Tuo oli minun tämänpäiväisen ruotsinkokeen aineosuuden otsikko. Olen jotenkin huomannut, että opettajilla on tapana laittaa ihan älyttömiä aiheita ainevaihtoehdoiksi. Tänäänkin oli vaihtoehtoina kaikenlaista aiheesta "autot" aiheeseen "aika parantaa haavat: kerro jostain kauheasta kokemastasi kokemuksesta ja siitä, miten pääsit siitä yli". Kerran englanninopettajamme laittoi ainevaihtoehdoksi "olin koulukiusattu: onko sinua kiusattu koulussa, kerro kokemuksistasi". Oikeasti! Kyllä tuollaiset olisivat ihan kivoja aiheita kirjoittaa, eikä se eroaisi niin kauheasti tästä blogikirjoittamisesta, paitsi että voisin yrittää saada ajatuksiani hieman kaunokirjallisempaan ja asiallisempaankin muotoon, mutta tuollaiset asiat eivät ole asioita, joita minua huvittaisi jakaa opettajieni kanssa.

No, ajattelin sitten kuitenkin, että mitäs laittavat tuollaisia otsikoita, niin kirjoitin vähän henkilökohtaisemmin kuin normaalisti. No, nyt kaikki varmaan ajattelevat, että raapustin sinne jotain tällaista, mutta minä tarvitsen tätä blogia juuri siksi, että minä en suunnilleen koskaan IRL käsittele henkilökohtaisia asioita. Joten tämä "hyperhenkilökohtaisuus" tarkoitti tässä tapauksessa sitä, että mainitsin tulevaisuuden ajattelemisen hermostuttavan minua.

En tietenkään selittänyt mistään angstista, vaan kirjoitin, että aika tuntuu menevän kauhean nopeasti nykyään ja että koska minulla ei ole mitään aavistusta, missä olen kolmen vuoden kuluttua, mihin ammattiin yritän saada koulutuksen, se hermostuttaa minua. Ja mainitsin myös, että joskus minusta tuntuu, että minulla ei ole aavistusta yhtään mistään ja että kun ajattelen tulevaisuutta, se tuntuu vähän pelottavalta. Sinänsä suuria sanoja minulle, mutta luultavasti opettaja pitää niitä vain tavallisina tulevan abiturientin paineina.

Koe oli muuten ihan okei. En oikein pystynyt keskittymään kokeen aikana (en ole ihan varma miksi, luultavasti herra hiustensukija-NN:llä, joka istui etuvasemmallani, oli jotain tekemistä asian kanssa), ja etenkin luetunymmärtämisessä kesti kauan, kun meinasin koko ajan nukahtaa, kun nojasin siihen pulpettiin kyynärpäilläni, ja koska se teksti ei ollut mitään hyperselkeää tai -kiinnostavaa, niin ajatukseni harhailivat, ja moneen kertaan, kun olin lukenut jonkun kappaleen loppuun, tajusin, että minä en muistanut siitä yhtään mitään.

Koe oli kemianluokassa, jossa Nanilla oli matikan koe. Meillä oli tarkoitus olla se siellä C-rakennuksessa, missä meillä on normaalisti tunnit, mutta rehtori tulikin sanomaan, että meidän pitääkin mennä B-rakennukseen (eli varsinaiseen lukiorakennukseen). Siellä meidät sitten jaettiin sellaisiin luokkiin, joissa oli vielä tilaa. Tai tilaa ja tilaa, sielläkin luokassa, missä me olimme, tilaa ei todellakaan ollut yhtään liikaa, ja pulpetit olivat kiinni edessäistuvan tuolissa, ja siihen malliin.

