En sitten mennyt serkun häihin, vaikka olin ilmoittanut tulevani, hankkinut mekon, suunnitellut kaiken. Aamulla heräsin ajoissa ja oli tarkoitus ostaa junaliput tänään aamulla, mutta en vain jaksanut. Makasin sängyssä ja laitoin lopulta äidille viestin, että en vain pääse sängystä ylös, en pysty tulemaan, voitko sanoa, että olen sairastunut pahaan äkilliseen vatsatautiin tai jotain.

Eilen hoidin miljoona asiaa: hain viisumin, palautin kyynärsauvat terveysasemalle, kävin katselemassa makuupusseja, mutta ostinkin vain makuualustan ja suunnittelin, että otan jonkun huovan mukaan ja nukun siten siellä Venäjällä kaverin kämpän lattialla. Sitten kävin nostamassa rahaa pankista (ja jonotin jotain puoli tuntia, argh!) ja vaihdoin rupliksi, sitten kävin katselemassa kenkiä, jotta olisi jotkut hyvät kävelykengät Venäjälle. Sitten tulinkin kotiin ja kun istuin kaikki ulkovaatteet päällä koneen ääreen, Alisa soitti jo ja kysyi, että missä päin puistoa te olette. Olin sopinut näkeväni päiväkeskuslaisia puistossa. Sanoin, että en ole siellä vielä, jolloin Alisa sanoi, että okei, mä tuun sit sinne sun luo. Kämppäni on ihan järkyttävän sekaisin, joten hätäisesti sanoin, että älä tule, tuun ihan just ulos. Olin kyllä suunnitellut, että hetken hengähdän ja maksan yhden laskun, josta tullut maksumuistutus, mutta huokaisin vain syvään, nousin sängyltä ja lähdin taas menemään.

Sitten yhteishengaamisen aikana Natalia soitti jotain viisi kertaa, kun olin sekoittanut asioita, kun en tajunnut, että ne työssä käyvät tyypit olivat ottaneet maanantain vapaaksi. Ja minulla maanantaina se viisumi umpeutuu, kun en tajunnut ottaa ylimääräisiä päiviä, koska pelkäsin, että jos teen niin, niin sitten kyselevät rajalla, että miksi lähdetkin jo nyt, tms. Joten olivat ostaneet kaikki liput ja kaikki, mutta minun täytyi itse hankkia lippu sunnuntaina illalla lähtevään junaan Moskovasta, mutta silti pitää maksaa siitä lipusta niille, kun eivät pystyneet perumaan sitä.

Sitten tänään olisi yhden osastolaisen miehen tuparit. Tyyppi on hajoillut ja minä olen sitten öisin yrittänyt lohduttaa ja kuunnella ja lykännyt nukkumaanmenoa, kun tämä tyyppi on selittänyt, miten vetää viinaa ja lääkecoctaileja, ja sitten olen googlaillut netistä kyseisten lääkkeiden yhteisvaikutusta alkoholin kanssa ja miettinyt, että pitääkö suunnilleen soittaa ambulanssi sen tyypin kotiin. Yrittänyt lohduttaa, että kyllä susta välitetään, jne.

Ja sitten Jaska on ollut kauhean takertuvainen. Ilmeisesti mieheltä ei voi vetää käteen ilman että tästä tulee samanlainen kuin jostain linnunpoikasesta joka on emon sijaan leimautunutkin johonkin ihmiseen. Kyselee koko ajan, että nähtäisiinkö, no mutta kun mä haluun, koskas on mun vuoro "harjoitella", kun sä olit mun opissa silloin, jne. Joo sulla on miljoona asiaa tekemättä, mutta jos mä silti tulisin sinne tänään yöksi, kun mä vähän ajattelin niin. Kun mä niin tykkään sun seurasta.

