Juteltiin Thomasin kanssa paljon sunnuntaina, kun oli se leffamaraton, johon muita ei tullut. En edes muista nähneeni kaikkia elokuvien kohtauksia, koska välillä keskityttiin niin tosissaan johonkin keskusteluun.

Opin Thomasista paljon ja hän oppi kai jonkin verran minusta. Itse asiassa kerroin hänelle NN:stä. Ja ylipäätään ihastumisistani. Selitin jotain, että aina ajattelen, että pakkohan minulla on olla joku kuvio, joka toistuu, mutta ihastun niin harvoin. Lisäksi kaikki ne tällaiset isommat ihastukset ovat olleet ihan erilaisia. Ensiksi oli blondi silmälasipäinen ja ajattelin, että se on se minun tyyppini. Kunnes ihastuin tyyppiin, jolla oli pitkät mustat hiukset, oikein kunnon hevari, johon edelleen tunnuin törmäävän kaikkialla. Sanoin Nightwishin konsertistakin ja siitä pääsykokeesta, jossa NN oli ollut. Sitten mainitsin ohimennen, että sitten seuraava olikin sellainen siilitukkainen hieman vankkarakenteisempi brasilialainen. Ainoa yhdistävä tekijä näillä oli, että he eivät vain pitäneet minusta.

Sitten Thomas huomautti, että ei aina se, että kukaan ei sano mitään, tarkoita, että kukaan ei olisi ollut ihastunut minuun. Siihen kommentoin, että joo, ei ehkä niin, mutta jos koulussakin yläasteella liikuntatunnilla opettajan piti mennä vetämään poikia irti verhoista, kun heidän olisi kuulunut tanssia kanssani, niin siinä on vähän hankala tuntea itseään suosituksi. Siihen Thomas sanoi, että nythän sinulla on kuitenkin ollut paljon kysyntää, hymyilikin. En sanonut mitään, jotta en kuulostaisi taas itseäni vähättelevältä. Mielessäni ajattelin vain, että joopa joo: joku itsensä sammumispisteeseen juonut halusi antaa numeronsa ja toinen pyysi paitsi minua ulos, niin ilmeisesti vähän kaikkia muitakin.

Sitten sanoin, että se oli itse asiassa ensimmäinen kerta ikinä, kun kukaan oikein virallisesti pyysi minua ulos. Sitä ensimmäistä ja ainoaa poikaystävääni, Alfia, ei laskettu. Hänestä sanoin, että se oli sellainen kokeilu, eikä tyyppi ilmeisesti ollut minusta henkilönä kiinnostunutkaan, kun jättäessäni hänet, lohdutin, että kyllä me voidaan olla vielä kavereita, mihin hän sanoi, että ei halunnut kaveria vaan tyttöystävän. Tuohon väliin Thomas kysyi, että miten vanha olitkaan silloin. Mietin ja sanoin, että ehkä 20 tai 21.

Thomas puolestaan kertoi, että hän oli ollut aina suosittu tyttöjen keskuudessa ja että he olivat jahdanneet häntä pussatakseen. Ei hän itse kuulemma ymmärtänyt, että miksi. Ensimmäinen "tyttöystävä" hänellä oli ollut, kun hän oli ollut 9-vuotias. He olivat pussanneetkin, mikä oli ollut Thomasista tosi hieno juttu. Hän oli sitten jättänyt tytön jonkun lappusen välityksellä sanoen, että tästä ei nyt tule mitään.

