2 PÄIVÄÄ ÄIDINKIELEN ESSEEKOKEESEEN!<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

4 PÄIVÄÄ MATIKAN YO-KIRJOITUKSIIN!

6 PÄIVÄÄ ENGLANNIN KIRJALLISEEN YO-KOKEESEEN!

9 PÄIVÄÄ KEMIAN YO-KIRJOITUKSIIN!

18 PÄIVÄÄ BIOLOGIAN YO-KIRJOITUKSIIN!

 

***

 

Unohdin eilen pestä tukan, niin tänään piti yrittää pestä se lavuaarissa. Älkää ikinä kokeilko. Näin informatiivisena huomautuksena. Ja ulkona on näköjään satanut taas lunta. Ja eilen huomasin soittotunnilla, että ne biisit on ihan erilaisia kuin ennen. Se oli outoa. Minä arvelen, että se johtuu siitä hiihtoloman tapahtumakaksikosta. En ole kauheasti soittanut niitä biisejä, mutta kun soitin niitä kotona eilen ennen soittotuntia, niin ne aiemmin takunneetkin kohdat meni. Minä vain ajattelin, että tämähän meneekin näin! Ihan helppo juttu! Ja soittotunnilla, kun minun piti soittaa juuri sitä biisiä, jota en ole harjoitellut muistaakseni kuin kerran koko kaksiviikkoisen aikana... No, se ärsytti, mutta minä keskityin biisiin, oikein yliaktiivisesti, tuijotin niitä nuotteja ja tunsin oloni ihan kummaksi. Sellaiseksi, että... että minä vain soitin. Minä en yrittänyt soittaa, vaan minä vain soitin. Jos meni huonosti, niin sitten opettaja käski ottaa uudestaan ja minä tein taas vähintään 110%:sti keskittyen ja yrittäen. Se oli kauhean uuvuttavaa, mutta tuntui, että opin kauheasti.

 

Ja me saadaan uusi naapuri. Meidän viereisessä talossa asui niin kauan kuin muistan, sellainen vanha mies, joka lopulta siirrettiin kaiketi jonnekin vanhainkotiin tai jonnekin, kun hän oli kaksi kertaa sytyttänyt vahingossa talonsa palamaan. Talo purettiin. Nyt sitten eilen kävi esittäytymässä kaksi tyyppiä, nainen ja vanha mies. Se nainen muuttaa miehensä ja 15-vuotiaan tyttärensä kanssa siihen joskus juhannusviikolla. Se vanha mies oli sen miehen isä. Meidän tontit on vierekkäin, niin sitten he kävivät kyselemässä, että onko meillä jotain toivomuksia sen suhteen, että miten kauas siitä rajasta mitäkin voi laittaa.

 

Olemme maalla joo. Kuka nyt kaupungissa tuntisi naapureitaan. Mutta kuitenkin. He tunsivat meidän jo etukäteen, ainakin se vanhempi mies, koska meidän edellinen mökki oli kuulemma ollut vain parin mökin päässä heidän mökistään. Minä olin 5-vuotias, kun me myytiin se mökki, kun minun vaari kuoli ja me perittiin se hänen mökkinsä, niin en muista kyllä oikeastaan paljon mitään sieltä. Mutta kävivät esittäytymässä ja kertomassa jotain itsestään ja vaikuttivat kauhean mukavilta. Sillä naisella oli todella kaunis punainen tukka. En kyllä tiedä, mitä tuostakin ajattelisi. No joo, eipähän koske paljon minua, jos kerran tarkoituksena on lähteä opiskelemaan.

 

Vihdoinkin äiti myös otti sohvilta pois Qaro-suojuksia. Meidän piti kerran päällystää yksi nahkasohva uudestaan, koska se ei kestänyt sitä, kun Qaro hyppäsi aina katsomaan ikkunasta ja kun joku tuli, niin se ravasi sohvalle ja pois ja sohvalle ja pois. Sitten sohviin laitettiin sellainen pussimainen kangaspäällys ja siihen ikkunan alla olevaan sohvaan siitä vanhasta sohvanpäällysestä tehty suojaläpyskä. No, ne on kaikki olleet vieläkin paikoillaan, mutta nyt äiti otti ne pois. Sanoi pesevänsä sohvat ja laittavansa ne sitten takaisin. Kysyin miksi. Äiti sanoi, että sittenpähän ne on puhtaita minun ylioppilasjuhlissani eikä niitä tarvitse pestä uudestaan. Old habits die hard, veikkaisin kuitenkin.

