All that great heart lying still
In silent suffering
Smiling like a clown until the show has come to an end
What is left for encore
Is the same old Dead Boy's song
Sung in silence

***

No niin, nyt sitten olen ensimmäistä kertaa yksin sitten sunnuntain. Vaikka oli kivaa, kun Nan oli täällä yötä, niin kuten ennen tätä tapaustakin, etenkin nyt viimeisen puolen vuoden aikana, kaikkien kaverien seura on ollut kyllä kivaa, mutta sitä ei silti jaksa sitä hetkeä enempää. Kai siinä tapauksessa muistutan hieman Jaskaa...

Mutta. Ennen kun menen näihin tunteisiin, niin voisi kertoa tuosta ajasta, kun olin poissa kotoa... Niin siis ensimmäinen asia jonka muistan, on se, että joku yrittää sairaalassa saada minut juomaan jotain todella ällöttävää ainetta. En siinä oikein tajunnut että missä olin, yritin vain työntää sitä pois ja sanoa, että minähän en tuota juo. Muistan, että puhuivat sitten jotain, että se pitää tehdä sitten hankalamman kautta. Sitten on taas iso aukko, ja kun heräsin kunnolla ensimmäistä kertaa, makasin tosiaan sairaalapedillä, sairaalavaatteissa ja olin kiinni tipassa ja minulla oli nenämahaletku.

Olin todella yhteistyökykyinen, join sitten ne loput hiili-vesi -jutut, vaikka mieluummin olisivat mielestäni saaneet laittaa ne sen nenämahaletkun kautta, kun se oli vain vettä, jossa oli jotain hiekkamaista juttua. Nukuin aika paljon kuitenkin tuon päivän aikana, tosiaan se oli maanantaiaamu, kun heräsin. Asiat olivat jo hyvin hoidossa, kaverini yritti metsästää Jaskaa, jotta saisi tältä vara-avaimeni, jotta pääsisi katsomaan rottiani. Kun lopulta hän sai Jaskan kiinni, niin siinä samalla Jaska sai kuulla, mitä oli tapahtunut.

Olin silloin sunnuntaina ollessani niin poissa tolaltani paitsi soittanut tälle yhdelle kaverille, niin myös laittanut viestin erosta Nanille ja sitten Sallalle. Salla tuli maanantaina katsomaan minua sairaalaan, kun oli nähnyt vasta ne edellisenä iltana laittamani viestit ja kysyi sitten tekstarilla, että haluaisitko nähdä ja jutella, missä olet. Ja kerroin sitten, koska tuntui, että pitää kuitenkin joillekin tutuille asiasta sanovat, että ymmärtävät ehkä vähän, että miten kova paikka tämä oli minulle.

Näin kahta eri psykiatria sairaalassa ja yritin puhua itseni kotiin. En valehdellut tai teeskennellyt olevani kunnossa, mutta yritin vakuuttaa, että en vain halua sairaalaan, että minulla on rottavauvoja, jotka syntyvät tänään, minun on pidettävä huolta niistä, olen kyllä ihan kunnossa, pärjään kyllä, kunhan on ne rotat. Todella pitkälle oikeasti luulin, että he päästäisivät minut vain kotiin - mikä nyt tuntuu todella typerältä ajatukselta - mutta jo maanantai-iltana minut siirrettiin tavallisesta sairaalasta psykiatriseen sairaalaan.

Annoin tosi hyvän kuvan itsestäni, itkin kyllä kauheasti ja yritin selittää huoliani, mutta olivat todella vaikuttuneita siitä, että jaa olet päässyt yliopistoonkin, jaa et ole oikeutettu toimeentulotukeen kun sinulla on raha-asiat kunnossa ja säästöjä, ja selvästi ajatus leikkaa kuitenkin hyvin. Sanoin, että haluan mahdollisimman pian kotiin. Jos olisin pitänyt siitä kiinni, niin olisin voinut päästä kotiin jo keskiviikkona, mutta sanoivat, että se olisi vähän jo kiirehtimistä, mutta miten olisiko okei jos olisit täällä torstaihin, että sitten vaikka lounaan jälkeen lähtisit kotiin. Suostuin siihen ja lopulta sitten päätin olla vielä yhden "ylimääräisen" päivänkin siellä, jotta minun ei olisi tarvinnut palata kämppääni ilman rottiani.

