Kiertokäynti osastolla

Amia: *järkyttynyt, ahdistunut ja mykistynyt*
Osastohoitaja: ”No, mitäs mieltä sinä nyt olet tästä kaikesta?”
Mielisairaalalääkärityyppi: ”Taidat olla vähän pelästynyt tästä kaikesta?”
Amia: *nyökyttelee*
Kaikki: *ovat hiljaa*
Amia: *vetää värisevästi henkeä* ”Tää näyttää ihan sellaselta paikalta jossa mun veli on.”
Mielisairaalalääkärityyppi: ”Amialla on kehitysvammainen veli.”
Amia: *pitää pienen tauon ja katselee ympäri huonetta* ”Kaikki on jotenkin... liikaa. Kaikki värit sopii toisiinsa ja... Ja... En mä tiedä.”

***

Tuollaista tänään. Vierailin päiväosastolla ja se oli hyvin järkyttävää. Me oltiin siellä sen mielisairaalalääkärityypin kanssa ehkä vartti tai jotain sellaista, mutta se uuvutti minut ihan totaalisesti. Olin niin järkyttynyt, että kun esittelykierroksen kaikki mentiin sinne päiväosaston olohuoneeseen, minä aloin melkein itkeä. Se oli ihan kauheaa, se paikka oli ihan kauhea, ihan vääränlainen, minusta tuntui ihan hirveältä, että en minä voisi ikinä mennä sinne.

Tuossa tapahtumakuvauksessa tuossa alussa kiteytyy se, mikä järkytti minua kaikkein eniten. Se oli melkein niin kuin joku kiiltokuva, sellainen teennäinen ja yliampuvan kodikas – ihan kuin ne tyypit siellä olisivat mitanneet millimetrin tarkkuudella kaikkien huonekalujen ja mattojen paikan, tutkineet psykologisilla testeillä optimaaliset värit ympäristöön ja tunkeneet viherkasveja jokaiseen vapaaseen paikkaan.

Siellä oli rummut ja sähkökitara ja sähköbasso ja mikrofoni. Musiikkihuoneessa. Kun se nainen esitteli sitä ja selitti, millaisia lahjakkuuksia heillä on, minulla tuli mieleen vain yksi kysymys: ”Eikö teillä ole lainkaan pianoa?” Ei siellä näyttänyt olevan. Kaikki keittiöt ja tietokoneet ja laajakulmainen ja litteä uutuuttaan kiiltävä telkkari ja taidetta seinillä ja kaikki ihan viimeisen päälle, ei pölyhiukkasta missään.

Jos olisin osannut ilmaista tuon ”tää näyttää ihan sellaselta paikalta jossa mun veli on” paremmin, niin se olisi mennyt näin: ”Tämä ei näytä avo-osastolta, jonne surulliset ja ongelmaiset ihmiset tulevat päivisin – tämä näyttää kehitysvammaisten hoitolaitokselta. Kaikki hymyilivät ja olivat sillä lailla kilttejä, mitä ne kaikki veljeni hoitajat. He tarkoittavat hyvää, mutta jotenkin tahtomattaankin kai kohtelevat ihmisiä kuin tyhmempinä, kuin yksinkertaisempina. Ja minä lamaannuin siitä. Lamaannuin siitä, miten minä olen menossa samanlaiseen paikkaan kuin veljeni ja minulle annetaan viikko-ohjelma, joka on melkein identtinen veljeni viikko-ohjelman kanssa: vesijumppaa, kuntosalimahdollisuus, yhteiskävelyitä, yhteisiä taide-, musiikki- ja kirjallisuushetkiä, leivontaa...

Kun olin 9-vuotias ja olin siellä psykiatrilla, me teimme samantyyppisiä asioita. Se seinälläni ennen äänekkäästi tikittänyt kello on tehty siellä, siellä leivottiin, tehtiin kynttilöitä... Kaikkea sellaista. Ja luulisi, että olisin lapsena ollut ihan innoissani siitä, mutta se vain uuvutti minua ja olisin halunnut koko ajan vain kysyä, että eikö me voitaisi vain istua ja jutella. Ja nyt olen menossa osastolle, jossa on sellainen kauhea aikataulu. Syömis- ja juomismahdollisuudet... Yhteiset hetket ja omahoitaja ja yhteisiä keskusteluja ja kaikkea...

Minä en kestäisi tässä tilassa kuin muutaman päivän ennen totaalista romahtamista. Olen vieläkin hieman järkyttynyt siitä käynnistä siellä. Nuokuin jo iltapäivällä kotimatkalla, koska se oli uuvuttanut minut täysin. En edes osannut vastata yksinkertaisiin kysymyksiin siellä, vaan sen mielisairaalalääkärityypin piti vastata puolestani. Minulta kysyttiin, että käynkö ahdistuksen vuoksi siellä mielisairaalapaikassa, niin vaikka on ilmiselvää, että en, niin tunsin oloni äärettömän ahdistuneeksi ja sanoin muistaakseni: ”Kai, en minä tiedä.”

