Yksi henkilökohtaisen neuroottisuuden pahimmista uhkakuvista kävi tänään kaupassa toteen. Tosin minun täytyy myöntää, että kaikki ruokaan liittyvä on saanut taas vähän liian suurta merkitysarvoa elämässäni. Mietin ruokaa koko ajan, siis koko ajan. Mitä syön, mitä en syö, miten paljon kaloreita missäkin on, jne. Tänään kun pääsin töistä hyvissä ajoin ennen kuin oli terapia, päätin mennä ostamaan Lidlistä niitä karkkeja joita joku oli tuonut viime perjantain yövuoroon. Olen miettinyt niitä koko viikon ja kun terapia on ihan Lidlin lähellä, niin ne oli kätevä hakea. Kaupassa vähän alkoi ahdistaa, kun mietin, että voinko oikeasti ostaa vain sen karkkipussin, vai pitäisikö ostaa jotain "neutralisoivaa". Sitten tajusin, että minähän olen menossa terapiaan ja laukussa oli jo kampaamosta ostettu shampoo ja sateenvarjo, niin sinne ei oikein mahtunut muuta. Katselin hedelmiä, mutta Lidlin Zezprin keltaiset kiwit eivät maistu yhtä hyviltä kuin muualta ostetut - ihan oikeasti, niitä on lisäksi yhdessä paketissa viisi, kun muiden ketjujen kaupoissa vain neljä. Sitten ajattelin, että enhän minä tarvitse nyt muuta, kun terapian jälkeen olin kuitenkin menossa sitten varsinaisille ruokaostoksille lähikauppaani.

No, valitsin kassan huolellisesti, kuten aina teen. En jonojen perusteella, vaan kassahenkilön ulkonäön perusteella. On helpompi mennä kassalle, jossa on naisihminen, joka on joko vähän vanhempi, hieman tukevampi tai jos hänellä on jotenkin räväkämpi ulkonäkö. Löysin sopivan kassa(henkilö)n ja laitoin ne karkit siihen hihnalle (pussin etupuoli alaspäin tietysti) ja odotin vuoroani. No edessäni oleva mies sitten kääntyy, avaa suunsa ja sanoo: "Tuollako meinaat elää?" Katsoin sitä miestä sitten aika hämmentyneenä ja hän pahoitteli että ihan vieraana ihmisenä häiritsee toista kassajonossa, mutta että häntä ihmetyttää että enkö osta muuta. Olen suunnilleen koko elämäni pelännyt että kaupassa kävisi näin, joten valehtelin ja sanoin että olen viemässä ne töihin, niin meillä on iltavuorolaisilla on siellä sitten jotain. Mies jatkoi sitten että no esimerkiksi hedelmät olisivat kuitenkin huomattavasti parempi vaihtoehto ja niillä jaksaisikin paremmin. Sitten tuli hänen vuoronsa ja kaiken huipuksi hän itse osti vain tupakkaa. Hän toivotti hyvää työvuoroa ja lähti.

Olen pelännyt että kaupassa joku kommentoisi ostamiani tavaroita tai edes ajattelisi jotain tuomitsevaa, mutta en kai oikeasti ajatellut että niin kävisi. Sen jälkeen oli vielä puolisen tuntia ennen terapiaa ja huomasin, että jäin junnaamaan siihen ajatukseen, kehitin mielessäni lisää säikeitä siihen valheeseeni jonka sanoin, että olin menossa töihin ja ostin ne karkit jaettaviksi työkavereiden kanssa. Ehkä minulla oli itse tekemääni jauhelihakeittoa lounaaksi. Tai ehkä tulin juuri yliopistolta ja olin syönyt siellä oikean lounaan. Tai ehkä minut oli soitettu tekemään ylimääräinen vuoro ja joku työkaveri oli pyytänyt minua tuomaan jotain kaupasta. Tuo tapahtui melkein itsekseen. Se tilanne oli mennyt ja se mies siitä kadonnut, mutta koko sen puolen tunnin ajan kun tapoin aikaa siellä keskustassa, mietin että jos se sama mies törmää minuun vaikka siellä Sokoksella ja kysyy että eikö minun pitänyt mennä töihin. Ei niin käynyt, mutta jotenkin siinä tilanteessa tuntui että koko maailma keskittyi vain siihen yhteen asiaan.

