Olen valmistautumassa töihinlähtöön (yövuoro) ja tarkistin sähköpostin ja siellä oli sähköposti jota en lainkaan odottanut. Oxford University Pressistä oli lähetty viesti, että kuten tiedät, et valitettavasti tullut valituksi hakemaasi tehtävään, MUTTA meillä olisi toinen harjoittelupaikka, johon haluaisimme haastatella sinua!

Terapiassa puhuttiin tuosta OUP:n harjoittelupaikasta heti silloin kun en saanut sitä, koska sain sen tiedon juuri terapiaa edeltävänä päivänä. Ja itkin terapiassa sitä, että en saanut sitä. Tämä kaikki oli ilmeisesti ihan okei, mutta kun menin terapiaan sitten seuraavalle käynnille neljä päivää myöhemmin, terapeuttini sanoi, että minun pitäisi olla enemmän kosketuksissa tunteisiini, koska silloin olin täysin asiallinen. Olin miettinyt koko harjoittelupaikkajuttua jo vuoden ja kun puoliksi elän omissa mielikuvitusmaailmoissani, se harjoittelupaikka tuli osallisena myös siihen ja kaikki mitä tulevaisuudeltani mietin, kytkeytyi ainakin jollain lailla siihen harjoittelupaikan saamiseen. Sen neljän päivän aikana mikä niiden terapiakäyntien välissä oli ollut, olin onnistunut leikkaamaan koko harjoittelupaikan pois kaikista haaveista, luopunut kaikista niistä yksityiskohtaisista toivekuvista ja sulkemaan pois kaikki niihin liittyvät tunteet. Kun hän silloin kysyi, että mitä nyt ajattelen siitä että en saanut sitä harjoittelupaikkaa niin sanoin, että en oikeastaan ajatellut siitä enää mitään. En saanut paikkaa, joten kaikki siihen liittyvä oli nyt kadonnut mielestäni. Ilmeisesti se ei ole ihan normaalia.

Joten nyt, kun tuli tämä sähköposti, en tiedä mitä ajatella. Tai mikä tärkeämpää: en tiedä mitä tuntea. Tänään ennen kuin näin tuon sähköpostin, sain itse asiassa tehtyä loppuun hakemuksen yhteen toiseen harjoittelupaikkaan. Sekin oli jotenkin vaikeaa, kun vaikka sinänsä pystyn kuvittelemaan menon sinnekin niin se hakemusten loppuun saaminen on aina jotenkin vaikeaa.

Ja itse asiassa nyt kun mietin tuota haastattelujuttua, niin alkoi ahdistaa ihan hirveästi. Mieli sanoo, että eivät he ota minua harjoittelijaksi, koska olen läski. Ja koska en osaa niitä juttuja mitä siinä paikassa vaaditaan. Muut osaan, kai, paitsi sen tärkeimmän: "Osoitettu (demonstrable) tieto ja ymmärrys tarvikemarkkinoista ja hankintaprosesseista, joka on saavutettu niihin liittyvän alan opiskelusta." Paikka on siis hankintapuolella ja siihen tietysti liittyy jonkinlainen taloudellinen aspekti. Olen opiskellut kaikenlaista, mutta kauppatieteet tai talous eivät ikävä kyllä kuulu siihen joukkoon. Toki tiedän taloudesta jotain, mutta hankintapuolen toiminnasta tietoni rajoittuu siihen, että oletettavasti siellä hankitaan kaikenlaisia tavaroita ja tarvikkeita, joita muilla osastoilla käytetään. Vittu. Mitähän minä siinä haastattelussakin sitten sanon? Vaikka kun he ovat kyllä saaneet jo CV:ni ja sen kirjeen, jossa selitin miksi olisin hyvä siihen paikkaan jota en saanut, niin luulisi heidän tietävän jo, että minulla ei ole kokemusta kyseiseltä alalta.

Pahus, pian pitää alkaa lähteä töihin. Minulla on ihan hullu vuoro tänään ja hullummaksi sen tekee se, että vuoronsuunnittelijat eivät olleet tarkistaneet tietokoneen tekemiä työvuoroja, joten minun vuoroani piti aikaistaa. Se tarkoittaa, että tulen kotiin kolmelta yöllä ja menen seuraavana päivänä töihin neljäksi iltapäivään. Sinänsä minulla ei ole mitään sitä vastaan, koska se on sunnuntai, joten saan yhteensä 11 tunnilta tuplapalkan, mutta ylittyyhän siinä se yhden vuorokauden sisällä tehtävä työ ja varmaan se rikkoo jotain yövuoron jälkeisen levon sopimuksiakin. Mutta koska tulevan palkkakuitin mukaan saan 15. päivä puolen kuun palkaksi vain 360 euroa, niin olen nyt kahminut itselleni niin paljon tunteja kuin vain voin ottaa, koska olen kitkutellut muutaman kuukauden n. tonnin nettotuloilla, joista n. 95 % on mennyt vuokraan ja terapialaskuun. Onneksi sain töissä yhden isohkon järjestelemävirheen havaittuani extrabonuspalkkioksi S-ryhmän lahjakortin, niin olen voinut ostaa sillä ruokaa. Mutta säästöjä olen joutunut käyttämään ja se tuntuu aina jotenkin inhottavalta.

Mutta melkein alkaa itkettää, kun nyt mieleen jotenkin tulvahtaa ne kaikki aikaisemmat mielikuvitusunelmat tuosta Oxfordista ihan kuin ne eivät olisi ikinä kadonneetkaan mihinkään. Pitäisi ajatella, että tietenkään tuo haastattelukutsu ei tarkoita että saisin sen paikan ja että minun ei tulisi innostua tästä, mutta eipä tuo toppuutteluyritys toiminut aikaisemminkaan, joten jos en saa paikkaa, niin varmaan itken sitten sitäkin. Ja se on kai ihan okei, jos miettii, että sen kolikon toinen kääntöpuoli on mahdollisuus oikeasti saada se paikka.