Sain terapeutin lausunnon nyt ensimmäisestä terapiavuodesta. Periaatteessa vain sellaista yleistä infoa, että mitä kautta aloitin terapian, opiskelujuttuja, jne., mutta jotenkin kun sen lukee sellaisena ulkopuolisen kirjoittamana, niin vähän unohtaa sitä, että se olen minä siinä tekstissä. Tulee jotenkin sellainen jännä tunne, sellainen itsensä näkeminen tuolla lailla ulkopuolelta. Tuossa oli muutamia kohtia, joissa jotenkin tulee sellainen fiilis, sellainen sympaattinen fiilis, sellainen, että tulee surullinen olo sen tekstin henkilön puolesta. Ehkä tuo, että minun on vaikea nähdä tuota muuten tai kokea tuota tunnetta, johtuu siitä, että keskityn niin paljon siihen itseni kontrolloimiseen ja analysoin kaikkea ja mietin, miten mitä olen tehnyt väärin, mikä on ollut suorastaan typerää, mikä on erehdystä, ja missä voisi parantaa.

"Kesällä 2013 tapahtui yllättäen terapeutin loman aikana parisuhteen päättyminen ja sen seurauksena äkillinen voinnin romahdus, joka johti [sairaalan] seurantaan. Myös vaativalla pääsykoeurakalla ja sen jälkeisillä tyhjyyden tunteilla lienee osuutensa asiaan.

- -

Terapeutin arvion mukaan [Amia] on päässyt hyvin työskentelyn alkuun. Hänellä on traumaattisia kokemuksia sekä kiintymyssuhteissa että akuuttina traumatisoitumisena, ja näiden asioiden käsittely on välttämätöntä tulevien masennusepisodien ehkäisemiseksi, mielen vahvistamiseksi sekä opiskelukyvyn tukemiseksi."

Tuossa asiat todetaan niin kuin ne ovat. Ei tarvitse perustella mitään, puolustella itseään tai valintojaan, vaan tuossa ne ovat vain tapahtuneet. Vaikka tykkään analysoida, niin välillä tuollainen ytimekkyys on kiva juttu. Ei tarvitse yrittää selittää itselleen, miksi nuo asiat tuntuivat minusta joltain, tai tässä surun jossain vaiheessa yrittää ymmärtää, miksi joku yksi ihminen oli ja on minulle niin tärkeä.

Ja vaikka juuri eilen sanoin, että tuntuu, että pääsisin yli Jaskasta, niin tänään näin hänet keskuksella ja menin taas vain lukkoon, ja tuntui yhtäkkiä, että voisin vain alkaa itkeä hetkenä minä hyvänsä. Soitin pianolla jotain ja se helpotti vähän, kun tuntui, että siinä kun soitan jotain tunteellista biisiä, niin jotenkin tuntui vain niin ylivoimaisesti siltä, että sydämeni itkee verta, mutta että pystyn valuttamaan sen ulos sisältäni, kun keskityn jokaiseen erilliseen säveleen. En tiedä, varmaan se kuulosti ihan samalta kuin muutenkin, mutta jotenkin itse vain koin, että soitan sitä kipua pois. Mutta ei se ollut tarpeeksi. Oli vain todella kurja fiilis ja olin lukossa. Ja se, että olin lukossa, tuntui ruumiin jokaisessa osassa. Tuntui että en vain osannut edes istua normaalisti tai olla rauhassa paikallaan.

Lisäksi kun yleensä, kun joku tulee huoneeseen, vilkaisen nopeasti, että kuka se on. Mutta kun Jaska tulee huoneeseen, tajuan sen, että se on hän, jossain siinä vaiheessa, kun katseeni on ehtinyt hänen paitaansa asti, jolloin en pysty edes jatkamaan sinne hänen kasvoihinsa asti. Muita tietysti katson juuri kasvoihin, mutta tuntuu, että Jaskan suhteen menen vain yhä enemmän lukkoon. Oikeasti, en pysty edes katsomaan häneen!

Joten ehkä se suru ei ole menossa vielä pois. Varmaan olen vain osaksi halunnut kuvitella, että se on, koska kun on normaali päivä, jolloin en näe Jaskaa, eikä mikään muistuta hänestä suoraan (aina on kuitenkin jotain, joka muistuttaa hänestä), niin on vaikea myöntää sitä, että sydämeni on vain särkynyt, edelleen.