Tosi kiva sitten, kun se kemian&lyhyenmatikanopettaja sanoi, että "vääräkieliset" voivat tulla hakemaan kokeen sieltä edestä, niin ei sinne edes päässyt! Herra JuK onnistui jotenkin keplottelemaan itsensä sinne opettajanpöydän luo ja antoi sieltä sitten niitä koepapereita muillekin - tai siis ainakin hänen kavereilleen. Olin jotenkin epähuomiossa valinnut paikkani juuri siltä puolen luokkaa, jossa kaikki pojat istuivat, joten tietysti se tarkoitti sitten sitä, että minun pitäisi raivata tieni ihan sinne opettajanpöydälle asti, koska kukaan ei antaisi minulle mitään koepaperia. No, minun takanani oli vielä herra MR, joka hänkin huikkasi JuKille, että tämä antaisi hänellekin paperin. Silloin NN, joka oli jo saanut oman paperinsa ja istui paikallaan, sanoi sitten, että yhtä hyvin JuK voisi antaa sen koepaperin samalla kaikille muillekin. Ja tässä tapauksessa "kaikki muut" tarkoitti minua.

Joo, suurentelen asioita mielessäni taas. Hän ei huomioinut minua ja halunnut olla ystävällinen, vaan häntä vain ärsytti se, että ihmiset tungeksivat hänen pulpettinsa ohitse. Minä olen vain niin tyhmä ja naiivi, että ajattelen heti, että se on ystävällinen ele. Eihän hän edes sanonut "anna samalla Amiallekin", vaan "anna samalla kaikille muillekin". Olen edelleen säälittävä, mutta siinä ei kai ole kenellekään mitään uutta.

Minä en periaatteessa käsitä tätä omaa epärationaalista käyttäytymistäni. Se on ainakin lisääntynyt huomattavasti sen jälkeen, kun aloin kirjoittaa tähän blogiin. Tai ehkä se ei ole lisääntynyt, vaan olen pelkästään alannut tiedostaa sen paremmin. IRL minulla ei ole tunteita, eikä minun käyttäytymiseni ole tunneperäistä. Jotenkin siitä on kuitenkin tullut sitä yhä suuremmissa määrin, ja se, miksi minä oloni tunnen, vaikuttaa siihen, miten minä käyttäydyn. Ennen käyttäydyin pääasiassa aina samoin: yritin näyttää suht positiiviselta ja itsevarmalta. Nykyisin olen enemmän sitä, miltä minusta tuntuu, enkä sitä, miltä ajattelen, että minun kuuluu näyttää.

Enkä enää tulkitse asioita tarpeeksi rationaalisesti kuin ennen. Ennen ajattelin järjellä, että mitä jonkun täytyisi ajatella minusta ja että mikä todennäköisyys olisi, että henkilö ajatteli niin ja näin, ja tein sitten päätelmäni näiden kahden yhdistelmästä. Nykyisin tulkitsen kokonaisuudessaankin vähemmän ja ne tulkinnat, jotka teen, perustuvat paljon harvemmin rationaalisuuteen, vaan minä tulkitsen niitä enemmän sillä lailla kuin haluaisin niiden olevan. Saan näköjään koko ajan uusia säälittävyyden piirteitä. Ainakin rationaalisesti ajateltuna ne ovat säälittävyyden piirteitä, vaikka kun yritän olla ajattelematta rationaalisesti, ne tuntuvat vain tasavertaisilta tulkinnoilta muiden joukossa. Paitsi että ne ovat positiivisempia. Kai se sitten on todettava, että Amiassakin asuu jossain rakosessa pienenpieni optimisti.

Eilen ei mennyt se musiikin 3/3 teoria läpi. Siinä oli yksi tehtävä asiasta, jota me ei käsitelty kertaakaan tunnilla. Olin katsonut sitä kirjasta vähän ja soittotunnilla olen soittanut kadenssia, joka liittyy hieman siihen asiaan. Kuitenkin kun pääsin siihen tehtävään, minulla ei ollut aavistustakaan, mitä siinä piti edes tehdä. No, tein muut tehtävät ensin (ei suunnilleen yhtään virhettä) ja palasin siihen sitten. Keksin sitten mielestäni oikein kätevän keinon tehdä sen tehtävän, mutta jostain kumman syystä se ei ollut se oikea. Uusin sen sitten keskiviikkona samaan aikaan sen 2/3:n melodiadiktan kanssa. Mutta 2/3:n suullinen osuus meni läpi. Tititointi meni juuri nappiin, vaikka tehtäväkin oli vaikeampi, mutta se viheltäminen ei sujunut kovin hyvin. Nuotilleen viheltäminen ei ole niin helppoa kuin luulisi. Läpi meni sekin kaikesta huolimatta.

