Päivän keskustelu<?xml:namespace prefix = o ns = \"urn:schemas-microsoft-com:office:office\" />

 

Äiti: No et sinä vain mihinkään kävelylle ole menossa, kun tänään on kerran sauna. Se piristää yhtä lailla kuin kävelylenkkikin.

Amia: Eipäs! Meillä on fysiikan tunnilla opetettu, että sähkökiukaasta tulee negatiivisia ioneja, jotka väsyttävät, mutta puukiukaasta tulee… tulee… (yrittää saada sanotuksi: positiivisia ioneja)

Veli: Häkää.

 

***

 

No, tänään oli parempi päivä kun eilen. Ainakin hieman. Toisaalta, hukkasin kaulahuivini, mutta onneksi se löytyi. Olin onnistunut pudottamaan sen, kun kävelin C-rakennuksesta B-rakennukseen ja se oli nostettu C-rakennuksen aulan naulakkoon. Ongelma oli vain siinä, että en tiennyt sitä, ja kun menin etsimään huiviani aulan naulakoista, ne olivat täynnä takkeja, koska kaikki olivat ruokailussa. Yritin silti katsoa ja totesinkin sitten itselleni, että joku siivooja on varmaan noukkinut sen talteen. Lähdin kotiin tuskastuneena, mutta lähetin Nanille tekstiviestin, että pitäisi silmänsä auki, jos hän vaikka törmäisi huiviini jossain. Sitten minä voisin hakea sen häneltä. Ja Nan löysi sen. Hän sanoi, että tullessaan ruokalasta, aulan naulakot olivat tyhjät - lukuunottamatta minun kaulahuiviani. Eli loppu hyvin, kaikki hyvin.

 

Eilen olo oli tuskaisen epätodellinen ja melkein taas lipsahdin siihen entiseen herätyskeinooni. Minä otin neulan, vein sen ranteeni iholle, mutta sain sitten kuitenkin laitettua sen pois. Kai tuotakin voisi pitää jonkinlaisena saavutuksena. Tänään olo ei ollut vieläkään ihan priima, mutta parempi kuin eilen. Tänään oli vain vartti normaaliutta: kun minä työskentelin englannin tunnilla neiti R:n ja neiti M:n kanssa. Tähän väliin sopii sitten lainaus siltä tunnilta.

 

Opettaja: \"No niin ja kun minä annan teille henkilökohtaisesti palautetta näistä teidän projektitöistänne, niin te voitte suomentaa sen läksykappaleen pareittain.\"

Amia: *kääntyy ahdistuneena epäröiden vilkaisemaan neiti R:ään ja M:ään.*

Neiti R: \"Hei Amia, ootteko sinä ja NN pari?\"

Amia: *ahdistuksesta mykistyneenä kohauttaa olkiaan*

Neiti R: \"Hei NN? NN? NN!\"

NN: *ei reagoi mitenkään*

Neiti R: *pyöräyttää silmiään vihaisesti* \"No aivan sama! Kuka meistä kolmesta suomentaa ensin?\"

 

Että siinä oli vastaus kysymykseen, jota tuskailin silloin tiistaina: Joudunko työskentelemään NN:n kanssa vielä? Tällä kertaa tämä yritys ei tullut edes opettajalta, vaan suurelta auktoriteetiltä - neiti R:ltä. Hän on tytöistä jotakuinkin ainoa minun lisäkseni, joka on saanut minkäänlaista kontaktia NN:ään. Hän ja neiti M ovat minulle aina ystävällisiä, mikä on suht harvinaista minua kohtaan. Ja vaikka R:llä ei tunnu olevan mitään sitä vastaan, että teen heidän kanssaan kolmestaan (päinvastoin - hän pyysi minua tekemään heidän kanssaan), hän yrittää aina saada minut ja NN:n toimimaan pareittain.

 

Kun olen nyt sen tiistaisen ensijärkytyksen jälkeen hieman rauhoittunut, niin se tuntuu järkevältä, että minä ja NN:n tekisimme englannin tunneilla joitain paritöitä yhdessä. Eihän siinä ole oikeastaan mitään ideaa, että minä, R ja M teemme kolmistaan paritöitä, kun NN jää kokonaan ilman paria. Ja mitä tulee siihen ahdistumiseen, käy sekin tavallaan järkeen: Me olimme viime vuonna jo melkein niin kuin kavereita, mutta nyt koska mitään kontaktia ei ole ollut, on vähän epätietoinen olo siitä, että missä oikein ollaan. Ja koska haluan tietysti tehdä vaikutuksen häneen, stressaan kauheasti sitä, että olen mahdollisimman täydellinen aina kun hän on lähettyvillä.

 

Joo, tällä perusteella on törkeän hyvä asia, että herra Friikki on minun tanssiparini. Olen tuntenut hänet jo yli kymmenen vuotta ja koska hän on nimensä mukaisesti hieman friikki, häntä on vaikea pitää yhtä poikana kuin muita. Eh, sitä on vaikea selittää, mutta koska minä tunnen hänet, enkä millään tavalla voisi ikinä olla kiinnostunut hänestä ja koska en tunne tarvetta tehdä vaikutusta häneen mitenkään, niin minun ei tarvitse stressata paljon mistään. Jos olisin saanut NN:n tanssiparikseni, olisin taatusti tanssiessani mykkä hermokimppu, kun yrittäisin yhtä aikaa tanssia täydellisesti, näyttää täydelliseltä ja kommunikoida täydellisesti täydellisillä ilmauksilla.