Oli todella outoa mielestäni, että minä, joka vaikutin olevani todella poissa tolaltani, olin varmaan lyhyempään siellä kuin kukaan muista, jotka olivat siellä, vaikka olisivat itse tulleet sinne vapaaehtoisesti. Minullekin kirjattiin papereihin, että olin tullut "vapaaehtoisesti", mikä antoi minulle luvan lähteä ulos yksinään kävelylle heti tiistaina.

Tulin kotiin tosiaan eilen. Kaverini ovat olleet todella mahtavia, he ovat tehneet vaikka miten paljon, hoitaneet asioitani ja pitäneet huolta rotistani ja käyneet katsomassa ja kaikkea. Tuntuu, että olen ollut todella kiittämätön, koska käytännön asiat ovat minulle ihan se ja sama. Vähän samalta tuntuu myös muiden seura nyt. Tajusin sen vasta kunnolla toissapäivänä, kun Nan tuli katsomaan minua sinne psyk. sairaalaan. Hän oli aika pitkään ja lopussa huomasin vain odottavani sitä, että hän lähtisi, koska sitten minun ei tarvitsisi yrittää mitään, sitten voisin taas itkeä, sitten voisin taas levätä, koska se normaali sosiaalisuus tuntui vain niin työläältä ja rasittavalta.

En siellä sairaalassa kauheasti tutustunut ihmisiin, vaikka kun ainoana itkin siellä vähän väliä, muut potilaat kävivät kysymässä, että miksi olen niin surullinen. Melkein koko ajan, kun olin siellä ja ihmiset puhuivat minulle, en jaksanut kääntää edes katsettani heihin. Tuijotin vain ulos ikkunasta, viereisen puun lehtiä, ja välillä nyökyttelin. Jos en jaksanut, sitten vain lopetin kuuntelemisen ja jatkoin tuijottamista.

Mutta tuo Nanin käynti oli todella vaikea, ja kun hän lähti, sen jälkeen olen itkenyt melkein koko ajan. Tajusin vain sen, että vaikka minulla oli kavereita, joiden kanssa pystyin puhumaan tapahtuneesta ja kaikesta, ja jotka olivat tukenani ja välittivät, se ei silti ole sama asia.

Olen ihan rikki. Ihan rikki. Ensimmäinen yö oli tosiaan todella vaikea. Minulle ei edes saanut antaa mitään rauhoittavaa yöksi, joten itkin yksin käytävässä varmaan johonkin kahteen yöllä, sitten menin huoneeseeni ja nukuin ehkä kaksi tuntia, jonka jälkeen jatkoin itkemistä sängyssä, kunnes sitten sain taas nukuttua ehkä yhden tunnin vielä. Silloin kirjoitin kännykkääni, yritin saada kirjoitettua tänne jotain, mutta tietenkään se ei onnistunut ja koko teksti katosi. Se on todella harmi, koska se kuvasi niin hyvin tätä kauheaa kipua.

Ensimmäisenä yönä itkin todella paljon sitä, että en onnistunut teossani. Toivoin vain, että olisin kuollut, toivoin sitä enemmän kuin mitään koskaan, ja minusta tuntui, että vielä rangaistukseksi siitä, että jäin henkiin, minut oli laitettu sellaiseen kauheaan paikkaan. Ensimmäisenä päivänä itkun laukaisi laktoositon maitojuoma (jota Jaska joi) ja kun joku mainitsi glugoosifruktoosisiirapin (jota Jaska vältteli).

Olen vain miettinyt koko asiaa kaikki nämä päivät ja minuun vain sattuu niin paljon. Se omahoitajani sanoi minulle eilen aamulla vähän ennen kuin olin lähdössä, ja olin itkenyt koko aamun, että vaikutin aivan yhtä surulliselta kuin silloin kun minut tuotiin sinne. Se oli mielestäni yksi ainoista hyvistä huomioista, jonka kukaan koko aikana oli tehnyt.

Mietin paljon tuota, että vaikka minulla on kavereita ja kaikkea, mutta vaikka Jaskan kanssa me ei asuttu yhdessä, niin me oltiin niin paljon yhdessä ja viestiteltiin ainakin melkein joka päivä jotain, niin jaoin elämäni hänen kanssaan, kaikki ne arkiset asiat. Vain Jaska oli sellainen ikinä, jonka seurassa olen pystynyt olemaan edes suunnilleen sitä mitä olen. Se vaati todella paljon aikaa ja Jaskan piti keväällä vähän "painostaa" (kannustaa, kehottaa, tms.) minua päästämään hänet lähelle, koska en ole milloinkaan tehnyt niin.

