Minulla on nyt pyörinyt eilisestä asti mielessäni tuo tuleva Kylän miitti ja tuo saamani kommentti vai lisäsi vettä myllyyn. Tähän sopisi taas liuta lainauksia TSH:sta. "Because I have to believe he can come back", "How do you pick up the threads of an old life? How do you go on, when in your heart, you begin to understand, there is no going back? There are some things that time cannot mend. Some hurts that go too deep... that have taken hold..."

Eli: Minä olen nyt viime vuodet ollut angstissani paljon epäsosiaalisempi ja sulkeutuneempi kuin ennen. Minun kuitenkin tarvitsee uskoa, että se ei ole pysyvää; että minä pystyn vielä tapaamaan uusia ihmisiä ja ystävystymään heidän kanssaan. Joskus kuitenkin, kun tunnen oloni vielä tavallistakin epäsosiaalisemmaksi, tulee tuskastuttava olo, että tämä pitkä angst-kausi on muuttanut minua niin paljon, etten pysty siihen enää. Että pitkäkään aika ei parantaisi tätä minuun iskostunutta syvää angstia ja sulkeutuneisuutta. Minun tarvitsee kuitenkin uskoa, että pystyn siihen.

Kun miettii minun sosiaalisuuttani tästä hetkestä taaksepäin, tulee mieleen, että en minä ole oikein koskaan mikään hypersosiaalinen ollut. Olen aina ollut hyvin ujo ja puhuminen on ollut minulle vaikeaa. Tämä johtaa kaiketi juurensa siitä, että koska minun veljeni ei tarvinnut koskaan puhua vieraille mitään (koska kukaan ei ymmärtänyt häntä), minäkään en puhunut vieraille mitään. Jopa sukulaiset ovat olleet aina sellaisia, joille minun on hankala puhua.

Mikä sitten nousee sosiaalisuuspiikkinä tästä sosiaalisuuskäyrästäni, on ripari. Silloin Merry oli vielä kaverini ja riparilla oli paljon tyttöjä, joiden kanssa olin joskus ollut kaveri. Kuitenkin, mitä pitemmälle ripari eteni, sitä vähemmän olin tekemisissä niiden läpituttujen ihmisten kanssa. Meillä oli Merryn kanssa riparilla niitä ensimmäisiä murrosriitoja, joten viihdyin mieluummin seurassa, joka ei saanut minua varpailleen. Tätä seuraa olivat yksi minua neljä vuotta vanhempi isonen ja sitten jotkut ikäiseni pojat.

On outoa, että vaikka pojat saavat minut varautuneemmaksi kuin tytöt, heille on helpompi puhua. Ainakin minun mielestäni. Se kävi erityisesti ilmi riparilla, kun heitä ei päässyt lainkaan pakoon. Isosryhmässäni oli kolme poikaa, joista kahden kanssa ystävystyin hieman ja joiden kanssa juttelin joskus riparin jälkeenkin.

Ja sitten salainen ripariystäväni oli poika, ja hänen kanssaan tuli heitettyä välillä aika - ermh - minulle hyvin poikkeuksellista läppää. Hän oli kuitenkin huippu tyyppi, mutta toivottoman huono kirjoittamaan säännöllisesti. Kerran hän unohti sen. Minä olin sinä iltana ainoa, joka ei saanut salaista viestiään ja se tuntui kurjalta. Sinä iltana sain sitten järjettömän migreeni-kuume-väsymys -kohtauksen ja iltahartaudessa poskeni hehkuivat kuumeisina ja nukahtelin jatkuvasti. Näytin takuulla sairaalta ja ilmeisestikin sain tämän salaisen ystäväni olon hyvin syylliseksi. Seuraavana päivänä hän viestissään pahoitteli unohdustaan ja lisäksi hän lahjoitti minulle ystävärannekkeen (riparilla oli koju, jossa myytiin erilaisia pikkuesineitä, joista rahat menivät afrikan kummilapselle).

