Olen jo kotona, vaikka tänään olisi periaatteessa ollut neljään asti. Minulla kyllä olisi kaksi hyppytuntia muutenkin keskellä päivää, mutta en mene enää luennoille. Eilen oli ensimmäiset luennot matikkaa ja se oli törkeä pettymys. Meille selitettiin, mitä luennoilla käsiteltäisiin: pitkän matikan perusasiat. He kuulemma lähtevät oletuksesta, että me ollaan luettu vain lyhyt matikka. Ensimmäinen kunnollinen luento meni sitten siihen, kun minusta ensimmäistä kertaa tuntui siltä, että tiedän matikasta ihan liikaa. Luonnolliset luvut... Rationaaliluvut... Murtoluvun kertominen murtoluvulla... Murtoluvun jakaminen murtoluvulla. Ja sitten se tyyppi sanoi: ”Jonkun ajan päästä me mennään ensimmäisen ja toisen asteen yhtälöihin ja sen jälkeen korkeamman asteen yhtälöihin ja erilaisiin yhtälöryhmiin. Niissä me käytetään sitten aika paljon aikaa.” Oikeasti! Ensimmäisen asteen yhtälöt! Kurssi päättyy sitten derivoinnin ja integroinnin alkeisiin.

Perjantaina on alkukuulustelu ja jos siitä saa vähintään puolet pisteistä, pääsee kurssin läpi niin. Pitää hieman kerrata, sillä ei todellakaan kiinnostaisi käydä tuollaisella kurssilla, kun kerran kuitenkin pitkän matikan olen lukenut ja tuostakin kaikki vaikeimmat asiat on jätetty pois. Ja tuleepahan taas lisää tilaa lukujärjestykseen, kun tuolla pääsisi eroon sekä luennoista että laskuharjoituksista.

Tänään olisi taas jotkut bileet ja jatkot. Täsmällisesti se ensi viikonlopun grilli-ilta, joka päätettiin siirtääkin jo tälle päivälle. En ole menossa. Tiedän jo, etten ole ainoa, niin ei se paljon haittaakaan. Ostin tänään labratakinkin. Se on hieno, sellainen mitä kaikissa ohjelmissa ja elokuvissa sellaisilla hulluilla tiedemiehillä.

Tänään sain ensimmäisen kunnollisen viitteen siitä, mitä minä painan. Veikkaisin, että olen jossain -5 ja -7 kilon tienoilla, mikä on paljon vähemmän mitä luulin, jos se sitten oikeasti on noin. Minulla ei ole PMS oireita oikeastaan lainkaan koskaan, mutta kuukautisten kivuliaisuus liittyy painoon. Jos painan alle -10 kiloa, niitä ei tule enää lainkaan. Jos painan jotain nollapainon ja -5 väliltä, niitä ei tule yleensä edes huomattua, koska ne eivät satu lainkaan. Mutta -5:n ja -7 kilon paikkeilla... Se sattuu. Paljon. Hyvin paljon. Hyvin hyvin hyvin paljon. Kun tänäänkin pyöräilin kotiin, piti itkua pidätellä ja purra hampaita yhteen, että pääsisin edes kotiin.

Että jos olen todellakin tuossa painossa, olen äärettömän tyytyväinen. Minä en edelleenkään huomaa itsessäni mitään eroa, kun katson itseäni peilistä. Paitsi että pelkään koko ajan, että olenkin paljon lihavampi ja että kun menen kotiin sitten syyslomaviikonloppuna, äitini huomauttaa, että kylläpäs minä olenkin lihava. Toivoisin vain, että voisin olla niin kuin jotkut, jotka huomaavat itsessään ja muissakin ihmisissä jo sellaiset viiden kilon muutoksetkin. Minä en huomaa. Ainakaan kauhean hyvin. Jos minä tiedän, mitä painan milloinkin, saatan ehkä huomata ainakin pienen eron, jos painan itse 0 tai -10. Mutta hyvin pienen. Se ei tunnu missään, se ei näy missään, minulla ei ole ilman puntaria oikein mitään aavistusta siitä, mitä painan.