Nytkin heti kun tulin kotiin, aloin vain itkeä. Näin ei ole ollut vähään aikaan, mutta nyt taas on se tunne, että en pysty edes sanoin kuvailemaan sitä, miten paljon minuun sattuu. Ja se on sitä samaa kipua edelleen. Tällaisessa fiiliksessä tekee mieli käyttää sitä r-sanaa Jaskasta, koska tuntuu, että muuten en vain pysty antamaan oikeaa kuvaa siitä, miten paljon hänestä välitin, miten paljon hänen lähtönsä sattui. Ja tällaisessa olotilassa tekee vain mieli kuunnella sellaisia typeriä rakkauslauluja, kuten Whitney Houstonin "I Will Always Love You" tai yksi suosikkini on Enyan "If I could be where you are". Sellaisia, joissa on muutakin kuin ne sanat, niissä on se musiikki ja se tunne. Todella läheisriippuvaisia biisejä, mutta joskus todella todella harvoin pystyn myöntämään ja sallimaan itselleni sen, että sydämeni on särkynyt ja että edelleen tuntuu, että Jaskan lähdön yhteydessä jokin osa minusta vain kuoli.

Ja tuosta terapeutin lausunnosta, siitä "traumaattisia kokemuksia kiintymyssuhteista" -kohdasta, tuli mieleen se, miten hän joskus selitti tuota minulle, taisi olla silloin kun Jaska sanoi minulle ensimmäisellä kerralla sen "on sellainen olo, että haluaisin olla yksin, että voisit lähteä kotiin", että voimakas reaktioni tuollaisiin juttuihin voi johtua siitä, että ne tavallaan laukaisevat trauman, vähän niin kun ison mustan epäilyttävän koiran näkeminen laukaisee toisen trauman. Ja siis tämä kiintymyssuhde trauma hänen mukaansa liittyy siihen, että olen todella tärkeissä asioissa ja vähemmänkin tärkeissä asioissa joskus aikaisemmin vain kokenut tulleeni hylätyksi. Vähän niin kuin joskus pari vuotta sitten töissä ilmoitin pomolle siitä, että yksi oli tullut töihin kännissä, ja kun asiasta puhuttiin kolmistaan (minä, tämä toinen työntekijä ja pomo), aloin vain itkeä, kun minusta tuntui, että minua ei uskottu. Se tuntui silloin ja tuntuu edelleen vain sellaiselta, mitä en osaa käsittää.

Laskin tässä joku päivä, että 12-vuotiaasta lähtien olen viettänyt vuodessa varmaan noin 100 päivää yksin kotona, kun muu perhe on ollut mökillä. Haluaisin sanoa, että se opetti minut selviämään yksin, mutta ei se mennyt niin. Muistan, miten kauheaa se oli, miten peloissani olin, kun tuli ilta ja yö, ja välillä jostain kuului joku napsahdus tai muu ääni (talon viiletessä) ja yritin rohkaista itseäni kiertämällä talon kaikki huoneet jonkun pesäpallomailan kanssa. Ja sitten kutsuin kaveriani kylään yöksi, jotta saisin nukuttua enkä joutuisi pelkäämään niin paljon, kunnes kaverini äiti kiinnitti huomiota tähän toistuvaan kuvioon ja siihen, että hänen tyttärensä meni melkein joka viikonloppu kaverin luo yöksi, kun tämä kaveri oli yksin kotona. Ja hän sitten soitti äidilleni, joka puhelun jälkeen nuhteli minua ja sanoi, että en saa kutsua tätä kaveria enää yökylään. Hylkäämistrauman esiaste osa 1?

Ja syrjintä koulussa, miten kaveritkin katsoivat nolona pois, kun minua kiusattiin, vaikka olisin toivonut heiltä edes sitä henkistä tukea, edes sitä katsekontaktia, että pysy vahvana. Tai miten se meidän luokanvalvoja, ainoa opettaja, jonka tekemään kiusaamiskyselyyn vastasin rehellisesti, joka olisi halunnut, että nimeän jonkun yhden oppilaan kiusaajakseni, ja joka näytti vain hämmentyneeltä, kun selitin, että niitä on monta, eikä vain meidän luokalla vaan kaikilla luokilla ja vanhempiakin oppilaita, joiden nimiä en edes tiedä. Ja sitten kun näytti ilmeiseltä, että vastaukseni ei oikein kelvannut opettajalle, koska se oli kai liian hankala, niin sanoin vain sitten, että no ei siihen tarvitse puuttua, ei se niin iso juttu ole. Miksi se, että jotain 13-vuotiasta heitellään kivillä, mehupulloilla, kytevillä tupakantumpeilla, talvisin isoilla jäisillä lumipalloilla, ja haukutaan joka päivä, tukitaan tie, että ei pääse kotiin, tönitään portaissa (joku iso 15-vuotias oli erikoistunut tuohon), miksi se olisi iso juttu?