 

Herra Friikille sen sijaan olen jo muutamaan kertaan sanonut jotain tyhmääkin:

 

Herra Friikki: \"Näillä tansseilla on ihan älyttömän tyhmät nimet.\"

Amia: \"Joo. Niinku toi Bombadourkin. Vaikka Bombadour on kyllä se yksi norsu Babarista...\"

 

Ongelmana on sitten vain herra Friikin kaltaisten poikien kanssa se, että minun täytyy yrittää estää itseäni käyttämästä heitä hyväkseni. Kerran minulla oli kaveri, joka oli poika. Hän oli Rouli aka Jumbo aka JK. Ei hänen oikea nimensä ollut noista mitään, mutta noilla nimillä minä puhuin hänestä Merrylle, Thesille ja Nanille. Hän oli mukava poika, jonka kanssa ystävystyin uudestaan riparilla, kun hän sattui olemaan kanssani samassa isosryhmässä. Sitten kun yhdeksäs luokka alkoi, otin tavaksi mennä joskus juttelemaan hänelle, sillä hänellä ei ollut oikein kavereita (hänellä oli friikin homon maine). Minusta oli ihan kiva jutella hänelle, eikä sitä intoa mitenkään laskenut se fakta, että hän oli Tiedät-kai-kenen naapuri.

 

Olen huomannut, että muutoinkin melkein aina kun puhun jonkun pojan kanssa tai olen muuten tekemisissä jonkun pojan kanssa, niin minun on hyvin vaikeaa olla käyttämättä heitä oman etuni tavoittelemiseen. Yleensä se on tosin vain sitä, että yritän tehdä TKK:n mustasukkaiseksi tai todistaa erinäisille ihmisille, että minä en ole friikki nyypiö.

 

Tuo oli NN:nkin tapauksessa aluksi ongelmallista. Olin varsin tietoinen tästä tavastani, joten kun NN alkoi tuntua muita ihmisiä kiehtovammalta, yritin etsiä syyn sille, miksi pidin hänestä enemmän kuin muista. Kirjoitin siitä Kuinkas me voimme tänään -vihkoon ja lopulta älyttömien pohdintojen ja vertausten jälkeen tulin tulokseen: Minä pidän NN:stä. Joo, voi kuulostaa ilmiselvältä, mutta minun pitää tehdä kaikki vaikean kautta.

 

Mutta joo. Olen nyt viimeaikaisten tapahtumien ja päätä särkevien pohdintojen jälkeen löytänyt jonkinlaisen järjen tästä kaikesta. Olen aina ollut ujo ja minun on ollut hankala puhua ihmisille, etenkin sellaisille ihmisille, joista pidän enemmän kuin normaalisti. Olen huomannut, että minä itse voin tehdä jotakuinkin mitä tahansa: Kysyin jopa Tiedät-kai-ketä tanssiparikseni yhdeksännellä luokalla. Asia on vain niin, että minun täytyy olla se, joka tekee jotain. Minun täytyy kokea, että minä olen se, joka tavallaan pitää tilannetta hallussaan. Mutta kun jotain odottamatonta tapahtuu, ja minusta tuntuu, että menetän kontrollin, tuntuu, että kaikki minun itsevarmuuteni menee siinä sen kontrollin mukana. Kuulostaa minullekin oudolta ja jotenkin hieman nololta, mutta kun sitä tarkemmin miettii, niin se on totta. Niin kauan kun minä päätän itse jostain asiasta tai teen jonkun asia, niin en ahdistu.

 

Tänä syksynä oli kausi, kun pystyin käyttäytymään melko vapautuneesti myös yllättävissä tilanteissa. Kuten silloin, kun NN yhtäkkiä puhui minulle. Siihenkin löytyy toisaalta myös toinen syy. Minä ja NN olimme käytävällä kaksistaan, joten hän osoitti sanansa varmasti minulle. Lisäksi kyseessä ei ollut mikään tehtävä, joten siihen ei tarvinnut vastata muodollisesti tai viisaasti.

 

Luulen, että tämä tulee olemaan minulle siinä Kylä -miitissä hankalinta. Jo nyt stressaan kauheasti sitä, miten minun on oltava samanlainen kuin netissä Amialena. En minä IRL ole oikeastaan koskaan sellainen, koska puhuminen ei ole minulle yhtä helppoa kuin kirjoittaminen. Jopa Nanille tai äidilleni puhuessa änkytän joskus. Tuntuu oudolta, että stressaan sitä, että minun pitää olla yhtä hyvä kuin minä itse olen. Tuntuu vain inhottavalta ajatella, että ne ihmiset, joita tapaan, ajattelisivat minua sitten myöhemmin sen IRL -minun mukaan ja kohtelisivat minua sitten kuten suurin osa muistakin IRL ihmisistä kohtelee minua: Mitättömänä epä-olevana apaattisena tylsimyksenä.

 

Eli minun pitäisi olla oma itseni, mutta koska yritän niin kovasti olla sitä, olenkin jotain ihan muuta. Kiva dilemma.