Minusta tuntui ja tuntuu yhä, että osa minusta olisi vain kuollut. Oli monta asiaa, jotka opin itsestäni vasta Jaskan kautta. Jaska kiinnitti huomiota kaikkiin pieniin asioihin minussa, sanoi, että minulla oli todella paljon maneereita, joista hän piti niin paljon. En itse edes tiennyt niitä olevan. Enkä ennen Jaskaa tiennyt, että minussa on myös tämä naisellinen puoli. En ole vain raudanluja miehekäs nainen, joka on kuin Éowyn, joka pystyy kaikkeen, vaan minussa on myös se puoli, joka on ollut niin helpottunut siitä, että en ole joutunut hoitamaan kaikkea yksin, vaikka kyse olisi vain jostain typerästä tietokonejutusta, josta olisin periaatteessa itse perehtymällä asiaan selvinnyt ehkä itsekin.

Aikaisemmin pidin todella naurettavana, että jotkut naiset hajoavat eron jälkeen, etenkin jos se on ollut joku suht lyhyt, niin kuin tämä kuusi kuukautta. Pidän tavallaan tätä omaakin toimintaani todella naurettavana ja typeränä, koska minusta on vain säälittävää, jos on niin kiinni toisessa, että ei kestä olla yksin.

Olen miettinyt tuota paljon ja puhunut siitä paljon niiden hoitohenkilöiden kanssa. Mietin myös tuota Jaskan väitettä läheisriippuvuudesta ja minun täytyy myöntää, että itsemurhayritys eron tultua ei kuulosta niin kauhean terveeltä tai normaalilta. En kuitenkaan itse koe asiaa ihan niin. Minulle on myös nämä ihmiset sanoneet, että ei tarvitse olla läheisriippuvainen, jos todella välittää jostain toisesta ja haluaa olla tämän kanssa mahdollisimman paljon. Jos on yksi ihminen, jonka kanssa pystyy jakamaan kaiken, jonka kanssa on helppo ja hyvä olla, niin tietenkin se on sitten vaikeaa kun tämä ihminen yhtäkkiä katoaa.

Jaskan kanssa tosiaan ollaan sovittu tapaamisesta joidenkin viikkojen päähän, tarkkaa päivää ei olla vielä päätetty, ja yksi asia, jonka haluan tehdä Jaskalle selväksi, on tuo, että en koe että se, että tykkää olla toisen seurassa, olisi jokin kauhea epänormaalius, sairaus. Mietin myös sitä, että tavallaanhan Jaska myös sillä alentaa omaa arvoaan: se, että halusin olla hänen kanssaan, oli pelkkä riippuvuus, kuten nikotiiniriippuvuus, ei sitä, että olisin oikeasti välittänyt hänestä. Tuon haluan hänen tietävän, että oikeasti välitin hänestä, todella paljon, eikä se ollut mitään sairautta tai houretta, vaan se oli oikea vilpitön tunne minussa.

Yksi asia, joka myös itkettää paljon, on se, miten kuvittelin, että meillä meni hyvin, että muutaman viikon harvempi näkeminen oli taas yksi sellaisista vaiheista, joita välillä oli. Vasta vähän aikaa sitten hän oli kämpälläni monta päivää putkeen ja lähtiessään kotiin, hän samana iltana saattoi kysyä, että voinko tulla takaisin, kun on jo ikävä. Ja sitten hän tuli. Ja kun hän halusi välttämättä, että jään yöksi, koska hän sanoi nukkuvansa niin paljon paremmin kun minä olin siellä. Välillä hän kutsui minut vain kylään, jotta oltaisiin voitu ottaa nokoset yhdessä.

Ja sitten ne kaikki suunnittelut... Tänään olisivat olleet yhdet sukujuhlat, joihin Jaska oli minut pyytänyt mukaan. Hän aikoi laittaa farkut ja kauluspaidan. Itse en tiennyt mitä laittaisin, joten Jaska sanoi, että voisin näyttää hänelle joitain mekkojani, niin hän voi sitten auttaa siinä valinnassa. Ja ensi viikolla piti mennä Yyteriin yhdessä, Jaskan moottoripyörällä. Ja kun aloitin sunnuntaina sen keskustelun, oli tarkoitus tosiaan selvittää, miten voitaisiin tätä yhteisoloa taas vähän helpottaa, oli tarkoitukseni lopuksi pyytää Jaska yöksi kylään, koska hän oli sanonut että haluaa ehdottomasti nähdä niiden poikasten syntymän, ihan ehdottomasti.