Tuntuu menevän itsesäälin puolelle nyt, mutta menkööt sitten kunnolla. Ehkä puhun tästä seuraavalla kerralla terapiassa, kun terapeuttini on ollut kiinnostunut kuulemaan enemmän lapsuudestani ja nuoruudestani. Ja entäs sitten se kaveri, jonka ongelmani otin niin omikseni että yritin sairastuttaa itseni anoreksiaan pystyäkseni ymmärtämään ja auttamaan häntä, joka sitten sen jälkeen, kun olin kaikki kaverit hylännyt hänen takiaan, sanoikin sitten yhtäkkiä, että hän ei tarvitse minua enää?

Tai se, miten isäni kohteli minua niin kuin kohteli, ja äiti ei tehnyt mitään, ei kaikessa edes uskonut minua. Yritin tuolloin 13-14 -vuotiaana ylipuhua kaveriani karkaamaan kotoa mukaani, koska en halunnut lähteä yksin. Hän epäröi ja sanoi ettei oikein tiennyt, mutta jos hän olisi suostunut, minä en olisi epäröinyt hetkeäkään. Kirjoitin tuolloin, ei kun se taisi olla jonkin verran nuorempana, joskus 11-vuotiaana, jo hienoa, ensimmäistä "kirjaani", jotain 60-70 sivua kirjoitettuna WordPadilla ilman kappalejakoja, jossa päähenkilö karkasi kotoa. Elin ja hengitin sitä vapautta sen kirjoituksen kautta, koska oikeassa elämässä sitä ei ollut. Siitä tuli hieno seikkailutarina, jossa oli hevosia ja väkivaltaa ja salaperäinen Musta Ratsastaja, jonka itse asiassa osittain kopioin yhdestä Neiti Etsivä -kirjasta. En ollut tuolloin vielä lukenut Tarua Sormusten Herrasta, joten olin todella pettynyt, kun sain tietää, ettei ideani ollutkaan niin uniikki. Paitsi että tämä Musta Ratsastaja oli hyvis, mutta salaperäinen hyvis. Kirjoitin toisenkin "kirjan", jatkoa tuolle edeltävälle, kun päähenkilö aloittaa yläasteen ja saa uusia kavereita, Kreikasta alunperin olevat kolmostytöt (Evie, Xenia ja Savvas) ja kivan ja söpön Aleksanderin, josta tuli poikaystävä, joka sitten lopussa muutti pois. Tietysti tuon oli oltava väliaikainen suhde, koska tämä päähenkilö kuuluu luonnollisesti yhteen ensimmäisessä kirjassa pakomatkallaan tapaamansa Riston kanssa.

Aloitin kolmatta kirjaakin, jossa tämän hienon rakkaustarinan oli tarkoitus tapahtua, ja jossa tämän Mustan Ratsastajan salaisuus olisi paljastunut, mutta en vain saanut sitä käyntiin. Menin vähän ohi aiheesta, mutta ainakaan en itke enää, kun mietin noita kirjoittamiani tarinoita. Toisaalta olen tavallaan ylpeä noista, mutta kun mietin niitä tarkemmin ja etenkin jos löytäisin ne jostain... Ei hitto, löysin ne itse asiassa kansiosta, jonka kopioin kotikoneesta tälle nykyiselleni ja siellähän ne ovat. Ensimmäinen tarina, 68 sivua, ja ilmeisesti vaikka en ole käyttänyt kappalejakoja, niin sentään puheenvuorot alkavat aina seuraavalta riviltä. Mikä nolous silmäillä tuota. Draamaa, paljon huutomerkkejä, todella lapsellisia käänteitä... "Sydän vain meinasi pysähtyä rasituksesta mutta saimme sen kuitenkin taas käyntiin." Tuo toinen "kirja" (54 sivua) vaikuttaa itse asiassa paremmalta kuin kuvittelin, ehkä olen taantunut viimeisten vuosien aikana takaisin teinin tasolle. Mutta oikeasti, lauserakenteet ovat aika yksinkertaisia, sanavalinnat ovat aika yllättävän hyviä, oikeinkirjoitus melkein parempaa kuin nykyään, ja jotenkin mietin, että jos minä 14-vuotiaana kirjoitin noin, niin mikä ihme on mennyt pieleen, kun nykyään jos yritän kirjoittaa yhtään mitään tarinaa, siitä ei vain tule mitään.

"Siinä heleän kesäisen aamuauringon valossa suutelimme toisiamme viimeisen kerran. Sen jälkeen painoin pääni Aleksanderin syliin, ja hän siveli hellästi hiuksiani."

