Nyt minulla on ollut taas kauhea Star Wars -vaihe, kun hiihtolomalla katsoin pitkästä aikaan Uuden Toivon. En tiedä, miksi olen taas innostunut siitä. Ehkä se johtuu Kylästä, tai eduskuntavaaleista tai Orwellin lukemisesta, mutta olen viime aikoina ajatellut paljon yhteiskuntajärjestelmiin liittyviä asioita.

Eduskuntavaalit ovat pieni stressi, sillä en tiedä lainkaan ketä äänestää. Olen tässä äänestyksestä koko Suomen nuorimpia äänioikeutettuja, sillä täytän 18 varsinaisena vaalipäivänä (ja vieläpä vasta illalla). Olen ylikuluttanut (taidan ylikuluttaa ylikuluttaa -sanaa) erilaisia vaalikoneita, mutta jos löydänkin jonkun, joka ajattelee edes suurinpiirtein niin kuin minä, niin sitten meidän mielipiteemme eroavat yhdessä asiassa ihan täysin, vaikka minulle olisi tärkeää, että ehdokas olisi samaa mieltä juuri siinä asiassa. Ja aluksi ajattelin antaa ääneni Vihreille, koska ympäristö on minulle tärkeä asia, mutta koska koulumme eilisessä vaalipanelissa Vihreät (ja Kristillisdemokraatit) jättivät kokonaan tulematta, en koe, että he ovat tarpeeksi kiinnostuneet meidän nuorten äänistä. Ja vaalikoneistakaan ei ole oikein mitään hyötyä. Yksi suositteli ykkösvaihtoehdoksi RKP:ta ja toinen Suomen Kommunistista puoluetta.

No, tiedän minä ainakin sen, mitä puolueita EN varmasti äänestä. Kristillisdemokraatit lukeutuvat näihin, kuten myös RKP ja uutena inhokkina myös Kokoomus. Myös Keskusta on siinä ja siinä, ja Nan sanoi tänään, että sellaisest siinä ja siinä -puolueet saisi jättää heti kättelyssä pois, niin ei sinne sitten jääkään kun oikeastaan SDP, Vasemmistoliitto ja Vihreät. Paljon on vielä mietittävää.

Kun me Nanin kanssa kerran juttelimme (taas kerran) uskonno(i)sta, Nan mainitsi äärettömän älyttömänä uskomisesimerkkinä Jedi-uskonnon, jolla oli kuulemma kannattajia Suomessakin. Se tuntui hieman epämiellyttävältä, sillä joskus yhdeksännellä luokalla minä innostuin (ties kuinka monennen kerran) Voimasta ja ajattelin sitten, että millaista olisi olla Jedi. Sitten se hiipui ja unohtui.

Nyt se on kuitenkin noussut taas esiin. Olen huomannut uskonnoista puhuessani, että tavallaan kadehdin niitä, jotka voivat uskoa. Heidän ei tarvitse olla yksin. He voivat uskoa, että joku pitää huolta. Kuitenkin vaikka vannon tieteen nimiin, minusta on tuntunut, että yhä vain etsin sitä uskontoa, joka sopisi minulle. Joskus aikaisemmin selitin tähän blogiin siitä, miten en uskonut, että on jumalaa, mutta että on jotain.

Nyt sitten kun Star Wars -vaihe on taas päällä, olen ajatellut taas asiaa. Jedi-uskonto on ehkä lähimpänä sitä "minun uskoani". Ne uuden trilogian midichloriaanit (tms.) ovat mielestäni täyttä roskaa, mutta Voima on jotain, mihin minä melkein voisin uskoakin. En tarkoita, että uskoisin, että joku pystyy liikuttelemaan tavaroita Voiman avulla, mutta muuten kyllä. Ihmisen täytyy luottaa johonkin ja jotkut uskovat johonkin Jumalaan tms. Tiedeihmisillä on vaikeampaa usein juuri sellaisissa asioissa, joissa täytyy uskoa raa'asti, että johonkin pystyy, sillä biologiset ominaisuudet ja todennäköisyydet ovat usein vastaan.