Minä vihaan sitä! Miksen voinut vain sanoa: ”Ei, minä käyn siellä pääasiallisesti vaikeaksi luokitellun masennukseni takia”? Sitten se mielisairaalalääkärityyppi joutui sanomaan sen. En tiedä miksi tuollainen on minulle niin vaikeaa. Se kuvastaa kuitenkin hyvin sitä, millainen olen, kun menen lukkoon. Voin puhua ihan puutaheinää, vaikka vastaus ei olisi edes mitenkään vaikea.

Mutta se menee aina niin, että jos tuollaisessa stressaavassa tilanteessa minulta kysytään jotain, johon liittyy jokin alkuoletus, minä myötäilen sitä oletusta, vaikka tilanne olisi päinvastoin. Kun soitin viime viikolla sinne mielisairaalapaikkaan, koska se lääkärityyppi oli käskenyt, koska tarvitsin jotain lääkettä nukkuakseni ja minun piti pyytää yhtä toista henkilöä kirjoittamaan sellainen resepti. Se nainen vastasi puhelimeen ja selitin, että se lääkärityyppini oli käskenyt soittaa. Sitten se nainen sanoi, että joo, hän muistaa ja sanoi itsekin, että se lääkärityyppi oli tosiaan sanonut hänelle, että soittaisin, jos minulla olisi joitain murheita.

Tuo oli jostain syystä hyvin voimakas alkuoletus, se, että minulla on murheita, joten tein murheestani sen, että mielialalääkkeet olivat lopussa. Ne olivat, mutta minun oli kuulunut pyytää myös niitä nukkumaan auttavia lääkkeitä. En kuitenkaan pystynyt. Jätin sen vain sanomatta ja sanoin pirteästi hei hei puhelun päätteeksi.

Tai kun ennen joulua oli se Kylän miitti... Se oli se miitti, kun en saanut nukuttua miittiä edeltävänä yönä oikeastaan lainkaan, joten koska junamatka Kuopiosta Tampereelle oli aika pitkä, onnistuin nukkumaan (tai ainakin torkkumaan) suurimman osan ajasta. Kun pääsin miittipaikalle, se kyläläinen, jonka kanssa minulla meni välit poikki, kysyi, että miten matkani oli mennyt. Vastasin lyhyesti ja hermostuneesti, että ihan hyvin ja että olin nukkunut melkein koko matkan. Siihen tämä ihminen sitten sanoi: ”Mutta sinähän olet sanonut, että et pysty koskaan nukkumaan junassa!” Siihen minä sitten ahdistuneena sanoin: ”En pystykään.”

Ymmärrätte ehkä tämän piirteeni. Se vaivaa minua jonkin verran, vaikka en olekaan puhunut siitä. Se tuntuu jotenkin niin ylivoimaiselta, enkä tiedä edes kunnolla, miksi teen niin. Luultavasti siksi, että pääsisin tuollaisesta ahdistavasta tilanteesta eroon mahdollisimman pian ja takaisin hiljaisuuden turvaan, mutta välillä vastakkainen vaihtoehto olisi yhtä helppo vastattava, mutta silti myötäilen kysyjän alkuoletusta.

Minä pidän siitä mielisairaalalääkärityypistä. Hän on ensimmäinen psykologi/lääkärityyppi, joka on tuntunut järkevältä ja sellaiselta, että on edes hieman samalla aallonpituudella kanssani. Huomasin sen tänäänkin, kun olin siellä vieraassa paikassa hänen kanssaan, turvauduin häneen henkisesti. Jotenkin näen itseni niin eri tavalla. En ole ennen kiinnittänyt kauheasti huomiota tuohon piirteeseeni, josta selitin äsken.

Ja sitten myös tuo piirre, jonka huomasin vasta tänään, oli se, että kun se osastotyyppi kysyi minulta jotain tai sanoi jotain, johon minun odotettiin sanovan jotain, olin aluksi hiljaa ja odotin hetken. En tiedä edes mitä odotin. Sitten vilkaisin siihen lääkärityyppiini sillä lailla varovasti ja kuin kysyen: ”Sanonko minä nyt jotain?” Ihan kuin joku lapsi! Se oli kauheaa tajuta. Kun olen yksin, pystyn toimimaan hyvin itsenäisesti ja päättäväisesti, mutta kun seurassani on joku toinen, jonka tunnen paremmin kuin muut, minä haen hänestä tuollaista tukea.