Lisäksi Thomas sanoi, että hänellä oli ollut todella paljon tyttöjä aina. Joko sellaisia, että olivat seurustelleetkin hänen kanssaan tai sitten vain jälkeenpäin kertoneet, että olivat silloin ja silloin olleet ihastuneita häneen. Thomas sanoi, että hän ei VARSINAISESTI ollut kusipää, mutta ei vain pitkään aikaan tajunnut, että ne tytöt voisivat oikeasti olla tosissaan tunteidensa kanssa. Hän tekikin paljon "katoamistemppuja", kuten hän itse sitä nimitti. Ei varsinaisesti leikitellyt näiden tyttöjen tunteilla, mutta ei itse vain tuntenut mitään erityisempää näitä kohtaan eikä oikein tajunnut, että nämä saattoivat tuntea. Yksikin katoamistemppu oli ollut, että Thomas oli kuulemma yhtäkkiä vain täräyttänyt, että muutan itse asiassa Japaniin nyt viikonloppuna, enkä tiedä koska tulen takaisin tai tulenko. Oli sitten hieman ihmetellyt, kun yksi tyttö oli vain pillahtanut itkuun.

Hän kertoi myös viimeisimmästä suhteestaan, jonka jälkeen hän hajosi ennen joulua. Tyttö oli ollut perheestä, jossa oli väkivaltainen isä ja Thomas oli kerran mustelman tytössä nähtyään sanonut, että nyt et mene sinne enää takaisin vaan muutat minun luokseni. Hän sanoi, että siitä hän saattoi olla ylpeä, että ei ole ikinä tuollaisissa tilanteissa ole edes yrittänyt luoda sopuisia välejä väkivaltaisiin vanhempiin. Hänelle väkivalta on sellainen raja, jonka ylittämistä ei hyväksytä. Kuitenkin tyttö lähentyi äitinsä kanssa uudelleen, jätti Thomasin ja muutti takaisin kotiin. Sen jälkeen Thomas sanoi nähneensä tämän tytön kerran - taas mustelmilla - mutta asia ei ollut silloin enää sellainen, että hän olisi voinut sille enää mitään. Vasta nyt paljon jälkeenpäin hän sanoi pystyvänsä myöntämään, että tyttö oli ollut aika yksinkertainen ja typerä.

Lisäksi Thomas sanoi, että hänellä tuntui olevan todella selkeä kuvio ihastumisten suhteen: hän ihastui aina pieniin naisiin. Lisäksi hän sanoi, että yritti nykyisin paremmin huomioida myös naisten tunteet ja että tunsi olevansa menossa ainakin oikeaan suuntaan.

Se on jotenkin jännä, miten toisen kanssa pystyy luontevasti puhumaan tällaisista henkilökohtaisista ja intiimeistä asioista, mutta sen sijaan, että se lähentäisi, niin se tuntuukin vain kasvattavan sitä rakoa kahden ihmisen välillä. Tai ehkä se tuntuu vain minusta siltä.

Vähän kuin yön viettäminen Thomasin luona. Sekin sai minut vain huomaamaan, miten oikeasti minun ja muun maailman välillä on aina se näkymätön seinä. Thomas vain kuorsasi kevyesti vieressäni, kädet kiedottuina ympärilleni, kun minä tuijotin täysin hereillä kattoon ja yritin muistaa, miten hengitettiin ja nieltiin, ja mietin, että lähtisinkö salaa pois, niin että Thomas heräisi aamulla ja huomaisi vain, että olin poissa.

Jälkeenpäin asiaa miettiessäni olin vain entistä epävarmempi ja mustasukkaisempi. Kaikillehan Thomas tekee samoin kuin minulle. Kuinka muuten hän olisi unissaan vain automaattisesti siirtynyt kiinni minuun ja sivellyt hiuksiani? Olo tuntuu jotenkin sellaiselta, että nyt olen vain yksi niistä monista Thomasin sylissä nukkuneista, joita tulee aina lisää, enkä mitenkään pysty siihen vaikuttamaan.

Olen nukkunut todella paljon tänään. Söinkin jopa. Tein kanankoipia uunissa. Yksi niistä on nyt tässä vieressäni lautasella, koskemattomana. En saa sitä enää alas. Pää hajoilee taas. Kipu on palannut rintaan, jos se nyt jossain vaiheessa edes lähti sieltä. Näin kauheaa painajaista nukkuessani, heräsin hiestä märkänä.