Terapiassa puhuttiin muustakin, mutta tätäkin sain onneksi vähän purettua, koska tuntui oikeasti siltä, että en halua ikinä mennä enää kauppaan. Pelkkä ajatus siitä, että terapian jälkeen pitäisi mennä ostamaan ne oikeat ruokatavarat tuntui vain ylivoimaiselta. Terapiassa sitten tultiin tulokseen, että a) mies oli tökerö b) on täysin laillista ostaa pelkästään karkkia kaupasta, vaikka kaikki karkit koko liikkeestä ja c) altistin itseni tuolle ja se olisi voinut olla vältettävissä. Tajusin tuon viimeisen kunnolla vasta terapiassa. Olen kyllä miettinyt sitä aikaisemmin esim. koulukiusaamiseen liittyen, koska olen ollut itsekin sitä mieltä, että ihmisen olemus voi vaikuttaa siihen miten helpoksi kohteeksi hänet koetaan. Ja kun kaupassa olen niin peloissani karkkia ostaessani ja arvioin myyjien ulkonäköä ja asetan karkit päällipuoli alaspäin kassalle, niin tämmöiset idiootit kokevat minut juuri täydelliseksi uhriksi möläytyksilleen.

Joten sen sijaan, että suojelisin itseäni sillä että ostan neutralisoivia tuotteita ja valitsen oikeannäköisen kassahenkilön ja asettelen kiusalliset tuotteet oikein, minun pitäisi vain kohdata se asia, koska tämä käytös entisestään lietsoo minussa itsessäni sitä ajatusta, että tässä on jotain todella häpeällistä ja väärää. Ja jos joku kommentoi ostoksiani, niin selittelyn sijaan voisin vain pyytää heitä pitämään huolta omista asioistaan tai kysymään jotain takaisin kuten: "haluatko turpiin?" Koska jos joku kommentoi toisen ostoksia kaupan kassajonossa, niin todella kuulostaa siltä että hän haluaa.

Mutta pitäisi yrittää skarpata ja yrittää ottaa taas valta itselle eikä antaa sitä ruoalle. Se on ollut vain vähän vaikeaa. Lisäksi terapeuttini sanoi että minun pitäisi hankkia itselleni psykiatri, joka voi seurata tilani muutoksia. Aion yrittää tällä kertaa YTHS:n kautta, kun se kaupungilta ollut edellinen oli niin ankea. Eikä minulla ole hänelle käyntejä enää ollutkaan, kun hän ei nähnyt sitä tarpeelliseksi. Ja en minäkään halunnut sinne mennä, kun en pitänyt hänestä. Tosin psykiatrille meneminen hermostuttaa myös hieman, koska pelkään että hän sanoisi, että minun täytyy nyt lopettaa työt tai tehdä niitä huomattavasti vähemmän. Eikä se vain hermostuta, vaan ihan ahdistaa. Samalla lailla kuin kaupan kassalle meneminen pelkän karkkipussin kanssa. Se tuntuu ylivoimaiselta.

Mutta tämän viikon olen ollut ihan poikki. Se minun toivomukseni työtuntien vähentämisestä ei ehtinyt enää nyt alkukuun vuoroihin, eli tällä viikolla minulla on 36 tuntia töitä ja ensi viikolla 38. Ja jotenkin pitäisi silti samaan aikaan käydä yliopistolla ja ensi viikolla on opintopäiväkirjan deadlinekin. Tällä viikolla olisi ollut pakollista läsnäoloa vain latinantunneilla, mutta en mennyt. Olen ollut niin poikki, että olen mennyt siihen tilaan jo että en saa edes nukuttua. Olen ihan rätti kun tulen kotiin, mutta on jotenkin "tärisevä" olo, enkä mitenkään saa rentouduttua niin että saisin nukuttua. Ja sitten vain ensin pyörin sängyssä päikkäreitä yrittäen, kunnes kännykän kello herättää enkä ole saanut nukuttua. Sitten valvon loppuillan ja yhtäkkiä kello onkin jo ihan kauheasti ja heräilen vielä yöllä yhtenään säpsähtäen, koska minut valtaa äkillinen tunne että olen nukkunut pommiin. Aamulla sitten herään kyllä ihan hyvin, mutta vain makaan sängyssä hereillä ja torkutan, kun minun pitää yrittää kerätä kaikki energia ja tahdonvoima mitä minulla on että nousisin ylös ja saisin lähdettyä töihin.