Jaska sanoo, että kaikki mitä hän sanoi, tuli suoraan sydämestä, että hän todella tarkoitti niitä, että hän ajatteli, että nuo yhteiset jutut vahvistaisivat tätä meidän suhdetta. Sitä en vain saa päähäni, että jos hän on tarkoittanut tuon kaiken mitä hän on sanonut, miten hän lauantainakin lähtiessään viimeistä kertaa oli sanonut sitä, että vaikka hänellä on välillä vähän vaikea olla kanssani kun ollaan yhdessä, niin kun hän menee kotiin, hänellä on todella pian jo ikävä. Miten joku voi sanoa tuollaista, tarkoittaa tuollaista täydestä sydämestään ja sitten lopettaa suhteen seinään, heittää kaiken menemään tuosta vain.

Minulla on mennyt huonommin siitä pääsykokeesta lähtien. En ole varma, olenko sitä täälläkään sanonut, mutta en terapiassa tai missään muualla ainakaan, että ehkä vähän reilu kuukausi sitten melkein vuoden tauon jälkeen leikkasin käteeni taas haavan. Enkä edes tiedä miksi. Aikaisemmista haavoista olen voinut sanoa melkein aina jonkun tietyn tapahtuman tai jonkun tietyn ajatuksen, että miksi, mutta en vain tiedä, miksi tein sen tällä kertaa. En tosiaan terapiassa siitä sanonut. Jaskaltakin yritin sen piilottaa, mutta niin kuin sanoin, me kuitenkin jaettiin elämä yhdessä, niin hän huomasi sen jo ennen kuin rupi oli edes irronnut.

Tuon keskustelun muistan todella hyvin ja minusta tuo on ehkä... En tiedä mitä se oli, mutta se oli osoitus jostain, se oli ehkä osoitus tästä loputtoman kurjasta olosta, jota mikään ei auta. Tosiaan, kun Jaska huomasi sen, oltiin yhdessä sängyssä, molemmilta otettu vähän vaatteita jo pois ja samaa rataa oli homma jatkumassa. Sitten hän huomasi sen, ja kysyi, että mikä tuo on. Laitoin sen vain piiloon, ja sanoin hymyillen: "Ei mikään", ja jatkoin siitä mihin oltiin jääty.

Muutamaa viikkoa myöhemmin Jaska taas näki sen enää punaisena jälkenä kädessä näkyvän arven ja siveli sitä ja kysyi taas, että niin mikä juttu tähän liittyi. Sanoin taas, ei mikään, ja aloin käydä läpi leffoja, joita voitaisiin sinä päivänä katsoa. Tuosta suljin hänet ulos, tuosta suljin kaikki ulos. Yleensä blogini on paikka, jossa vähintäänkin käyn ne tuollaisiin liittyvät ajatukset läpi, mutta en tällä kertaa.

Tiedän, että olen tukeutunut Jaskaan, että minulla on mennyt todella huonosti, eikä terapeuttinikaan tai yhtään kukaan ole tuntunut tajuavan, että kun sanon, että minulla menee huonosti, se TODELLA tarkoittaa sitä, eikä kyse ole vain siitä, mitä se terapeuttinikin sanoi, että olet varmaan vielä väsynyt tuon pääsykokeen jälkeen ja vaikka tuleva yliopisto pelottaa, niin se on varmaan vain osa sitä jälkiväsymystä ja menee kyllä ohi paljon ennen kuin yliopisto sitten alkaa. Nyt vasta tajuan, miten todella raskasta tuo kaikki on ollut Jaskalle, joka on ollut niin urhoollisena aina tukenani, kannustanut kaikessa, tukenut kaikessa... Tuntuu pahalta ajatella, että ehkä oltaisiin vielä yhdessä, ehkä olisi voinut jatkua sellaisena hyvänä mitä se meidän suhde jossain vaiheessa ainakin oli, jos minä en olisi kuormittanut häntä, jos en olisi sillä ajanut häntä pois.