Jotenkin tuokin löydös sopii juuri tähän päivään ja juuri tähän tilanteeseen. Tuossa lainauksessa tuntuu jotenkin se tunne, siinä on yksityiskohtia ja jotenkin kun mietin tuota, tulen taas vähän surulliseksi. Kirjoitin tuon 14-vuotiaana, sellaisena, mitä pidän nykyään ihan lapsena, mutta se ei tunnu lapselliselta. Jotkut seikat noissa kirjoituksissa tuntuvat (vertaa aikaisempaan sydän-lainaukseen), mutta jotkut tuollaiset sitten taas tuntuvat jotenkin... En osaa edes sanoa. Pysäyttävää lukea jotain, mitä olen kirjoittanut ikuisuus sitten, joka on kuitenkin jotain, mitä olisin voinut kirjoittaa vaikka tänään.

Tuolloin olin vain se outo kiusattu tyttö, pelkkä lapsi vielä, mutta nuo tunteet ovat jotain, mitkä ovat edelleen. Tuolloinkin olin ihastunut ja tuo mitä kirjoitin, oli jotain, mitä olisin halunnut itselleni tapahtuvan. En ollut suudellut ketään tuolloin, enkä tiennyt sitä silloin, mutta en suutelisikaan ennen kuin kuusi vuotta myöhemmin. Tuolloin olin yksin kotona, ja äitini nivelrikko oli mennyt niin pahaksi, ettei hän enää pystynyt letittämään hiuksani, vaan olin opetellut tekemään sen itse. Pystyin vain kuvittelemaan sen, millaista olisi, että olisi tuollainen läheinen ihminen, joka silittäisi hiuksiani. Tuntuu niin oudolta muistaa jotenkin ihmeellisen selvästi, miten minä elin haaveissani, unelmoin, luin kirjoja, kirjoitin kertomuksia, vaikka oikeasti, ulkopuolelta olin vain nuori tyttö, joka oli yksin kotona, tai yksin tietokoneella, haaveili elämäänsä samaan aikaan kun se todellisuus oli jotain todella muuta. Väkivaltaa, kiusaamista, yksinäisyyttä, koirajutut... Tuosta tulee jotenkin se sama tunne kuin tämän kirjoituksen alussa, sellainen, että katson itseäni jotenkin ulkopuolelta.

Tietysti muistan, mitä minulle tapahtui, kun olin 14-vuotias, noin suunnilleen ainakin, ne tärkeimmät asiat, mutta tietenkään en muista niitä yksittäisiä päiviä, niitä unelmia, miten pakenin maailmaa joko lukemiseen tai kirjoittamiseen, ja kirjoitin jotain, jossa asiat ovat kuitenkin niin hyvin. On poikaystävä, kavereita, tavallinen perhe, tavallinen veli... Tavallisen 14-vuotiaan ongelmat, eikä mitään muuta.

Pitää varmaan ryhtyä valmistautumaan, kun tänään oli tarkoitus Sallan ja sitten tämän A-naisen (jolla on se läheinen exä), jota voin kutsua vaikka Annikaksi, niin kolmestaan nähdä ja tehdä yhdessä jotain tai vain hengata. Tähän kirjoituksen loppuun voin sitten lainata itseäni kymmenen vuoden takaa, niitä unelmia ja tunteita, jotka ovat melkein samoja vieläkin. Vaikuttaa ihan symppikseltä tuo 14-vuotias Amia, mutta minun pitää taistella itseni kanssa, jotta en ryhtyisi tällä sekunnilla muuttelemaan noita lauserakenteita tai toistoja ja muita. En voisi ikinä kirjoittaa myöskään tuollaista "läheisriippuvaa" ihmistä tarinaani nykyään, paitsi jotenkin ironisesti tai vitsinä, koska tuo ajatus, että antautuisi rakkaan ihmisen lohdutettavaksi murheineen, ilman analysointia, ilman itsekritiikkiä, tuntuu vain mahdottomuudelta nykyään. En tiedä sitten pitäisikö sen tuntua.

***

"Nyökkäsin vaisusti ja outo pala kohosi taas kurkkuuni. Hymyni hiipui ja painoin pääni. Totuus iski jälleen. Aleksander oli vieläkin lähdössä. Aleksander katseli hetken vierestä.
'Painaako maailma noin paljon? hän kysyi viimein. Nostin katseeni ihmeissään häneen. Sitten painoin taas pääni.
'Muistin vain taas, että lähdet', mutisin hiljaa. Monta minuuttia olimme hiljaa.
'Kyllä, Aleksander. Maailma painaa paljon', sanoin pitkän hiljaisuuden jälkeen. Aleksander hymyili ja kietoi kätensä ympärilleni. Nojasin häneen."