Mutta hyvä puoli tuossa on, että kun minulla on sellainen tärisevä ja yliväsynyt olo, en huomaa syödä melkein lainkaan. Ei ole ollenkaan nälkä ja ei tee edes mieli syödä. En siis syö enkä nuku, käyn vain töissä. Niin ja tapaan kaupassa ihmisiä jotka aukovat minulle päätään minun ostoksistani. Kun kirjoitan tuon tähän, niin kyllähän tuo kuulostaa pahalta, mutta minä en oikeastaan halua muuttaakaan tätä. Paitsi niinä hetkinä kuin haluan. Välillä on ihan hirveä olo ja tuntuu että mistään ei ole mitään ja haluaisin että aika vain pysähtyisi hetkeksi että voisin vain olla. Sitten välillä tulee sellainen todella hyvä olo. Se on varmaan vähän samanlainen olo kuin minkä jotkut saavat huumeista tai alkoholista. Minulle itselleni alkoholi ei koskaan tuo hyvää oloa, mutta kuvauksista päätellen joillekin muille tuo. Mutta tämä olo on sellainen todella hyvä olo, joka tulee välillä kuin tyhjästä. Yhtäkkiä tuntuu että kaikki meneekin ihan hyvin, että juuri näin asioiden kuuluukin mennä. Melkein kuin saisin kicksejä siitä että kidutan itseäni tällä nykyisellä elämällä ja silloin tuntuu siltä, että pitäisi vaihtaa vielä isompi vaihde päälle.

Aikaisemman kokemuksen mukaan sanoisin että se tuntuu melkein samalta kuin syömishäiriö tuntui silloin kuin minulla oli niitä laihuuskausia. Kun on vähän aikaa syömättä, silloin on vain nälkä, mutta kun jaksaa sen yli ja tekee sen päivästä toiseen ja viikosta toiseen, siitä tulee sellainen euforia. Mitä vähemmän syö sitä paremmalta tuntuu. Paitsi silloin kun ei tunnu.

Joten ehkä minun ei tarvitse odottaa sitä että romahdan ja tulen hulluksi - ehkä minä olen jo tullut hulluksi. Romahtanut en ole ja muullahan ei olekaan väliä kuin sillä että pystyy edes näyttelemään normaalia. Mutta tuntuu kuin olisin autossa ja ajamassa kohti kallionkielekettä enkä haluaisi edes pysähtyä, vaan laittaa isompaa vaihdetta päälle. Eikö tuo ollut pointti Thelmassa ja Louisessa? En ole ikinä nähnyt sitä leffaa vaan olen nähnyt vain viittauksia siihen kaikissa muissa leffoissa/sarjoissa.

Alkaa olla taas jotenkin tärisevä olo, ehkä pitäisi yrittää syödä jotain. Tänään alkoi työt jo seitsemältä, niin eihän mikään ole silloin auki ja kuka nyt tekee eväitä edellisenä päivänä, joten söin lounaaksi banaanin. Ja kun tulin terapiasta (en käynyt sitten enää kaupassa) söin muutaman karkin, mutta siitä tuli ällö olo, niin sen jälkeen on näköjään mennyt pari tuntia kun olen... mitähän minä olen tehnyt? En oikein edes tiedä. Kai istunut koomassa tässä koneella. Pitäisi pian antaa rotallekin taas lääke. Yksi niistä saa kahta antibioottia kaksi kertaa päivässä ja tietenkään se ei halua ottaa niitä. Se on sentään jotenkin maadoittavaa, mutta sen takia ehkä aina kun yritän maanitella sitä syömään sen jogurtin johon se lääke on sekoitettu, tuntuu siltä että haluaisin vain itkeä hillittömästi, kun siitä ei tule mitään, eikä mistään muustakaan tule mitään.

Viime perjantaina kun tätä yhtä vein eläinlääkäriin, piti ottaa yllättäen yksi vanhusrotta mukaan myös ja se piti lopettaa, kun sen kunto yhtäkkiä romahti. Sitten se tosiaan lopetettiin ja se ei tuntunutkaan miltään. Yleensä itken oli rotta suosikki tai ei, mutta nyt ei tuntunut miltään. Menin vain sen toisen rotan kanssa kotiin, annoin sille lääkkeet, vaihdoin vaatteet ja lähdin töihin yövuoroon.

Ensi viikolla on sentään yövuoroja, tällä viikolla on pelkästään aamu/päivävuoroja, eli menen töihin päivästä riippuen seitsemän ja kahdeksan välillä ja pääsen yhden ja neljän välillä pois. Alkuviikon aamuvuoroja ei tietenkään mitenkään helpottanut se, että perjantain ja lauantain välisenä yönä oli yövuoro. Vaikka se nyt ei ole niin mahdotonta kääntää sitä rytmiä sitten lauantain ja sunnuntain aikana, niin kun lauantaina aamulla tulee töistä suunnilleen kuudelta ja sitten maanantaina pitäisi sitten samaan aikaan lähteä töihin, niin kyllä siinä on aika paljon kääntämistä.

Mutta jos yrittäisin taas olla ihmisiksi ja olla antamatta valtaa ruoalle tai sitten tälle ikävälle puolelle minussa joka haluaa minun kärsivän. No, jos haluaisin nukkua tarpeeksi tänään niin kohta pitäisi mennä jo nukkumaan että saisin univelkoja nukuttua pois.