Tunnen oloni todella syylliseksi jatkuvasti. Jaska oli oikeasti tukenani viimeiset kuukaudet, enemmän kuin kukaan koskaan tai enemmän kuin olin koskaan osannut edes toivoa! Nyt sitten tuntuu, että hän antoi minulle enemmän kuin minä hänelle. Että minun olisi pitänyt tehdä enemmän, olla sillä tavalla ihana, koskaan tuomitsematta ja jokaisessa tilanteessa valmis olemaan siinä vieressä.

Alunperin Jaska oli se, jonka puolelta ne tunteet alkoivat, hän oli se, joka jahtasi minua. Minä syksyllä suostuin pinnalliseen seksisuhteeseen hänen kanssaan, koska en ollut vielä yli Thomasista. Ja hän piti minusta ensin, hän halusi minut enemmän kuin minä hänet. Mietinkin, että minun on täytynyt tehdä jotain todella väärin, minun on täytynyt olla jotain todella kamalaa, kun nyt hän, joka seurasi minua kaikkialle, ei enää halua minua mukaansa.

Ja Jaska oli ensimmäinen mies, joka oppi minua tuntemaan näin hyvin. Tai korjaus, hän oli ylipäätään ensimmäinen ihminen, joka siihen kykeni. Joskus yläasteella Thesin kanssa oli vähän sama, kun avauduin hänelle ja sitten hän vain katkaisi yhteydenpidon sanomalla, että hänellä on nykyään muita joille jutella, että hän ei tarvitse minua enää.

Olen ollut niin loputtoman yksin, mutta toisaalta olen myös itse osittain vastuussa siitä, koska vaikka tunnen paljon ihmisiä, minulla on kavereita, tuttuja, joiden kanssa voi nähdä, en vain pysty olemaan se minä, en vain pysty päästämään heitä lähelle sitä oikeaa minua, josta he sitten eivät välttämättä pitäisikään. Ja Jaska pääsi lähelle, hän teki työtä päästäkseen lähelle ja me molemmat tehtiin työtä, että minä pystyisin päästämään hänet lähelle. Ja hän pääsi. Ensimmäistä kertaa ikinä, koskaan, joku oli niin lähellä. Henkisesti ja fyysisesti, ja minä huomasin, että minä vain todella olen kaikki nämä vuodet kaivannut sellaista henkilöä. Ja se ainoa ihminen, joka on lopulta lähelleni päässyt, pääsi näkemään sisimpääni ja sitten päätti, ettei haluakaan olla kanssani enää.

Kipu on vain niin paha. Se on todella sietämätön. Lähinnä Nanille olen maininnut, että tämä on yhtä kuin fyysinen kipu, koska se todella tuntuu fyysisenä kipuna. Se on kuin joku kiduttaisi, koko ajan, lakkaamatta, ja vaikka kuinka anelisit armoa, sinua ei päästetä pois, vaan tuska jatkuu.

En pysty syömään. Yritän, oikeasti, mutta en vain pysty. Nan yritti eilen ja tänään saada asiaa helpommaksi tekemällä täällä kämpälläni kasvissosekeittoa ja smoothien. Eilen syön varmaan muutaman ruokalusikallisen verran sitä sosekeittoa ja siihenkin meni varmaan puolituntia. Sen jälkeen olin täysi, siltä tuntui, kurkku ei olisi päästänyt enää yhtään enempää alas. Tänään sitten sama juttu: aamulla sain puoli lasillista smoothieta alas pitkän taistelun päätteeksi.

Nuo olivat sentään jotenkin helppoja ruokia, mutta sairaalassa kun oli vaikka jotain kanapihviä, jokaisen minimaalisen suupalan jälkeen keräsin rohkeutta seuraavaa suupalaa varten useita minuutteja. Sitten pureskelin ruoan mahdollisimman edessä, mieluiten etuhampailla, jotta se olisi mahdollisimman kaukana kurkusta, jotta saisin jotain alas ilman että oksennan. Otin kyllä ruokaa ihan normaalin verran, ainakin ensimmäisinä päivinä, ajattelin, että tuon verran syön ainakin, mutta sitten joka kerta huomasin, että kun koko lounasaika oli kulunut, olin saanut ehkä yhden neljänneksen siitä kaikesta alas ja loput jouduin heittämään pois. Hoitajani sanoivat, että älä kiduta itseäsi syömättömyydellä ja kyselivät aina, että söitkö, vaikka yritin saada heidät ymmärtämään, että tuo ei ollut mikään tietoinen päätös, valinta, että söin noin vähän, vaan se oli vain jotain niin fyysistä.