Olen miettinyt myös käsitettä ”ystävyys”. Nyt kun olen aloittanut yliopiston, niin kaikki kyselevät, että onko minulla sieltä jo kavereita. No, siihen on helppo vastata, mutta mietin sitten sitä, että miten se edes määritellään. Miten määritellään ystävä tai kaveri? Minulla on ainakin ilmeisesti kauhean korkea kynnys molempiin, sillä en kauhean helposti kutsu yhtään ketään kaveriksi, ystävästä nyt sitten puhumattakaan. Nan on ystäväni ja kaverini, sen voin sanoa, mutta hänen lisäkseen ei muita sitten olekaan.

Netissä tuon määrittäminen on erityisen hankalaa. IRL olen pitänyt jossain mielessä rajapyykkinä sitä, että toinen osapuoli saa tietää jostain senhetkisestä ihastuksestani. Netissä on sen sijaan helpompi sanoa asioita, kun voi olla ihan varma, että kukaan ei edes tunne tätä ihastuksen kohdetta. IRL se on sitten ihan eri juttu, sillä siellä ystäväni/kaverini ja ihastukseni ovat melkein poikkeuksetta olleet samassa koulussa ja ainakin tunnistaneet molemmat toisensa kasvojen perusteella.

Mutta netissä sitten, mikä määrittää sen, koska minä voisin kutsua jotain kaveriksi? I couldn’t help but wonder... Heh. On tullut katsottua Sinkkuelämää DVD:ltä, kun ei ole telkkaria. Se on sellaista leppoisaa ja kevyttä ja sitä jaksaa katsoa uudestaankin. Mutta kuitenkin. Jos laskettaisiin sellaiset, joita minä kuvaisin sanoilla ”sellainen tuttava, jonka kanssa vaihdetaan silloin tällöin sana tai pari”, niin minulla olisi... viisi nettikaveria. Mutta minä itse en laske. Minä puhun netissä paljon helpommin kun IRL, joten tulee hieman helpommin luotua sellaisia juttelusuhteita silloin tällöin. Kylän kautta löytää puhujakavereitakin, kun joskus tulee aloitettua jutustelu johtuen jostain pelistä tai muusta tapahtumasta siellä.

Eilen sitten yksi tyyppi, jonka kanssa olen jutellut ja jonka kanssa on ollut oikein kiva jutella, kysyi minulta, että olisiko minusta hänelle oikeaksi kaveriksi. Minä olin kuin puulla päähän lyöty. Tuosta vain. Ja oikealla kaverilla hän tarkoitti sellaista, jonka kanssa nähdään ja lähetetään sähköpostia ja puhutaan puhelimessa. Ennen kuin minä voisin ehdottaa tuollaista, täytyisi kulua vähintäänkin vuosi, luultavasti hyvin paljon enemmänkin, mutta tuosta vain ihminen, jonka itse määrittelen puolitutuksi, heittää yhtäkkiä tuollaisen kysymyksen.

No, minä vastasin sitten, että vaikka en oikein pidäkään puhelimessa puhumisesta, se kuulostaisi kivalta. Mitä muutakaan tuollaiseen kysymykseen voisi vastata? En halua loukata ihmisiä, minusta on äärettömän kiva jutella jokaisen kanssa, jonka kanssa juttelen, mutta jotenkin hämmentävää, että jotkut muut voivat luoda ”oikeita” kaverisuhteita tuollaisesta juttelusta.

Pidän kuitenkin positiivisena, että tämä henkilö täräytti suoraan tuon kysymyksen. Yleensä ihmiset alkavat vain ajan myötä olettaa, että nyt me ollaan todella hyviä kavereita keskenämme, vaikka minä ajattelen edelleen, että olemme toisillemme vain satunnaisia ihmisiä, jotka juttelevat silloin tällöin. Sitten kun minä ajattelen toisin kuin tämä toinen, siitä syntyy väkisinkin ajatusmaailmojen törmäyksiä. Sitten minä tunnen oloni ahdistuneeksi ja toinen osapuoli tuntee olonsa tyystin torjutuksi ja pettyneeksi, niin ei siitä mitään kivaa seuraa.

