Tämän hetken hittibiisi: Walking in the Air. Heti ensilumen jälkeen olen soittanut sen vähintään viisi kertaa päivässä (ja tänään laulanutkin). Se on niin nätti biisi. Nightwish on tehnyt siitä kaiketi jonkinlaisen vaihtoehtoisen (=raiskatun) version. Hmph.

Tänään oli ensimmäinen koulupäivä loman jälkeen. Ensimmäinen päivä yli viikkoon, kun näin herra NN:n taas. Todella yllättävää tajuta, miten paljon minulla oli ikävä hänen näkemistään. Kai ikävä häntä, mutta koska minulla ei ole paljonkaan kontaktia häneen, niin pitänee käyttää ilmausta "hänen näkemistään". Ja vaikka me miten Nanin kanssa silloin yli viikko sitten lauantaina keskusteltiin asiasta ja miten minä olen monta kertaa tiedostanut sen, että hän on vähän pelottava joskus, niin vieläkin kun hän pelkästään katsoo minuun, niin se tekee oloni epämukavaksi ja ahdistuneeksi. TKK:n kanssa ei tarvinnut koskaan miettiä mitään tuollaista, kun olen tuntenut hänet iät ja ajat. Ja lisäksi koska hän oli se, joka harasi useimmiten vastaan ja osoitti kiinnostustaan vain kun kukaan ei vain ollut näkemässä, niin nyt tämä uusi pelottava melko avoimen kiinnostuksen kohteena oleminen tuntuu - no - vähän pelottavalta.

Tänään minä sitten yritin tätä uutta taktiikkaani niiden outojen (ovat ne nyt sitten maanisia, psykoottisia, skitsofrenisia tai joitain muita) ajatusten kanssa. Kun historian tunnilla aivoni läjäyttivät mieleeni ajatuksen, että mitä jos yhtäkkiä pimahtaisin tai vastoin omaa tahtoani alkaisin kiljua, minä itsepintaisesti yritin lakata ajattelemasta. Ja se toimi aika hyvin! Minun ei siis tarvinnut tuskailla hyvin epäilyttävien ja alkuperältään kyseenalaisten murha-ajatusten kanssa koko päivänä!

Sen sijaan olin olin kuorossa, sain laulettua ainakin jotain, käytin uutta takkiani (jota kaverini jopa ihaili!), tuskailin kylmien käsieni ja kylmästä ärtyvän poskeni kanssa... Lisäksi riemastuin, kun Kylä-foorumin peli päättyi ja minun puoleni voitti. Ja kun minä kirjoitin sitä jälkipuintiviestiä sinne, minä tunsin oloni paljon enemmän "terveeksi", jos niin voi sanoa. Tunsin oloni hyväksi ja melkein jopa iloiseksi. En angstiksi, tai katkeraksi tai maaniseksi. Melkein iloiseksi.

Hmm... Arwenkompleksi... Tottapuhuen luen juuri nyt TSH:ta, mutta melko hajanaisesti tosin. Luin vähän aikaa sitten neljännen ja kuudennen kirjan, mutta nyt luen taas kolmosta. Sitten vielä vähän sitä aikaisemmin luin tuon katkelman Aragornin ja Arwenin tarusta. Minä en voi kuin vain ihmetellä, miten tämä kirja yllättää minut kerta toisensa jälkeen. Voisi sanoa, että juuri arwenkompleksi sai minut ajattelemaan elämää turhuutena, mutta yhtä lailla voisi sanoa, että vaikka yhä elämä ei ole minulle mitään äärimmäisen tärkeää, TSH sai minut nostettua takaisin pystyyn.

Siksi minä en kerro, mikä arwenkompleksi on, sillä sitä ei voi tajuta, jos ei ole lukenut TSH:ta. Olen todellinen Ringer, enkä spoilaa ihmisiä, joilla on potentiaalia tulla joskus myös Ringereiksi. Ja suunnilleen kuukauden kuluttua koittaa sen ikimuistoisen hetken 5-vuotispäivä, kun THS iski ja tyrmäsi: Kun näin pitkien välttely-yritysteni jälkeen (minä en halunnut nähdä TSH-mainoksia, sillä olin päättänyt, että se oli typerä elokuva, koska tuli samaan aikaan Harry Potterin kanssa ja oli muutenkin mukamas jotenkin erikoinen) näin ensimmäisen elokuvan mainoksen.

Minä muistan vieläkin sen tunteen, kun olin juuri lähtemässä TV:n äärestä jonnekin, niin näin oudon mainoksen alkavan. En tiennyt, mikä mainos se oli, joten jäin katsomaan, sillä se näytti melko mielenkiintoiselta. Näin metsää, oudon vihreän kylän, mustia hevosia mustine hiukka pelottavan näköisine ratsastajineen, valkoisen hevosen, hirviöotuksia ja pätkiä huikaisevasta taistelusta pimeässä. Lopuksi ruutuun ilmestyi teksti "Taru Sormusten Herrasta". Isäni (jolle vielä siihen maailmanaikaan puhuin) oli myös huoneessa ja sanoin hänelle äimistyneenä, että tuo elokuva vaikutti mielenkiintoiselta. Isäni oli yrittänyt minun ollessani 6-vuotias saada minut katsomaan TSH-animaation, joka tuli TV:stä, mutta en ollut halunnut. Nyt hän sanoi, että se tämä elokuva voi olla hieman liian väkivaltainen ja pelottava minulle (olin tuolloin 12-vuotias) ja että en luultavasti kuitenkaan pitäisi siitä. Totesin hänelle sitten vain päättäväisesti, että tuon elokuvan minä menen kyllä katsomaan, mutta luen vain kirjan ensin.

Ja siinä se sitten oli. Kuten jo näitte, minä tunnen tänään oloni erittäin hyväksi. Vähän niin kuin iloiseksi.