Niin kuin Kylän miiteissäkin, kun niissä oli aina se-tyyppi-jonka-kanssa-meni-välit-poikki (ja minä sitten vihaan käyttää tuota ilmaisua aina kun se on niin pitkä!), niin hän tiesi minusta paljon enemmän kuin muut ja hän oli puheliaampi ja rennompi muiden seurassa, joten minä viisi vuotta vanhempana vilkaisin häneen sillä lailla kuin pieni lapsi vilkaisee vanhempaansa. Tämä henkilö sitten otti sen nopeasti asiakseen: hän ilmoitti aina, että ei, Amia ei varmaan syö mitään, Amian juna lähtee tällöin ja tällöin, joten silloin pitää olla asemalla.

Tuon piirteeni takia melkein myöhästyin junastani ensimmäisen Kylä-miittini jälkeen. Seurasin kellostani, miten aika kului ja miten minun olisi pitänyt jo lähteä asemalle päin, mutta en vain voinut sanoa muille: ”Nyt minun täytyy lähteä.” Samalla lailla on mesekeskustelujen suhteen nykyäänkin. Minulta on monta kertaa jäänyt väliin ohjelmia tai saunassa käyminen tai jotain sellaista, kun en ole pystynyt sanomaan vastapuolelle: ”Nyt minun täytyy lähteä.”

Ennen kuin lähdimme sieltä päiväosastolta, minulta kysyttiin, että olisiko minulla jotain kysymystä mielessä. Sanoin tietysti ettei ollut. Heti kun pääsimme sen lääkärityypin kanssa ulos sieltä, aloin selittää vapautuneesti, millaiselta se oli minusta tuntunut ja kysyin minua koko kierroksen ajan eniten vaivanneen kysymyksen. Kysyin, että voisinko vain tulla sinne ja istua vain hiljaa samassa paikassa tekemättä mitään.

Luulen, että se lääkärityyppi oppi minusta tänään paljon enemmän kuin aikaisemmilla käynneillä yhteensä. Minäkin opin tänään itsestäni paljon. En olisi uskonut, että täydellisen täydellistä värien harmoniaa ja huoneen virheettömän virheetöntä sisustusta voisi inhota näin kauheasti.

En tiedä vielä, menenkö sinne. Ensi maanantaina minun tulee päättää. Luultavasti saan itseni menemään sinne. Ainakin hetkeksi aikaa. Siellä on kuulemma kahden viikon kokeiluaika, että silloin tunnustellaan, että onko se hyvä vaihtoehto. Ehkä sen kestäisi, vaikka se tuntuukin kauhean vaikealta.

Siellä on useita ruotsinkielisiä, enkä minä ymmärrä ruotsia lainkaan hyvin. Tajusin sen, kun menimme sinne päiväosastolle ja ensimmäinen vastaan tullut hoitaja oli ruotsinkielinen. Se minun lääkärityyppini on myös äidinkieleltään ruotsinkielinen, joten luonnollisesti ne kaksi naista puhuivat ruotsia. Minusta tuntui totaalisen ulkopuoliselta ja erilaiselta ja eksyneeltä, kun selkeästi minusta puhuttiin, nopealla ruotsilla, mutta minä en siinä ahdistuneessa tilassani kyennyt ymmärtämään yhtään ainoata sanaa. Minulle käännettiin sitten ne pääpointit sen keskustelun jälkeen. Tämän hoitajan nimi oli kuitenkin ”Tsjärstin”, sen verran ymmärsin, kun hän esitteli itsensä minulle ruotsiksi. Minä vain kättelin häntä ja kykenin sanomaan hämmentyneenä vain: ”Hei.”

Joten negatiivinen käynti oli, hyvin negatiivinen ja uuvuttava, vaikka olin siellä vain vartin. Minun pitää sulatella asiaa ja yrittää miettiä. Ja vähintäänkin valmistautua henkisesti. Luulin, että olin jo valmistautunut tarpeeksi, mutta siitä huolimatta tämä päivä oli täysi shokki minulle.

Ainoat asiat, jotka tuntuvat selkeiltä tässä maailmassa, sillä lailla kuin usvassa näkyy sellainen valo, vaikka kaikki muu on epäselvää... Siellä on kaksi valoa. Toinen valo on Nan. Hän on minun valoni, minun tärkeä valoni ja minä sain vihdoin sanottua sen hänelle eilen. Hän sanoi minun olevan hänelle läheisin ihminen heti hänen poikaystävänsä jälkeen. Nan on minun valoni. On hän aina ollut, mutta nyt hän on sitä vielä entistä selvemmin. Voisin itkeä ilosta sen takia, että minulla on hänet.

