rahaa vuokraan ja laskuihin, vaikka tulisi jotain yllättävääkin, koska ei ole minulle mahdollista olla tekemättä sitä. Se lääkäri sanoi sitten, että oikeassa maailmassa on kuitenkin aina Kela, jolta voi jotain tukea saada ja viimeisessä tilassa sossu, minkä lisäksi sitten on se jatkohoitokontakti aina ja vielä senkin lisäksi minulla on ystäviä, jotka taatusti tukevat minua tarvittaessa ja äiti, joka voi auttaa esimerkiksi rahallisesti. Hän sanoi, että tästä kaikesta huolimatta tunnun ajattelevani, että en voi hetkeksikään edes sairauslomalla vain olla ja keskittyä paranemiseen, koska koen, että minun täytyy pitää itse itsestäni huolta ihan yksin, tai kaikki romahtaa.

He sanoivat myös, että tämä suunnitelmien tekeminen ja tällainen ylisuorittaminen voivat olla minun ei niin terve tapani hallita stressiä ja ahdistusta. Jos koko ajan minulla on joku suunnitelma ja pidän huolta näistä perusasioista, tunnen hallitsevani sentään jotain elämässäni ja saan siitä turvallisuudentunnetta. Nyt silti pitäisi hidastaa vauhtia lopultakin ja omahoitajanikin sanoi, että ehkä minun on nyt parempi olla vain jonkin aikaa, minkä jälkeen miettiä vasta sitten olisi minulle sopiva aika miettiä näitä elämän suuria suunnitelmia.

Nyt elän kliseisesti "päivän kerrallaan", mikä tuntuu sekin aika vaikealta välillä ihan perusasioiden takia. Ja olen myös taas ruvennut lykkäämään nukkumaanmenoa ja ylipäätään kaikkea. Tämän kirjoituksen kellonajastakin näkee.