Sain tänään maantiedonopettajalta kauhean kasan materiaalia siihen kesällä suoritettavaan aluetutkimus-kurssiin. En tiedä vielä, mistä alueesta sen teen, mutta ajattelin, että Uusi-Seelanti voisi olla mielenkiintoinen aihe. Joo, ikuisena TSH-fanina se on vähän ylihelppo vaihtoehto, mutta en usko, että se on silti mikään kaikkein helpoin vaihtoehto (tutkimuksen pitää olla suunnilleen 20 sivua). Ei toivottavasti liian iso, mutta ei liian pienikään. Tietoa luultavasti löytyy aika paljon ja alue kiinnostaa minua, joten sen tutkiminen ei tunnu liikaa työltä.

Huomenna äidinkieli. Tavoitteena olisi kymppi. En tule saamaan, koska se opettaja ei suostu millään antamaan minulle aineista yli 9+, joten se on juuri se viimeinen numero, jota ei pyöristetä ylöspäin. En toisaalta muista, mitä kokeeseen tulee (tuskin kuitenkaan ainetta), mutta minulla on se ylhäällä jossain. Pitää vain sitten tehdä kaikki mahdollisimman huolellisesti. Toivottavasti NN yrittää saada hyvän numeron. Muuten minulle voi iskeä se sama tunne mitä tänäänkin: katsoin sivusilmällä, miten NN selasi kokeen läpi, kirjoitti jonkin aikaa (ja näytti tajuttoman söpöltä kirjoittaessaan keskittyneesti ainetta), pakkasi puoli tuntia ennen kokeesta lähtemistä tavaransa ja jäi sitten odottamaan että pääsisi pois. Se ei oikein saanut minua panostamaan kokeeseen. Ja lisäksi kauhean moni luokkalaisistani oli sanonut aamulla toisilleen, että eivät he ole viitsineet lukea niitä sanoja, kun se on kuitenkin periaatteessa vain kaiken kertausta, eikä niitä sanoja kuitenkaan kaikkia voida kysyä. (Enkä muistanut sanaa "ärftlig" taaskaan, vaikka sitä kysyttiin yhdessä sanakokeessakin (jossa en tosin myöskään muistanut sitä). Enkä muistanut sanontaa "mitä elämä tuo tullessaan", joten keksin siihenkin jotain kivaa.)

Ja sitten tärkeisiin uutisiin. Meidän puntarista on patterit loppu. En ole pystynyt punnitsemaan itseäni kolmeen päivään, koska kukaan muu ei ole huomannut sitä. Enkä tietenkään voi mainita asiasta, koska sitten heräisi kysymys, että mistä minä sen muka tiedän (käyn punnitsemassa itseni aina salaa, että kukaan ei voisi udella minulta painoani tai nähdä sitä vahingossa). Mutta ehkä joku huomaa sen. Ja ehkä minä olen tällä välillä laihtunut (no en ole, kun olen syönyt koko ajan niin kuin porsas). Kolme päivää aikaa enää alentaa painoa siihen -7 kilon kohtaan. Alkuperäisestä painosta siis. Nyt se on luultavasti jotain -4 kieppeillä, joten 3 kiloa vielä. Aika toivotonta. Ei kuitenkaan ihan mahdotonta. Ja voin tyytyä siihen -6:nkin, jos se laskisi edes sinne. Sitten on ainakin kolme vikkoa aikaa laihtua töissäkäydessä sinne -11 kilon kohtaan. Ja jos lisään liikuntaa ja käyn kotona "syömässä" ruokatunnilla, niin ei senkään pitäisi olla mahdotonta. Sen alemmas ei tarvitse mennä. Eikä tämä ole mitään hullua sairaalloisen pakonomaista laihduttamista. Haluan vain painoani halliten laihtua hieman, siinä ei käsittääkseni ole mitään väärää.

Tällaista tänään.