 

No, eikä siinä vielä kaikki. Luulisi, että tuollainen olisi tarpeeksi muistutusta Qarosta, mutta sen toisen sohvan suojapeitteestä löytyi kokonainen maitopurkkien hautausmaa. Aina kun kaikki muut lähtivät jonnekin ja Qaro piti jättää yksin kotiin, sille jätettiin maitopurkki. Alun perin se oli siksi, että pentuna se kerran jyrsi melkein reiän seinään, kun me oltiin poissa. Sitten sille jätettiin maitopurkki, että se voisi silputa sen, jos tuskastuttaisi. Se olikin alkuvaiheessa aina silppuna ympäri taloa. Sitten se kuitenkin rauhoittui vähän ja maitopurkki alkoi olla aina ehkä ja se vain kävi aina hakemassa sen ja tuomassa, kun tultiin kotiin ja se sai palkkioksi koirankeksin siitä hyvästä, että me oltiin tultu kotiin.

 

Kai siitä tuli jossain vaiheessa pikemminkin sellainen vakuute sille, että me oltiin kyllä tulossa kotiin, ei tarvinnut huolehtia ja että kun se toisi maitopurkin, se saisi palkkion. Kuitenkin välillä kävi aina niin, että sille annettiin maitopurkki, mutta se ei tuonutkaan sitä takaisin. Kaikki ihmettelivät aina, että mitäköhän sille oli tapahtunut. Sitä ei löytynyt silppuna mistään, eikä Qaro tuonut sitä, vaikka pyydettiin. Sitten vain todettiin, että varmaan se oli vain unohdettu antaa. Niin kävi useampaankin kertaan ja sitä ihmeteltiin, mutta nyt sekin arvoitus ratkesi: Qaro oli piilottanut ne sohvan sisään.

 

Oli jotenkin huvittavaa. Pienenä sillä oli tapana piilottaa luita talon sisällä. Se kulki luu suussa ympäri taloa ja etsi sopivan paikan. Sitten se ”kaivoi” lattiaa ja asetti luun varovasti johonkin nurkkaan. Sitten se vielä tökki lattiaa kuonollaan ilmiselvästi ”peittäen” sen luun. Sitten se lähti tyytyväisenä tekemään jotain muuta. Se oli niin törkeän älyttömän näköistä.

 

Ja sitten minä tein sille joskus aina ”papanarallin”. Otettiin parikymmentä ruokanappulaa ja ne piilotettiin jonnekin olohuoneeseen. Qaro pidettiin jossain muualla sen aikaa ja sitten se päästettiin ja sen käskettiin etsiä. Se oli joko tosi hyvä siinä, tai sitten tosi huono. Riippuu, miten se määritellään. Tarkoitus oli, että se joutuisi käyttämään nenäänsä, mutta se käytti enemmän kyllä muita aisteja. Joskus se tallasi vahingossa maton alle piilotetun papanan päälle ja löysi sen sillä tavoin. Sitten se katseli ympärilleen ja löysi kaikki näkyvillä olevat nappulat pelkästään näköaistilla. Ja sitten kun papanaralli oltiin tehty muutamaan kertaan, niin se alkoi oppia, että missä paikoissa yleensä oli ollut papana. Eikö tuo ole jo melkein huijausta! Sitten minulla oli aina kauhea työ yrittää keksiä joitain uusia piiloja.

 

Kirjoituksiin on enää minimaalisen vähän aikaa ja paniikki väijyy koko ajan. Ja NN:n näkeminen osuu tietysti vielä tuohon samaan päivään ensimmäisten kirjoitusten kanssa. Nanilla oli tietysti jo äärettömän selkeä käsitys siitä, miten minä käyttäydyn: ”Oo sillein... sä voisit vaikka hymyillä sille vähän. Mutta sillä lailla rennosti ja ystävällisesti. Mutta ei liian ystävällisesti tai innokkaasti tai painostavasti! Sillein neutraalisti ja hienotunteisesti ja sen tunteet huomioon ottaen. Ei liian tuttavallisesti eikä viettelevästi.”

 

Joo, jotenkin törkeän huvittava kommentti. Tuosta vain tiivistää nuo asiat yhteen hymyyn? Joo-o... Mutta tarkoituksenani on itse asiassa kehitellä jonkinmoinen pieni hymy siihen tilanteeseen. Koska minun täytyy katsoa häneen, ei vain olla kuin häntä ei olisikaan ja katsoa poispäin. Jos hän siis katsoo minuun päin. En kyllä tiedä, miten voin ikinä selvitä siitä hengissä. Mutta toisaalta, hyvät puolensa siinäkin: jos kuolen nolostuksesta, minun ei tarvitse osallistua matikan kirjoituksiin!

 

Matikasta puheen ollen... Laskin eilen melkein koko päivän matikkaa, mutta jumitin silti pelkissä itseisarvoyhtälöissä ja itseisarvoepäyhtälöissä. Kirjassa oli niistä paljon vanhoja YO-tehtäviä ja minä tein ne kaikki. Osasin oikeastaan melkein kaikki. Ainakin suunnilleen. Mutta silti stressaa vielä aivan kauheasti. Sitä pitäisi mennä taas laskemaan. Eikä sitä voi ikimaailmassa oppia.