Toinen valo on NN. Yhä. Se on selvinnyt minulle myös viime päivinä enemmän. Todennäköisesti otan häneen vielä jonkinlaista yhteyttä. Ehkä kirjeellä. En tiedä, miten sen hänelle kykenisin toimittamaan, koska en ole varma missä hän asuu, mutta tuo on kaikki vasta aluillaan. Vasta nyt on noussut Nanin kanssa keskustellessa esiin entistä enemmän se tunne, että minulla on vielä paljon sanottavaa hänelle, vaikka meistä ei tulisikaan koskaan varsinaisesti ”meitä”. Eikä NN:n kieltäytyminen minun tapailustani ollut lainkaan ehdoton, joten asia tuntuu minusta sellaiselta, ettei sitä ole käsitelty ihan loppuun vielä.

Nan kertoi minulle kertoneensa Taolle asiasta kysyäkseen hänen mielipidettään, koska kyllähän poikien pitäisi tietää, miten toiset pojat ajattelevat! No, Tao oli myös sanonut Nanille, että hänen mielestään tuossa minun tilanteessani kannattaisi ihan ehdottomasti ottaa uudestaan yhteyttä. Nan sitten sanoi, että Tao oli sanonut osasyyksi senkin, että ”pojat joskus yksinkertaisesti vain unohtavat asioita eivätkä mieti niitä alun perinkään niin paljon”. Tuossa pointti oli se, että hänen mielestään oli mahdollista, että NN:llä oli ollut ehkä aikomus ottaa minuun itse yhteyttä joskus tulevaisuudessa, mutta sitten hän olisi yksinkertaisesti unohtanut asian.

Tuntui jotenkin kauhealta. Minä en voisi ikinä unohtaa tuollaista! Nyt sitten mietin, että onko NN lainkaan ajatellut, että saattaisin yrittää lähestyä häntä uudestaan, onkohan hän lainkaan ajatellut, että olisi jotain mahdollisuutta yhteydenpitoon. Mutta minun täytyy sanoa hänelle vielä jotain. Siten pääsisin todennäköisemmin ainakin paremmin eteenpäin, kun saisin varmuuden siitä, että ei koskaan. Eikä tällä kertaa tekstiviestillä enkä juuri ennen yo-kirjoituksia. Köh.

Ja toimin edelleen paremmin sinä text only –versiona. Totta puhuen melkein pidän itsestäni, kun kirjoitan tänne. Jos yritän keskittyä oikein ja lukea blogiani kuin sen olisi kirjoittanut joku muu, minä olen kiinnostunut. Se Amia vaikuttaa ainakin hieman kiinnostavalta ja miellyttävältä persoonalta – sellaiselta, johon jopa minä voisin haluta tutustua. Jos hän ei siis olisi niin etäinen ja omiin entisiin piireihinsä ja ajatuspolkuihinsa jämähtänyt.

Jos voisin kirjeellä viestittää ajatuksiani NN:lle hieman paremmin ja antaa siten osittain myös tämän kuvan itsestäni hänelle, niin olisiko se huijausta? Jos onnistuisin jotenkin ihmeellisellä tavalla sanomaan kaikki oikeat asiat juuri oikealla tavalla, ilman että tulisi sitä ”liian kiiltokuvamainen ja mätsäävä ruskeatyyppinen kodikas olohuone” –fiilistä, niin olisiko se huijausta? Olen omasta mielestäni ainakin suhteellisen hyvä kirjoittamaan. Jos tekisin kaikkeni saadakseni luotua täydellisen viestin NN:lle, niin olisiko se propakandaa tai manipulointia?

Minulla on välillä typeriä ajatuksia. Alan kuitenkin jo mielessäni ajatella sitä päiväosaston käytävää ja sitä, miten ottaisin mukaan vesivärilehtiöni, penaalin, kameran ja kielitieteen pääsykirjan. Ja minä mietin niitä ihmisiäkin. Yhtä ruotsinkielistä puheliasta tyttöä, toista hiljaista tyttöä, jolla oli tikkusuorat hiukset ja joka tuijotti minua suoraan silmää räpäyttämättä ja näytti jopa minusta sellaiselta sanan ”hullu” –stereotypiaan sopivalta. Siellä oli kaksi poikaa myös. Heistä ei jäänyt mitään kuvaa. Toisesta tuli kylläkin hieman mieleen matikkatyyppi, mutta ei muuta.

Niin joo, kun olin siellä kierroksella, niin jostain radiosta kuului Nightwishin biisi Sleeping sun. Se oli ainoa positiivinen asia. Sitä olisi tehnyt mieli laulaa ääneen, niin ehkä olo olisi helpottanut. Mutta ehkä sen kaksi viikkoa siellä kokeilee. Eikä edelleenkään kukaan kotona tiedä siitä. Ja pitäisi edelleenkin jotenkin saada itsensä ilmoitettua virallisesti sairaslomalaiseksi, niin saisin jotain korvauksia. Se on pitänyt tehdä jo kauan, mutta en ole saanut tehdyksi. Ehkä joskus lähiaikoina.

Kuten Nan sanoi kliseemäisesti: Päivä kerrallaan.