Mutta Voima. Tee tai jätä tekemättä, yrittämistä ei ole. Se on minun mielestäni ihan järkevää. Ei siihen tarvita välttämättä edes mitään Voimaa tai Jedi-hömpötystä, vaan se käy järkeen ihan monelle. "Minä en usko tätä todeksi!" "Juuri siksi sinä epäonnistuit." Vaikka sitä ei luulisi, niin se, että ei itse usko, että johonkin pystyy, niin sitten siihen ei pystykään. Kuten minä lumilautaillessa. Yritin, mutta koko ajan olin valmiina kaatumaan, sillä en uskonut, että pysyisin pystyssä. Ja se sitten vaikeutti oppimista. Myös ne opetukset "Voiman pimeästä puolesta" käyvät järkeen: Vältä aggressiota, pelkoa ja vihaa. Siis loogista. Ja sitten kun Luke kysyy, miten hän tunnistaa oikean väärästä, johon Yoda vastaa, että hän tunnistaa kyllä. Silloin kun on passiivinen.

Eli tämä on edelleen tällainen epäuskontouskonto. Se "Voima" lähtee ihmisestä itsestään, mutta sitä käyttää väärin, jos sen käyttöä ei opettele. Niin kuin vaikka väittelyssä. Siinä tekisi välillä niin mieli vähän kiukustua, mutta sillä ei voita, sillä vain häviää. Myös pelko saa meidät tekemään asioita, joita emme muuten tekisi. Ja viha. Ne saavat meidän näkömme vääristymään ja alamme pitää oikeana jotain, mikä onkin väärää. Mutta tietysti: Moni totuutena pidetty asia riippuu vain omasta näkökulmastamme.

Ajattelin tätä ehkä ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa (tätä Voima-juttua), kun menin hissillä ylös lumilaudalla. Kaaduin ensimmäisellä kerralla, vaikka tein kaiken teknisesti omasta mielestäni oikein. Sitten kun yritin uudestaan, keskityin olemaan keskittymättä. Vähän niin kuin käyttäysi voimaa. Antaa kehon olla rento ja jännittää pelkästään mieltä. Lumilaudalla sen näki, että pelkkä ajatuskin vaikuttaa siihen laudan liikkeeseen. Jos pelkästään ajattelinkin, että jos kääntyisi tuonne, lauta alkoi kääntyä. Ja jos ajattelin, että kohta kaadun, niin minä kaaduin.

Tästä on myös apua siinä, että koska en ole täysin viime aikoina pystynyt arvioimaan, mikä on oikein ja mikä väärin, nyt pystyn. Ei vihaa. Ei suuttumusta. Ei pelkoa. Sitten se asia näkyy vain ihan omanvärisenään, eivätkä nämä verhot ole sitä aitoa väriä sumentamassa. Tätä olen soveltanut pääasiassa Kylään. Olenko minä ollut oikeassa vai väärässä? Olenko toiminut oikein vain väärin luullessani toimivani oikein?

Kyllä. Minä olen toiminut oikein. En ehkä absoluuttisen oikein, mutta oikein kuitenkin. Toisaalta oli väärin huomioida sananvalintoja niin vähän ja antaa suuttumuksen vaikuttaa siihen, miten asiat ilmaisin, mutta se ei tehnyt silti sitä oikeaa asiaa vääräksi. Jos se minun tarkoitukseni olisi ollut vaikka kirkkaanvihreä, niin tekoni olisivat olleet ehkä hieman sinertävänvihreitä. Niiden sävy on eri, mutta molemmat ovat vihreitä, vaikka toinen onkin vihreämpi kuin toinen. Eivät kaikkien teot ihan punaisiakaan tosin ole. Monien teot ovat vihreämpiä kuin minun, mutta on myös niitä, joiden teot hohkaavat oranssinpunaisena.

Olen miettinyt taas Kylää paljon, ja olen tullut siihen tulokseen, että saatan yrittää palata sinne vielä joskus. Vaikka kuinka kaadutaan, niin pitää aina nousta ylös. En sitten tosin tiedä, mitä ajatusmallia pitäisi soveltaa siinä, jos tönäistään kumoon.