Sitten hän vielä viimeisenä iltana luuli, ettei viestiä tarvitse lähettää, joten jäin silloinkin sitä ilman. Silloin hän tuli sanomaan siitä minulle ihan henkilökohtaisesti. Meitä oltiin kutsumassa yksitellen sisään viimeiselle illalliselle ja Merry kutsuttiin ennen minua istuin sitten ulkona portailla ja salainen ystäväni istahti viereeni ja täräytti asian suoraan. Minä olin arvannut tämän salaisen ystäväni jo ennemmin yhden lapunsyöntioperaation takia (älkää kysykö, en minäkään sitä ymmärrä), joten henkilöllisyys ei tullut yllätyksenä. Sitten kuitenkin kun oli edessä virallinen salaisten ystävien paljastaminen, päätin sittenkin, että salainen ystäväni saisi opetuksen siitä, että oli mennyt unohtamaan... x)

No, minä hyvin harvoin lainaan itseäni, mutta nyt kai sekin on tehtävä. Se oli melkein spontaani heitto ja näin jälkeenpäinkin ajateltuna aika siisti sellainen. Kaikkien piti vuorotellen kertoa, millainen tämä salainen ystävä oli ollut ja sitten lopuksi arvata (tai "arvata", useat tiesivät sen jo silloin) kuka salainen ystävä oli. Tästä voisi kai sanoa, että olen jotenkin kohtuuttoman kostonhaluinen, mutta hän otti sen ihan hyvällä.

"No niin, siis minun salainen ystäväni oli ihan mukava... Kirjoitti aika kivasti, kerran unohti, mutta ei se paljoa haitannut..." *keskimittainen tauko, jotta kaikki ehtivät saada sen kuvan, että lopetin jo, mutta hiljaisuuden aikana kiero virnistys salaiselle ystävälle* "...mutta se minun salainen ystäväni taitaa olla hieman outo. Ainakin sen voisi päätellä siitä, miten hän yhdellä kerralla söi viestin, jonka minä lähetin hänelle paluupostissa. Ja siksi minä arvaankin (<-- huomatkaa sana "arvaan" :D) että se on P." No, tämä salainen ystäväni paljasti itsensä muillekin siinä toiseksi viimeisen lauseen aikana alkamalla hakata päätään lattiaan, mutta naurua se sai silti aikaan. Täydellinen lopetus täydelliselle riparille. Ja juuri ennen konfirmaatiota hän sitten sanoi minulle, että oli samaa mieltä kanssani siitä (köh, hyvin epäminämäisesti sanoin jotain ystävällistä muille ihmisille), että riparille tulisi ikävä. Ja on vieläkin ikävä sinne riparille. Tällekään tyypille en ole sen kesän jälkeen puhunut sanaakaan, vaikka ollaan yhä samoilla fysiikan tunneilla.

Minulla on vieläkin seinällä se riparikortti, johon jokainen kirjoitti aina jotain positiivista toisesta. Se on hyvin erilainen kuin ystävyyskortit, jotka kiersivät koulussa. Koulussa kaikki kirjoittivat: Kiva, kiva, kiva, mukava, rauhallinen, hiljainen, hiljainen, hiljainen, jne. No, riparikortissa oli myös paljon rauhallista, kivaa ja mukavaa, sillä se on kaiketi perusluonteeni. Tänään lainaan paljon... No, minkäs teet. Sillä se liittyy sosiaalisuuteeni ja erityisesti tähän tulevaan miittiin: Miten muut ihmiset näkevät minut?

Mukava ja hyvä neuvottelemaan! ;) (ripari-inside)<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Tuot hyvää mieltä. Isosenasi oli mukavaa olla, pidän sinusta! =)

Olisit puhunu enemmän… by the way ihQ mukavuus.

Rauhallinen ja iloinen. Mukavaa seuraa!

Osaa olla "iloisenvakava" ja on erittäin mukava.

Rauhallinen ihminen (se paperi ei ollu hyvää)

Mukava hymy, hiljainen ja turvallinen, hieno tyyppi.