Olen laihtunut, tai ehkä laihtunut on väärä sana ja oikeampi ehkä kuihtunut. Puntari sanoo kolme kiloa, ja kun sairaalassa kävin suihkussa ja se oli ainoa paikka, jossa pääsin katsomaan itseäni (siellä sairaalassa ei saanut olla muualla peilejä) ja vaikka minun on vaikea arvioida fyysistä muutosta, etenkin omaa fyysistä muutostani, näin itsekin sen, että vaikka painoni on normaali, siitä ei ole yhtään mitään vikaa, se ei ole liian alhainen, mutta vatsani vain lakkasi olemasta. Aikaisemmin olin siitä todella tietoinen ja Jaska piti siitä, ja sen näkee todella hyvin sivuprofiilista, ja nyt se mukamas iso vatsa on kadonnut melkein kokonaan. Toisaalta vaikka yritän syödä ja tiedän, että tämä ei ole nyt hyvä juttu, niin toisaalta silti se vanha pieni osa minussa toivoo, että tätä jatkuu pitkään, että vihdoinkin voisin olla taas laiha lopulta.

Tajusin tullessani kotiin, että vaikka palasin tavallaan siihen, mistä lähdin sunnuntaina, niin mikään ei kuitenkaan ole samoin. Minulla lukee nyt kaikissa papereissa varmaan punaisella capslockilla, että itsemurhayritys, enkä tietenkään saa niitä rauhoittavia enää. Olen ollut viime aikoina todella ahdistunut, ja vaikka olen ottanut niitä rauhoittavia todella vähän siihen ahdistuksen määrään verrattuna (en ole halunnut, että ahdistus yleistyisi ja siihen auttaisi vain pilleri ja jäisin niistä sitten riippuvaiseksi), niin pelkästään se ajatus, että jos tämä ahdistus menee sietämättömäksi, niin kotona tai laukussa on kuitenkin se rauhoittava, jonka voi ottaa.

Ja kaikki ovat varmaan huolissaan minusta, tarkkailevat ja vahtivat, yrittävät nähdä, että voisinko tehdä jotain samanlaista uudestaan. Ja tämä blogi oli turvapaikkani, jonne saatoin kirjoittaa niistä kaikkein vaikeimmistakin ajatuksista, siitä, että en jaksa, että en kestä, päästäkää minut pois. Minulle ovat monet sanoneet tuon sunnuntain jälkeen, että koska kirjoitin siitä teostani blogiin, nettiin, niin sen täytyy tarkoittaa sitä, että osa minusta ei halunnut kuolla. Vaikka olen yrittänyt sanoa, että ei, kyllä minä oikeasti halusin ja kyllä minua vieläkin oikeasti harmittaa, että se ei onnistunut, niin he eivät tunnu haluavan uskoa sitä. Toki tiesin, että ip-osoitteen voi jäljittää, mutta jos minä lukisin jotain blogia, jossa joku kirjoittaisi samoin, ei olisi tullut mieleeni, että minä voisin henkilöä tuntematta mitään tehdä asian hyväksi tai avun saamiseksi.

Jo hieman siellä sairaalassa kun täytin taas yhtä masennustestiä, josta sain sitten normaalia paremmat pisteet, minussa heräsi ajatus, että jos olen liian rehellinen, niin ehkä he eivät päästä minua sieltä pois. Mietin nyt, että mitä voin kirjoittaa tänne, pelkään, että heti jonkun vaikeamman kirjoituksen jälkeen ambulanssimiehet ilmestyvät taas ovelleni ja minut kiikutetaan jonnekin.

Se ajatus siitä, että koska minulla on suht hyvä tausta ja minulle määrättiin bentsoja, oli tavallaan se viimeinen takaovi, helppo kuolema alkoholilla ja lääkkeillä olisi se viimeinen pakokeino, jonka voisi käyttää. Ehkä se on ollut vähän sama kuin noiden rauhoittavien ottamatta jättäminen jos ahdistaa, että kun olen tiennyt, että voin helposti hoitaa itseni päiviltä, on ollut tähän asti se rauhoittava, jota minun ei ole sitten tarvinnut ottaa.

