Minusta on alkanut tuntua, että minä itse teen asioista paljon hankalampia kuin niiden välttämättä tarvitsisi olla. Jos osaisin vain ajatella rationaalisemmin, niin minun ei tarvitsisi välttämättä olla vuoropäivinä yliangst ja yli-iloinen. Periaatteessa minä en pidä ihmisistä. Tai siis tietysti Nan on tärkeä ja Kylästäkin jotkut, mutta kukaan heistä ei ole sellainen "pakko nähdä, pakko kertoa tämä hänelle", vaan sellainen, no joo, on se ihan kivaa seuraa joskus. Nytkin kun Nan on koko viikon poissa, se ei ole mikään maailmanloppu. Ei se vieläkään hermostuta. Nan on poissa, okei, minulla ei ole koulussa ketään jolle puhua, mutta ei se puhuminen olekaan välttämättömyys minulle. Se on vain erilaista. Sama kuin jos huomaisin, että en ole keskustellut jonkun kyläläisen kanssa pitkään aikaan, niin ajattelisin vain, että aha, no voi voi.

Näin ollen voisi siis sanoa, että minä en pidä ihmisistä. Olen erakoituva ja apaattinen, sitä voisi oikeastaan pitää faktana. Mutta näin on hyvä. Se on tavallaan parempi, että minuun ei pystytä vaikuttamaan ulkopuolelta, koska sitten asioiden pitäisi olla paremmin, koska kaikki olisi kiinni minusta itsestäni. Ja jos kaikki olisi kiinni minusta itsestäni, niin kaiken logiikan ja järjen mukaan ongelmien selvittäminen olisi ihan helppoa.

Joten miksi minun pitää tehdä suotta ongelmia itselleni ja pitää oikeasti jostain ihmisestä, joka ei välttämättä ole edes sen arvoinen? Se vain turhaan sekoittaa minun ajatuksiani ja tasaisia mielialojani. Miksi minun täytyy pitää jostain, kun se kerran tarkoittaa sitä, että jollain toisella ihmisellä olisi suunnaton vaikutus minun mielialoihini? Ja minä haluan, että mielialat ovat minun omiani ja että ajattelen omia ajatuksia. Ja kaikki varmat ajatukseni horjuvat, kun joku muu vaikuttaa niihin. Vaikka ajattelisinkin, että en näytä nätiltä tai mitään, niin näen kauheasti vaivaa saadakseni hiukseni näyttämään edes suhteellisen järkeviltä ja sellaisilta, että edes hyvällä mielikuvituksella niiden voisi sanoa olevan hyvin. Tai jos laitan päälleni uuden vaatekappaleen, ajattelen heti, että sopiikohan tämä minulle sen jonkun tietyn henkilön mielestä.

Minä en pidä siitä. Rakastuminen on kemiaa (ei sillä, tässä ei ole kyse rakastumisesta, minä en rakastu ikinä, minä vain pidän ihmisistä vähän). Meille opetettiin kerran kemiantunnilla rakkauden kaava. Se oli joku kemiallinen yhdiste, jota aivot välittävät, kun on rakastunut. Se muistutti suuresti toista yhdistettä, jonka opettaja myös kirjoitti meille. Se yhdiste oli amfetamiini. Aine, joka aiheuttaa vakavaa riippuvuutta ja joka vaikuttaa ihmisten tekoihin.

Lisäksi tuntuu vaikealta, että minusta tuntuu välillä, että olen ihan eri maailmasta kuin jotkut tärkeät ihmiset. Kyllä minä ymmärrän, että kehitysvammaisiin suhtautuminen on vaikeaa, etenkin jos ei ole koskaan ollut heidän kanssaan missään tekemisissä. Ja on se siltikin vaikeaa. Se on minullekin vaikeaa, vaikka olen elänytkin koko elämäni veljen kanssa, joka sopii siihen määritteeseen. Se vain tuntuu korostavan sitä minun eroani muuhun maailmaan. En usko, että sitä pystyy kunnolla käsittämään, sitä, miltä tuntuu olla kehitysvammaisen pikkusisko, jos ei ole itse sitä kokenut. Mutta jos sen on kokenut, niin sitten se muokkaa erilaiseksi ihmiseksi kuin jos ei olisi. Se tuntuu joskus olevan järjetön kuilu minun ja muiden ihmisten välillä.

Joskus tuntuu, että muutkin asiat ovat sitä kuilua. Että minä olen ihan eri maailmasta kuin ne, joiden kanssa haluaisin olla mahdollisimman samanlainen. Ainakin tärkeiden asioiden suhteen. Ja sitten kun tajuan, että en ole, niin se tuntuu siltä kuin olisin aivan tyystin erilainen. Että olisin vääränlainen.

Nyt pitää mennä katsomaan, jos saisin sekä äitini että veljeni mukaan pelaamaan Afrikantähteä.