Iloinen!  (<-- Viimeisimpänä, mutta ei vähäisimpänä: SK:n käsitys minusta)

Kun sitä katsoo näin, niin ihmiset, jotka ovat nähneet minut vauhdissa ja vapautuneena, ovat saaneet minusta ihan positiivisen kuvan. En tiedä sitten, onko tuo ripari vaikuttanut niin paljon niiden riparilaisten kuvaan minusta, mutta he kohtelevat minua pääasiallisesti mukavammin kuin muut. Vähän niin kuin oikeana ihmisenä, josta on mukavaa tehdä jotain hauskaa joskus. Mutta ne ihmiset, joiden kanssa olen ollut vain vähän tekemisissä... No, heiltä tuli niissä luokkien ystävyyskorteissa aina pelkkää "hiljainen hiiri" ja "ok..." -tyyppistä. Hermostuttaa se, että miten nämä miittien ihmiset sitten näkevät minut, kun ihmiset, joiden kanssa on paljon pitemmän aikaa tekemisissä näkevät minut silti niin erilaisilla tavoilla.

Minä vihaan lausetta: Miiteissä viihtyminen on kiinni oikeastaan vain itsestä. Minä olen kuitenkin jopa itse sanonut sen, vaikkakin hyvin pakonomaisesti. Melkein tekisi mieleni väittää, että se ei ole kiinni itsestä. Tai siinä mielessä on, että millainen ihminen sattuu olemaan, mutta siihen miitissä viihtymiseen ei voi välttämättä vaikuttaa kuitenkaan itse. Kun menin ensimmäiseen miittiini, ajattelin, että nyt minä puhun jotain ja olen mahdollisimman sosiaalinen. Kuitenkin paikanpäällä se tuntui ylivoimaiselta. En keksinyt mitään sanottavaa, hyvin harvat edes katsoivat kertaakaan minuun päin. Puhuin paljon enemmän kuin koulussa keskimäärin, mutta minusta tuntuu, että se oli niiden ihmisten mielestä silti vähän. Ja niin oli minunkin mielestäni. Jäin ulkopuoliseksi.

Minun on suhteellisen helppo puhua kaksistaan jonkun ihmisen kanssa, oli tämä ihminen kuka tahansa ja millainen tahansa. Se tuntuu aina paljon helpommalta, sillä jos henkilömäärä onkin kolme tai enemmän, voi jäädä yksin ulkopuoliseksi. Jos on kaksistaan, niin sitten molemmat jäävät ulkopuolisiksi, eikä vain toinen yksin. Se olisi kai se askel, että en pelkäisi sitä, että muut eivät kuuntele, että he katsoisivat minua ärtyneinä kun sanon jotain. Riparilla se vain tapahtui, ei ollut kai ketään, jolle en olisi puhunut. Pörräsin ympäriinsä ja kyselin ihmisiltä uteliaina kaikenlaista.

Mutta masennus tuli vasta sen jälkeen. Itse asiassa täsmälleen sen jälkeen. Olin hyvin järkyttävän surullinen riparin loppumisesta ja kun täsmälleen samoille päiville sattui myös Thesin suuttuminen ja mykkäkoulu, oli soppa valmis. Riidat Merryn kanssa ja Nanin etäisyys eivät lainkaan helpottaneet asiaa. Sitten ainoa mainitsemisen arvoinen asia onkin se, että alkoi vapaa pudotus kohti pohjaa. Se ihminen, jota niin monet kuvailivat riparikortissa iloiseksi tai hauskaksi, olikin äkkiä jotain päinvastaista. Nyt siitä tuntuu olevan jo ikuisuus. En ole luonut uusia ystävyys- tai edes kaverisuhteita koko ripariajan jälkeen. En ainuttakaan. Nyt sitten pelottaa, että en pystykään siihen enää. Kaikki tuo salaisen ystävän kanssa koetut sekoilutkin ovat vain jotain jostain kaukaa menneisyydestä, en minä enää nykyisin tee koskaan niin. En minä enää osaa.

Tänään olo on ollut taas angst. Yritän nyt piristyä tänään vähän oikein tietoisesti, kun ei tämä muuten näytä menevän oikein ohi. Jos minä siis osaan enää piristyäkään ollenkaan.