Se on kuihtumaisillaan.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Joten täällä se päivä on. Love me before the last petal falls. Hän ei rakastanut. Lehdet eivät ole tippuneet, koska ne eivät tipu. Mutta kukka on kuollut. Ja jotta mitään ei jäisi epäselväksi, minä riisun sen terälehdistään. Säilön lehdet, tietysti, mutta siitä, mikä oli ennen kukka, jää jäljelle pelkkä ranka. Niin kuin minustakin?

 

Remember the first dance we shared?

 

Minä olin ensimmäinen ihminen meidän lukiosta, jolle hän puhui. Ja jos hän ei takaisin kouluun kävellessään kenellekään sanonut mitään, minä olin myös viimeinen. Ja minä muistan vieläkin sen meidän ensimmäisen keskustelun. Kun hänellä oli se lyhyempi tukka, joka ei ylettynyt edes olkapäille ja sitten hän katsoi sieltä hiusten takaa ja minä ihastuin häneen sillä sekunnilla.

 

Remember the night you melted my ugliness away?

 

Joskus hän sai minun oloni niin onnelliseksi, että tunsin itseni kauniiksi. Ei haitannut, vaikka painoindeksini ei ollut 17 tai että minulla oli kasvoissa arpi tai että olin melkein päätä pitempi kuin keskivertoihminen meidän koulussa. Ei haitannut, että olin yksin. Että minua sanottiin psykotytöksi. Koska minulla oli hänet. Silloinkin kun kaikki meni muuten kauhean huonosti, niin minun tarvitsi vain ajatella häntä ja sain voimaa. Kun vain sain toivoa ja ajatella, että joskus tulevaisuudessa hän olisi halaamassa minua, kun saisin pahan angst-kohtauksen, eikä minun tarvitsisi pelätä enää ja olla yksin.

 

The night you left with a kiss so kind, only a scent of beauty left behind

 

Ja sitten minä rakastuin häneen. Ensimmäistä kertaa todella koko elämäni aikana. Kun me katsottiin sitä "New Zealand as Middle Earth" –dokumenttia englannintunnilla. Ja siinä oli Peter Jackson ja se kissa. Ja kaikkia muita se tylsistytti tai he vain katsoivat sen läpi, mutta NN hymyili itsekseen sille, miten Peter Jackson silitteli ja paijasi ja pussasi sitä kissaa.

 

I know my dreams are made of you, of you and only for you. Your ocean pulls me under, your voice tears me asunder. Love me before the last petal falls

 

Ja minä rakastin häntä. Enemmän kuin yhtään ketään koskaan aikaisemmin. Hänen ei tarvinnut tehdä edes mitään kauhean kummoista saadakseen minut hymyilemään itsekseni. Ja kun hän katsoi minuun, niin tuntui melkein kuin voisin pakahtua siitä tunteesta siihen paikkaan. Minä annoin hänelle aikaa. Vaikka hän torjui minut, niin en lakannut välittämästä tai toivomasta. Sitten oli tuo ruusu, joka nyt on kuollut. Jos hän ei rakastanut minua tähän mennessä, niin miten hän alkaisi yhtäkkiä tämän jälkeen rakastaa, kun en edes näe häntä enää missään? Minulla ei ole mitään linkkiä häneen, eikä hänellä ole mitään linkkiä minuun, ei mitään, joka muistuttaisi minusta ja saattaisi herättää hänen tunteensa.

 

("But as my heart is occupied, your love to me now has to die. Forgive me, I need more than you can offer me.")

 

Annoin mahdollisuuden, hän sanoi ei. Ei selkeästikään mitenkään pahalla, mutta ei on kuitenkin aina ei. Ehkä hän minun mielestäni olisi sopinut minulle, mutta minä en hänen mielestään sopinut hänelle. Minä en ollut se, mitä hän etsi. En tarpeeksi. Ei se ole minun vikani, eikä yhtään muunkaan. Niin vain sattuu nyt olemaan.

 

Don't you know this tale, in which all I ever wanted I'll never have?

 

Joten. Nyt pitää opetella uusi elämä. Ei sitä voisi välttää muutenkaan, kun joudun muuttamaan vähintäänkin reilun parinsadan kilometrin päähän ihan yksin paikkaan, josta en tunne ketään. Minä salaa toivoin, että kun olisin tässä tilanteessa, voisimme suunnitella näitä yhdessä NN:n kanssa. Minun ei olisi tarvinnut olla yksin, minun ei olisi tarvinnut lähteä jonnekin ihan vieraaseen paikkaan ilman ketään. Mutta minun täytyy.