On ihmisiä, jotka ovat minun käsitykseni mukaan toimineet täysin väärin. Ymmärrän, että kaikki kiihtyvät joskus, joutuvat aggression otteeseen, mutta jos sille antaa vallan, niin ei voi kuin hävitä. Ja jos tällaiset perustelut hyväksyttäisiin, niin sitten kaikenlainen koulukiusaaminenkin pitäisi sallia. Ja jos henkinen satuttaminen sallittaisiin, pitäisi sallia myös ruumiilliset pahoinpitelyt. Ja mikä olisi rajana? Olisiko mikään, jos joku ihminen saisi toisen ärtymään ihan totaalisesti? Jos voisi oikeudessa vedota kiihtymykseen, niin voitaisiinko toisen ihmisen tappaminenkin laittaa hyväkysyttävien tekojen joukkoon? Vaikka sen jälkeen pyytäisikin anteeksi, niin mitä se auttaisi. Jotain tietysti, riippuen kylläkin anteeksipyynnön laadusta. En usko, että "Joo, tapoin sun kaverin, mutta se ärsytti mua kauheesti ja sitten mä hakkasin sen hengiltä ku piti purkaa tunteita, tajuutsä? Ja siis en mä kadu mitään mitä mä oon tehnyt, mutta sori jos se loukkas sua" lohduttaisi ketään, vaikka se anteeksipyyntö -sanan täyttääkin ainakin väljässä merkityksessä.

Joo, taas kerran käytän vertauksia, mutta yleensä juuri vertaukset saavat aikaan sitä objektiivista näkökulmaa, jota tarvitsen itse asian ymmärtämiseen. En väitä, että minun haukkumiseni olisi verrattavissa murhaan, mutta koulukiusaamisesta se ei ainakaan kovin kaukana ole. "Isommat" ihmiset käyvät joukolla yhden kimppuun, koska tämä on sattunut sanomaan jotain, mikä on ärsyttänyt heitä. Vähän niin kuin jos olisi oppilasjärjestäjät, jotka pitäisivät huolta luokan siisteydestä ja sitten joku antaisi siitä negatiivista kommenttia ja sanoisi, miten opettajan pöydän alta ei lakaista ollenkaan ja että kaikkien oppilaiden pulpetteja ei siivota yhtä hyvin, vaan jotkut jätetään likaisiksi. Järjestäjät ovat paneutuneet asiaan, mutta eivät ole huomanneet ajatella kaikkea, vaan ovat huomaamatta jättäneet aina jotkut pulpetit likaisiksi, eivätkä ole kokeneet tarpeelliseksi lakaista opettajan pöydän alta, koska sinne kukaan ei kuitenkaan katso.

Ja sitten kun joku huomauttaisi heille tästä, he raivostuisivat, koska ovat tottuneet saamaan kiitosta puhtaaksi kiillotetusta luokasta. Vaikka tämä huomauttaja olisikin keskittynyt pelkästään niihin haittapuoliin, ei järjestäjillä olisi oikeutta vahingoittaa häntä. Mutta järjestäjät alkavat kantaa kaunaa tätä huomauttanutta oppilasta kohtaan ja jatkuvasti heidän kaunansa kasvaa. Lopulta kun he ovat räjähtämispisteessä, niin sen sijaan, että ottaisivat opikseen tai huomauttaisivat ystävällisesti, että positiivisista puolistakin olisi voinut mainita, he käyvät tämän huomauttajan kimppuun. He väittävät, että eivät tee sitä sen takia, koska ovat järjestäjiä, vaan siksi, koska tämä ihminen vain ärsyttää heitä, mutta siinä he eivät puhu ihan totta. Jos he järjestäjinä hermostuvat jollekin, joka huomauttaa heidän työstään järjestäjinä, he eivät voi tavallisina tasavertaisina oppilaina väittää ärsyyntyneensä tälle huomauttajalle yksityishenkilöinä.

Vaikka tämä huomauttaja olisi ilmaissutkin asiansa jotenkin huonosti, ei järjestäjillä kuitenkaan olisi oikeutta käydä kolmen joukkona yksin hänen kimppuunsa satuttamaan ja purkamaan vihaansa häneen. Mutta oletetaan, että ne järjestäjät tekevät niin. Ennen hyökkäystä huomauttaja pyytää anteeksi ja sanoo, että ei tarkoittanut loukata heitä kommentillaan ja sanoo, että jos pöydän alta lakaiseminen ei heidän mielestään ole tärkeää, niin hän ei voi pakottaa heitä ajattelemaan toisin. Täytyisi vain huomioida, että vaikka he eivät koe tärkeäksi lakaista pöydän alta, jotkut muut voivat kokea sen yhdeksi tärkeimmistä tehtävistä. Tämän jälkeen järjestäjät hyökkäisivät yhteistuumin. He haukkuisivat tätä huomauttajaa paitsi perfektionistiseksi pikkusieluksi, jota tyydyttääkseen pitäisi nuolla lattia puhtaaksi, myös huonoksi kaveriksi, surkeaksi ihmiseksi ja sellaiseksi, joka ei tulevaisuudessa saisi aikaan mitään muuta kuin hankittua vapaalipun pakkohoitoon.