Huomenna aion järjestää Alisalle synttärit. Hän ei olisi järjestänyt, eikä kukaan muukaan, joten minä sitten päätin tehdä niin. Minun synttärini olivat jotain niin hienoa ja ainutlaatuista, että nyt on fiilis, että haluan tehdä saman fiiliksen jollekin muulle. Jotta se ei olisi ollut mikään ainutlaatuinen juttu, että se olisi vain jotain jokapäiväistä, mitä kaveri tekee toiselle kaverille. Että en aina kun ajattelen synttäreitäni, alkaisi vain itkeä, koska erehdyin sen päivän ajan olemaan niin ihastunut ja tuntemaan, että minulla oli väliä, että ansaitsin sen, että elämä voisi olla sellaista, että joku välittäisi oikeasti.

Nytkin itken. Olen vain tehnyt liikaa taas. Huolehtinut kaikesta ja kaikista - paitsi itsestäni. Mennyt pää kolmantena jalkana, jotta muilla olisi jotain, josta pitää kiinni. Kaikki laskevat vain minun varaani. Kaikki soittavat minulle aina, tai lähettävät viestiä, että mitäs tänään tehtäisiin porukalla. Kysyvät, että oletko tulossa sinne tupareihin tai johonkin, sitten sanovat, että ai, no en mäkään sitten viitsi mennä.

Niin olen taas ihan poikki, maanantaina olisi lähtö sinne Venäjälle, enkä ole tehnyt mitään oikein sen eteen. Kaikki vaatteet pitäisi pestä, että olisi sitten siellä vaatteita käytettävänä ja ottaa kopioita resepteistä ja passista ja viisumista ja kaikesta. Tänään pitää sitten ainakin käydä noutamassa se Tolstoi-junan lippu rautatieasemalta ja käydä ostamassa mustetta tietokoneeseen, kun se on ihan loppu. Ja siivota kämppä ja pestä vaatteet ja valmistella jotain kivaa Alisan synttäreille. Pestä rottahäkit. Opetella venäjää. Katsoa, mitä nähtävyyksiä Pietarissa edes on.

Enkä vain jaksa, en vain jaksa. Olen kehittänyt kai kauhean kokis-addiktion, kun vedän sitä nykyään ihan jatkuvasti. Nytkin kun olen ollut huikeat 12 tuntia ilman kokista, on sellainen fiilis, että ei hitto, haluan kokista nythetivälittömästi! Mutta nyt en jaksa mitään nyt. Makaan sängyssä vielä jonkun aikaa, kunnes on sitten lopulta ihan pakko nousta ylös hoitamaan asioita. Minä en sitten kai ikinä opi tätä oman jaksamisen huomioimista. Jaskakin sanoi, että hänellä on nyt huono omatunto, kun hän ei ihmetellyt ollenkaan sitä, miten paljon olin suunnitellut tekeväni tätä viikonloppuna. Oli vain miettinyt, että minä nyt vain olen aina koko ajan menossa.

Unirytmikin on lähinnä päin helvettiä. Kunnon hajoilua siis tänään. Facebookissa sitten kun jonkun avautumisen aiheesta laitoin ja joku jotain kommentoi ja kommentoin sitten takaisin, että ei ole tosiaan Facebook-kavereina ketään sukulaista, vähän tuntuu kuin minulla ei mitään perhettä tai sukua olisikaan, vaan että olisin joku yksittäinen juureton kasvi vain. Jaska sitten sanoi: "Yksittäinen kaunis kasvi, joka erottuu edukseen kukkaniityllä. On omanlaisensa eikä tylsästi samanlainen niinkuin kaikki muut kasvit." Aww, osaa se Jaskakin näköjään joskus jotain kivaa sanoa, vaikka aika lässyn lässyn kommentti.

No, auttoi kuitenkin oloa, kun nukuin taas vähän lisää. Sain haettua junalipunkin ja sovittua Eeron kanssa, että mennään samalla junalla Helsinkiin sitten maanantaina. Kai tämä tästä pikku hiljaa...