 

Minä en saanut yhtään Laudaturia, enkä tarpeeksi hyvää todistusta päästäkseni suoraan sisään yhtään minnekään. Sain musiikkiopiston päättötodistuksen kaksi viikkoa liian myöhässä ja petin soitonopettajani. Nan kertoi siitä käydessään meillä silloin yo-juhlapäivänä. Hän sanoi, ettei se soitonopettaja ole koskaan aikaisemmin näyttänyt niin pettyneeltä. Ne "hyvästit", jotka hänellekin sain jätettyä, olivat siinä, kun hän sanoi, että näemme sitten vielä siellä päättötodistusten jakotilaisuudessa. Mutta aion jättää hänelle lahjan opistolle. Pullollinen konjakkia kukkalähetykseksi naamioituna ja kortti, jossa kiitän häntä ja johon lisään: "PS. Olen nyt suorittanut kaiken pakollisen ja päättötodistus tuli tänään postissa."

 

Enkä minä saanut NN:ää. Sain viimeisen katseen ja viimeiset sanat kylläkin. Mutta en häntä. En saanut edes halattua häntä siinä, vaikka olin niin suunnitellutkin. En ole itse oma-aloitteisesti koskaan halannut ketään, niin se kättelykäsi ampaisi automaattisesti eteen, enkä minä voinut siinä enää ruveta solkkaamaan, että saisiko halata häntä myös. Sitä ei ikinä pidä kysyä, koska minun mielestäni siihen kysymykseen kuuluu vastata aina ei. Minä vastaan siihen ei. Ehkä siksi Nan ei ikinä kysy sitä, vaan halaa minua tuosta vain. Mutta minä en halannut, vaan kättelin.

 

For who could ever learn to love a beast?

 

Joten nyt olen totaalisen yksin. En halua rakastua enää ikinä. Ei ole lainkaan sellainen olo, että olisin valmis rakastumaan ikinä uudestaan, koska minä edelleen rakastan häntä.

 

Viime kesänä pidin taukoa blogittamisessa, mutta tämä kesä on vähän erilainen. Tämä tauko, jonka aloitan nyt, kestää vain siihen 18.6. asti, kun ne ensimmäiset tulokset tulevat. Siihen asti lomailen. Eli suunnilleen kaksi viikkoa. Ei mitenkään kauheasti, mutta varmaan sekin minuun jotenkin vaikuttaa. Etsin sen ajan taas itseäni ja kirjoitan sitä tarinaani, johon olen saanut taas inspiraation. "Loosing emotion – Finding devotion". Sille minä omistaudun nyt. Minä menetin NN:n, mutta minä kirjoitan sen hemmetin tarinan. Kirjoitan sen ja teen siitä niin hyvän, että se julkaistaan. Ja omistuskirjoituksessa tulee lukemaan: "Sekä suurimmalle innoittajalleni; salaperäisen Tuomaksen esikuvalle." Jos joku teistä lukee tuon lauseen jostain kirjan sivulta, niin tiedätte sitten, että se olen minä. Se olen minä ja se kirja on NN:lle.

 

Vaikka minä en elämässäni saisi yhtään mitään muuta aikaan, en saavuttaisi yhtään mitään, enkä olisi ikinä onnellinen ja joka ilta nukkumaan mennessäni toivoisin, ettei seuraavaa päivää tulisikaan, niin minä kirjoitan sen kirjan.

 

Mutta nyt. Loppu. Terälehtien on aika lähteä. Mutta ruusu näyttää vielä melkein elävältä. Siinä on vielä hienoisena se ruusun tuoksu. Ne terälehdet ovat pehmeitä. Kun sulkee silmät ja sivelee ruusulla kasvoja pyyhkiäkseen kyyneliä pois, siitä tulee minulle outo muisto. Kuin olisin tehnyt niin joskus aikaisemminkin. Mutta en ole. En ole koskaan uskaltanut koskeakaan ruusuihin, koska olen pelännyt, että se kuolevat sillä sekunnilla kun minä kosken niihin. Mutta nyt sillä ei ole enää väliä.

 

Ruusu tuntuu pehmeältä. Sellaiselta jännän kukkamaiselta. Ei sellaiselta kuin voikukat, vaan jotenkin hienostuneemmalta. Lehdet ovat kuin silkkiä. Kun joku pyyhkisi ruusulla toisen kyyneleet, se olisi kuin unta. Ehkä olen nähnyt tuosta unta. Tai ehkä olen nähnyt sen telkkarissa. Siitä tulee tuttu tunne. Sellainen turvallinen ja unettava. En tiedä miksi. Kukaan ei ole ikinä silittänyt minua ruusulla uneen. Kukaan ei ole koskaan koskenut minuun niin, että olisin tuntenut oloani yhtään turvalliseksi. Minä itse olen aina pyyhkinyt kyyneleeni ja toivottanut itse itselleni hyvää yötä ja sanonut itsekseni, ettei minun tarvitse pelätä.