Sen jälkeen he vain tuntisivat olonsa hyväksi, koska saivat pois tieltä jonkun tietämättömän ja typerän ihmisen, joka uskalsi tulla väittämään, että he eivät osaisikaan tehdä työtään paremmin kuin koko muu maailma yhteensä. Miten sitten vetoaisikaan kiihtymiseen ja siihen, että tämä toinen oppilas olisi loukannut heitä lausumalla mielipiteensä heidän työtuloksestaan, se ei muuttaisi sitä faktaa, että tämä huomauttaja oli joutunut (henkisen)väkivallan uhriksi. Se on lisäksi sellainen asia, että vaikka sitä miten katsoisi eri näkökulmista, niin se on aina väärin. Sitä ei voi koskaan selittää hyväksi tai edes hyväksyttäväksi teoksi, vaan se on vain väärin. Väärin.

Huomauttaja meni pois tolaltaan ja vaikka oli jo sen jälkeen, kun hänen palautteensa oli kokenut huonon vastaanoton, päättänyt, että vaihtaisi luokkaa, koska se, että pöydän alta ei lakaistu ja että toisten pulpetit jätettiin likaisemmaksi kuin toisten (muunmuassa hänen oma pulpettinsa oli aina siivouksen jälkeen yhä töhryinen), teki hänet surulliseksi. Huomauttaja juoksi pihalle ja meni koulun pihan reunalle istumaan yhä järkyttyneenä, entistä surullisempana ja yhä vain loukatumpana. Ja jos tässä esimerkkikoulussa olisi opettaja, hän käskisi oppilasjärjestäjien mennä yhdessä hakemaan hänet ja pyytämään anteeksi. Se, että joku muu oppilas tarjoutuisi menemään, ei olisi sama. Eivät sellaiset ihmiset, jotka eivät kiusaamiseen osallistuneet, voi pyytää anteeksi mitään, eivätkä liioin parantaa surullisen huomauttajan mieltä kovin paljon.

Vaikka nämä muut oppilaat menisivätkin murehtivan huomauttajan luo ja pyytäisivät tulemaan takaisin luokkaan, niin jos tämä huomauttaja palaisikin, hän ei palaisi siksi, että haluaisi, vaan pelkästään siksi, että ne ystävälliset luokkatoverit pyytävät. Ja jos hän palaisi luokkaan, niin hän ei olisi kuitenkaan iloinen. Hän odottaisi vain hetkeä, kun nämä ystävälliset ihmiset unohtaisivat hänet, ja hän voisi lähteä pois, koska ei kokenut enää kuuluvansa oman luokkansa joukkoon. Ja oppilasjärjestäjät jatkaisivat työtään (eivätkä vieläkään lakaisisi pöydän alta, eivätkä putsaisi kaikkia pulpetteja yhtä puhtaiksi) kuin mitään ei olisi tapahtunut, ja vaikka huomauttaja näkisikin, miten he jättävät paperinpaloja lattialle, hän ei uskaltaisi sanoa mitään. Hän olisi paitsi liian surullinen, myös liian peloissaan. Mitä jos hän sanoisikin jotain, ja järjestäjät suuttuisivat taas? Mitä jos he taas satuttaisivat häntä uudestaan niin, että monenkin päivän päästä teki yhä kipeää?

Huomauttaja ei halunnut itkeä enää, eikä hän halunnut, että häneen sattuisi äkkiä niin kauheasti monta päivää. Parempi vain olla surullinen ja jäädä jostain paitsi koko ajan ja kärsiä koko ajan pikkuisen, kuin vain olla surullinen jatkuvasti yhtä paljon ja pelätä koko ajan.