Joskus näytin Jaskallekin ne rauhoittavat, joita keräilin koko kevään. Käytin niitä todella vähän, mutta uusitutin reseptin aina hieman etuajassa, niin että jokaisesta paketista jäi yksi ylimääräinen levy, sen viimeisen takaoven varalta. Minulla oli viinaakin kunnes juhannuksena sitten Jaskalla tuhottiin se loppuun. Jaska pahoitteli ja sanoi, että hankkii minulle sitten lisää viinaa, kun hänellä on vähän rahaa taas. Joten Jaskan takia/ansiosta (miten kukakin sen näkee) olin sunnuntaina ilman sitä kaikkea varustustani.

Ja koska tuo on ollut tavallaan todella rauhoittava ajatus minulle, niin nyt minulla on uusi suunnitelma. Mutta siinäkin asiat ovat taas toisin kuin ennen sunnuntaita. Aikaisemmin puhuin siitä terapiassa ja täällä ja joillekin läheisille, miten tappaisin itseni, jos siihen päätyisin. Mutta tämän jälkeen... He vain järkyttyisivät ihan erilailla.

Joten, en aio kertoa sitä täällä, en aio puhua siitä terapiassa. Jos tulee vaikea hetki, niin hoidan sen itse, jos tekisinkin itselleni jotain, en kirjoittaisi siitä tänne, jos olisinkin niin epätoivoinen, en soittaisi kenellekään, en laittaisi viestejä. Ja kun olin ajatellut lähteväni ekalla yrityksellä, niin nyt kun se ei onnistunut, olen sen edessä, että mitä useampi yritys tulee, sitä vaikeammaksi ja epämukavammaksi se toteutusmahdollisuus sitten menee.

Tuo kuulostaa ehkä pahalta, se kuulostaa ehkä todella vääristyneeltä ajattelutavalta nähdä maailmaa ja elämää, mutta kun mietin asiaa, niin kaikkein kauheinta tässä kaikessa on ollut se, että kun lopulta kaikki oli sietämätöntä silloin sunnuntaina, ja tein päätöksen, että en halua jatkaa, että en pysty jatkamaan enää - enkä tehnyt sitä kevyesti - niin sitten se ihan hirveä tunne, kun herääkin uudestaan sairaalassa... Se on vain niin tuskallista. Minä halusin todella kuolla, minä olen halunnut kuolla varmaan koko sen ajan, kun tätä blogia olen kirjoittanut, vuosia. Ja olen kärsinyt, olen vain kärsinyt ja kokenut kipua ja tuskaa ja epätoivoa, ja sitten kun se yksi mahdollisuus päästä siitä, ja hetki, jolloin vihdoinkin uskalsin päättää toteuttaa sen.

Tuntuu minulle vain niin käsittämättömältä, että kaikki ihmiset, täällä blogissa ja oikeassa elämässä, kaikki kaverit ja läheiset... Jokainen minua tunteva tietää, että en ole ollut onnellinen todella pitkään aikaan. Että minuun sattuu, että voin huonosti, että en usko, että tästä olosta pääsenkään... Olen miettinyt, että miksi nämä ihmiset, joiden tiedän välittävän minusta, miksi he haluavat, että jatkan kärsimistä, päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen.

Kaikki mitä olen yrittänyt, kaikki toivonsäteet, joita olen joskus nähnyt, ne kaikki on otettu pois. Monet ovat toistelleet sitä yliopistoa, että muista yliopisto, se on hieno mahdollisuus, siinä on syy elää, se on jotain niin hienoa, jota olet saavuttanut. Ei se ole mikään opiskelumahdollisuus tai työpaikka tai summa rahaa, joka tätä kipua voisi yhtään poistaa, vaan se on vain se toivo, että saisin elämääni jotain, jolla on väliä. Tiedän, että en ole yksin, nytkin olen nähnyt, että on paljon ihmisiä, jotka välittävät minusta, mutta Thomas kuvasi sitä joskus todella hyvin: hän oli yksi koulunsa suosituimpia oppilaita, mutta hän silti oli vain loputtoman yksinäinen.

Ja kuten ne siellä sairaalassa ihmettelivät, minä olen saavuttanut asioita, jotka kuulostavat hienolta paperilla. Silti minusta tuntuu, että en ole oikeasti koskaan edes elänyt, olen vain ollut kone, joka on tehnyt asioita, joita normaalit ihmiset pitävät jonkinlaisena mittana siitä, että pärjää. Mutta ei se mene niin.