 

Nekin, jotka ehkä haluaisivat tulla lähelle ja paijata ja sanoa, ettei minun tarvitse pelätä, eivät ole sellaisia, joihin luottaisin tarpeeksi. Ja ne, joihin tunnen luottavani ja joiden läheisyys saa minut tuntemaan oloni turvalliseksi, eivät halua minua.

 

Kun minä rakastin häntä, minä kuuntelin Ghost Love Scorea. Minä soitin Ghost Love Scorea sähköpianolla silloin, kun soittimeen tuli häiriöitä, koska puhelimeeni tuli NN:n viesti, jossa hän sanoi, ettei halua tavata minua missään. Joten nyt laitan Ghost Love Scoren soimaan myös, kun revin ruusuni terälehdet irti yksitellen. Yritän itkeä hiljaa, etten herätä koko taloa.

 

 

Tehty.

 

 

Laitoin terälehdet ja varren (pätkittyäni senkin ensin) muovipussiin NN:n hiuksen ja tekemäni rannekkeen kanssa. Hiuksesta en edes tiedä, onko se NN:n. Se ei mitenkään voi olla, mutta en tiedä ketään muutakaan, jolla sellainen hius olisi. Se on juuri oikean pituinen ja kun tuon hiuksen sain, niin huomasin lähemmässä tarkastelussa, että siinä oli täsmälleen samanlainen juurikasvuosuus, mitä NN:nkin hiuksissa silloin oli. Sinä päivänä noita hiuksia oli kaikkialla. Kirjoitin siitä tännekin ympäripyöreästi. Löysin samanlaisia pitkiä mustia hiuksia joka paikasta ja joka kerta ihmetykseni vain kasvoi, kun tajusin, että ne olivat täsmälleen samanlaisia mustia hiuksia. Eikä NN ollut koulussa sinä päivänä. Mutta silti yhden hiuksen minä talletin kirjan väliin ja vein kotiin. Kotona laitoin sen talteen Silmarillionin ensimmäiselle sivulle. Siellä se oli tallessa ja kuin henkisenä turvanani, koska saatoin ajatella, että minulla oli jotain NN:stä.

 

Typerä uskomus. Tuo ranneke on uudempi. Tein sen jokin aika sitten, kun olin niin peloissani kuin vain olla voi. Olin yksin kotona ja tärisin pelosta. Pelkäsin kuolevani. Olin ihan harhainen ja tärisin hiljaa paikallani peläten kuollakseni koko ajan. Tein paperista rannekkeen. Sisällä oli kirjoittamani runo. Ulkopuolelle tuli lyriikoita Nightwishin biisistä. Imeytin rannekkeeseen muutaman tipan hajuvettä. Sitten teippasin sen maalarinteipillä käteeni. Ja sitten olo alkoi tuntua turvallisemmalta.

 

Nyt kaikki on tuossa yhdessä pussissa. Ei minun turvanani enää, vaan säilöttynä jossain minun ulottumattomissani. En voi tarkistaa enää NN:n hiusta kirjan välistä ollessani peloissani. En voi teipata ranneketta uudestaan käteeni ja kokeilla haistella, tuoksuisiko se hajuvesi vielä. Se on kaikki mennyttä.

 

Olo on kauhean surullinen. Tyhjä. Yksinäinen. Sattuu. Sattuu ihan kauheasti. Huomenna sitten herään silmät turvonneina, kun kerran olen itkenyt taas oikein kunnolla ennen nukkumista. Ja blogitaukokin. Kaksi viikkoa... Mitä minä niiden aikana teen? Minulla ei ole mitään enää. Nankin on ihan eri maassa koko sen ajan. Minun pitäisi yhtäkkiä olla jotain uutta, uudella tavalla vahva. Unohtaa se, miten ajattelin ennen, että joku olisi joskus silittämässä minut uneen.

 

Minun täytyy kirjoittaa se kaikki siihen kirjaani. Muuten kaikki katoaa. Unelmani ovat kuolleet. Toiveeni on suljettu pussiin ja pussin suu on laitettu tiukasti kiinni. Ei ole mitään, mitä toivoisin. Minulla ei ole jäljellä yhtään ainutta toivetta jolla olisi minulle enää väliä. Minä olen kuollut.

 

...Forever shall the wolf in me desire the sheep in you...