Aamulla - tai koska se nyt olikaan - sain tekstiviestin. En katsonut sitä heti, mietin, että kuka se olisi. Ajattelin, että se on varmaan tämä yksi kaveri, joka on lukenut blogini. Se jolle ainoana pystyn puhumaan mitään kurjaa, mutta jolle olen kantanut kaunaa viime aikoina, koska en halunnut hänen sanojensa olevan totta. Sitten mietin, että keneltä muulta se voisi olla. Ehkä Thomasilta, joka kysyisi, että oletko kunnossa, kun eilen näytit vähän kurjalta. Hah, tuskin. Ei ihan mahdotonta kuitenkaan, mutta periaatteessa turha toivo. Tai sitten se olisi joku perus "KappAhlissa on nyt ale" tai "Sinulle on lasku Saunalahdelta numerolla jne." Mietin, mikä olisi paras. Päädyin, että kaverin viesti olisi paras, mutta en siltikään uskaltanut katsoa. Pelkäsin, että se olisikin se KappAhlin viesti ja hajoaisin.

Nukuin lisää painajaisia. Lopulta luin viestin ja se oli kaverilta. Oli ihana viesti, sanoi että voisin tulla kylään. Mutta en voi. Hajoan jo täälläkin ja minulla on niin paljon kaikkea. Oli kuitenkin kiva viesti.

***

Leikkasin käteen. Aikaa kului, kuuntelin Nightwishia ja biisiä Dead Boy's Poem ja itkin. Sitten olo paheni. Yritin keskittyä hengittämiseen, mutta kaikki oli liikaa. Oli pahin hajoamisfiilis varmaan puoleen vuoteen. Puoli vuotta sitten tuli se fiilis, että jos vain hyppäisikin bussin alle, ettei tarvitsisi mennä töihin ja kipu oli niin kova, että itse asiassa kirjoitin runon ja laitoin sen Facebookiin. Nytkin kirjoitin jotain, lainasin vähän lyriikoita ja kirjoitin aika asialliseen tyyliin kuitenkin, että "pää hajoilee vaihteeksi harvinaisen pahasti".

Edellisestä käteen leikkaamisesta tai viiltämisestä on todella kauan, useampi vuosikin, joten oli yllättävää huomata, että se tottumus siitä oli kokonaan karissut ja oli vähän vaikeaa tietää, mitä tekisi. No, uusi tyylini on näköjään vähän erilainen, joten saa nähdä, miten paha siitä tuli. Ensimmäistä kertaa kunnolla nimenomaan leikkasin kynsisaksilla ihoa. Sitten jatkoin niin, että työnsin niitä saksia sinne haavaan ja leikkasin vähän kerrallaan haavaa koko ajan isommaksi. Verta tuli varmaan kaksi talouspaperillista ja otti muuten kipeää, mutta silti se näyttää ihan naurettavan pieneltä.

Ylipäätään haavan pitäisi olla tosi vaikuttava, kun kyse on oikeasta hajoamisesta, koska osastolla on oikeasti melkein asian ammattilaisia, niin varmaan nauravat, jos näkisivät tämän pikkuisen leikkihaavani. Onneksi minulla ei ole tapana viillellä perustyyliin, saati sitten mainostaa haavojani tai esitellä.

Ehkä menisi vain nyt soittamaan hetkeksi pianoa ja sen jälkeen suoraan nukkumaan. Ei turhaan Facebookiin. Vaikka toisaaltahan kai päivityksen laittaessani se oli vähän kuin joku ns. "hätähuuto" ja kai sitten toivoin, että joku sanoisi jotain, mutta nyt tuntuu, että en vain halua nähdä mitään tai kuulla mitään, vaan pelkästään unohtaa koko jutun ja pitää pystyssä sen kivisen muurin minun ja maailman välissä. Ehkä tästä tuli vielä vähän laastia, jolla vuorasin sitä vähän paksummaksi vielä.

Sentään nyt ei ole enää yksinäinen fiilis, kun kaikkein vastenmieliseltä tuntuu tällä hetkellä ajatuskin siitä, että pitäisi jonkun toisen ihmisen kanssa jotenkin kommunikoida tai olla tai huomioida tai mitään.