Tämän kirjoituksen aikana olo on ensimmäistä kertaa koko viikkoon vähän helpompi. Olen aikaisemminkin sanonut, että tämä on kuin samalla kun kirjoittaa ja näytölle ilmestyy pieniä mustia juttuja, niin jotain myrkyllistä vuotaisi samalla ulos. Ei niinkään se puhuminen, vaan tämä, kirjoittaminen. Siksi minua todella harmittaa, että se kirjoitukseni maanantaina yöllä katosi bittiavaruuteen, ja että kun tulin kotiin, en löytänyt enää sitä kirjettäni, jonka olin tuskissani kirjoittanut. Vähän niin kuin että minun ei tarvitse kantaa niitä kaikkia ajatuksia, miettiä niin hartaasti niitä kaikkia tunteita, yksittäisiä kaipaavia ajatuksia, koska ne ovat tallessa, ja voin palata niihin, voin palauttaa ne mieleeni, vaikka unohtaisinkin.

Mutta kipu on yhä täällä. Tämän kirjoituksen aikana myös ensimmäistä kertaa keksin kuvaavan ilmaisun tälle ololleni, joka on kai jotain sanoilla leikkimistä, mutta mitä sitten, jos se saa minut rauhoittumaan edes vähän. Jaoin elämäni Jaskan kanssa, ei asuttu yhdessä ei, mutta oltiin yhdessä, nähtiin, meidän kummankaan elämässä ei ole ollut mitään töitä tai koulua, joka olisi vienyt aikaa, vaan mahdollisuus yhteiselle ajalle oli lähes rajaton. Joten, jos jaoin elämän jonkun kanssa, yhden elämän, niin kun se toinen lähtee, niin eikö siitä elämästä jää sitten vain puoliska jäljelle? Siltä se todella tuntuu, tunnen, että olen vähintään puoliksi jo kuollut, puolet minusta on kadonnut, ne asiat ovat yhtäkkiä vain poissa. Kuinka muka puolikas ihminen voi elää? Kuinka puolikasta elämää voi elää?

Mutta täällä minä vain olen. En uskonut, että olisin, en halunnut enkä edelleenkään halua että olisin, enkä tiedä, miten minä vain pystyn olemaan vieläkin elossa, vaikka olen jo kuollut. Kuinka ihminen voi kestää tällaista ääretöntä kipua, ihan sanoinkuvaamatonta jatkuvaa kipua, ilman että vain kuolee siihen paikkaan?

Tästä tekstistä tuli pitkä, mutta oikeasti, en jaksa välittää. Varmaan kaikenlaista soopaa, ja epätärkeää, mutta ihan sama. Se on juuri sitä epätärkeää, mitä Jaskan kanssa jaoimme, koska juuri ne epätärkeät asiat päivissä jaettuina jonkun toisen kanssa, tuntuvat nyt kipeimmiltä muistaa.

Mietin vielä sairaalassa ollessani, että laittaisin kotiin palattuani jonkinlaisen lyriikkalainauksen Facebookiin, yhdistettynä lauseeseen, että olin taas tullut kotiin sairaalasta. Huomasin kuitenkin, että todella monet biisit ovat vain niin loputtoman epätoivoisia, niin loputtoman surullisia, että minut kiikutettaisiin samantien heti takaisin. Mutta tänne, yhdistettynä näihin oikeisiin ajatuksiin, jotka ovat vain olleet päässäni tämän kaiken ajan, voisin liittää niitä kohtia, jotka tuntuvat vain niin täysin osuvilta tähän taas alkaneeseen loputtomaan kipuun ja yksinäisyyteen. Ja tuo alun pätkä Nightwishin uuden levyn biisistä, joka viittaa vanhempaan biisiin tuntuu vain niin täydelliseltä siihen.

***

Born from silence, silence full of it
A perfect concert my best friend
So much to live for, so much to die for
If only my heart had a home

Sing what you can`t say
Forget what you can`t play
Hasten to drown into beautiful eyes
Walk within my poetry, this dying music
- My loveletter to nobody

Never sigh for better world
It`s already composed, played and told
Every thought the music I write
Everything a wish for the night

Wrote for the eclipse, wrote for the virgin
Died for the beauty the one in the garden
Created a kingdom, reached for the wisdom
Failed in becoming a god

- -

"If you read this line, remember not the hand that wrote it
Remember only the verse, songmaker`s cry, the one without tears
For I`ve given this its strength and it has become my only strength.
Comforting home, mother`s lap, chance for immortality
Where being wanted became a thrill I never knew
The sweet piano writing down my life"