Mitä tulee sitten IRL-ihmisiin yliopistossa, voisin sanoa, että jos tällä menetelmällä jatkaisi maailman katselua, että jotkut sellaisetkin, joita minä en välttämättä laskisi kavereiksi, saattaisivat olla kavereita tai edes melkein kavereita minulle, niin... Ei, ei siltikään ketään. Paitsi että minusta tuntuu, että Enkeli haluaisi olla minun kaverini. Mikä sana vastaa sanaa ”tuppautua” mutta ei niin negatiivisessa mielessä? No, joka tapauksessa, ajatelkaa se tuohon ”tuppautua” –sanan tilalle. Hän on ottanut tavakseen ”tuppautua” seuraani vähän joka paikassa. Hän tulee verrattain usein jonnekin minun lähelleni istumaan, me lähdemme aina kaksistaan jokaisesta tutor-tapaamisesta, kun muut jäävät sinne ”hengailemaan akateemisesti” ja kun odotetaan tunnin alkua, hän tulee minun viereeni seisomaan. Ja sitten jos me kuljetaan jostain ovesta niin, että hän on minua edellä, hän jää siihen ovelle pitämään ovea niin, että se ei ehdi mennä kiinni ennen kuin minä saan siitä kiinni.

Minä en tee noin yhtään kenellekään koko yliopistossa, joten olenko vain totaalisen epäkohtelias, vai haluaako Enkeli olla minun kaverini? En ymmärrä. Ei kauheasti kiinnostakaan. Hieman kyllä siinä mielessä, että olisi joku, jolle sanoa silloin tällöin edes jotain ja koska hän on poika ja minä olen tyttö, oletan, että sellainen ”pakko olla yhdessä 24/7!!!” ei olisi kovin todennäköistä toiselta osapuoleltakaan.

On vaihteeksi nälkä, muttei mitään syötävää. Paitsi sitä puolipahaa lihakastiketta jääkaapissa. Pitäisi vain keittää perunoita, niin sitten voisi syödä edes jotain. Muutakaan ei ole. Pitäisi keksiä, mitä haluan syödä sen jälkeen, kun tuo lihajuttu loppuu. Nyt ei voi hankkia mitään muuta syötävää, koska muuten tuo lihakastike jää ikiajoiksi sinne jääkaappiin. Hmm.

Kaulahuivi ei ole vielä ihan valmis ja pikkukamut vaikuttavat närkästyneiltä sen takia, että niillä ei sitä suosikkipaikan riippumattoa ole. Nähtävästi ne ovat ottaneet kostotaktiikaksi käydä kimppuuni aina kun syön jotain. Siinä onkin sitten aina tekemistä: pitää yrittää syödä ja pitää samalla kaksi yliuteliasta rottaa pois lautaselta. Sentään ne eivät ole ryhtyneet vielä siihen, mitä joidenkin rotat ovat kuulemma tehneet: avanneet käpälillä ihmisen suun ja ottaneet ruoan sitten sieltä. Heh.

Mutta ihan hyvin niidenkin kanssa siis menee. On vain ensimmäistä kertaa tullut ajatuksiin se, että mitä sitten kun ne kuolevat? Minähän joudun itkemään silmät päästäni, kun ne jättävät minut yksin. Ei niiden kylläkään vielä pitäisi lähiaikoinakaan kuolla, kun ne eivät ole edes puolivuotiaita vielä, mutta joskus tulevaisuudessa kuitenkin, kun eivät ne käsittääkseni oikein paljon ainakaan paria vuotta vanhemmiksi elä. Mietin sitten tietysti sitäkin, että ovatko ne onnellisia täällä minun luonani. Ajattelevatko ne, että kauheaa, että on tuollainen iso ihminen, mutta ei voi mitään, pakko sietää, vai pitävätkö ne jopa minusta.

Dostojevskista ja Tolstoista voin ainakin sanoa, että ne ovat kavereita. Tai pikemminkin kamuja. Pikkukamuja. Mutta kamuja kuitenkin.