Taas olo on hieman angst. Tai ei ehkä angst, mutta jotenkin vihainen. Itselleni. Minun pitäisi olla 18 ja se tarkoittaa sitä, että minun pitäisi olla järkevä ja vastuuntuntoinen. Ei tehdä asioita, joita 18-vuotiaan ei kuulu tehdä, eikä selittää kenellekään mitään, mitä ei kuulu selittää, vaikka ajattelisikin, että sen selittäminen olisi oikein. Se on vain itsekästä.

Minä olen tallannut aina omia polkujani, joten joskus se on tarkoittanut sitä, että kun useimmat ihmiset ajattelevat, että on jokin automaattinen oletus, että kukaan ei voi tehdä millään muulla tavalla kuin jotenkin, niin heistä tuntuu röyhkeältä, että minä kyseenalaistan senkin. Minä olen kova kyseenalaistamaan asioita. Yleensä pyrin kyseenalaistamaan kaiken, jos ei ole mitään yliselkeää syytä, miksi niin on. Minun äitini ei pidä tästä piirteestäni. Hän sanoo aina, että minä kyselen liikaa ja vieläpä ihan kummia asioita.

Minun ja isäni huonot välitkin johtuvat siitä, että kyseenalaistin hänen autoriteettinsa ja kieltäydyin tottelemasta, jos pidin määräystä typeränä. Siihen aikaan äiti sanoi, että minun pitäisi vain tehdä niin kuin isäni sanoo. Sitten minä sanoin hänelle, että en halua palvoa isääni minään jumalana, jonka jokainen sana on laki. Äiti sanoi sitten siihen, että ei se olekaan tarkoitus, vaan tarkoitus on se, että isäni luulee niin. Hän sanoi, että yhtä lailla asioihin pystyi vaikuttamaan itse, mutta piti antaa vain sellainen kuva, että tottelee. Hän sanoi, että sellaisia miehet ovat - he haluavat että kaikki tehdään niin kuin he haluavat. Äiti toteutti tätä aina. Kun puhuin äidille kerran siitä, että halusin mennä Vuotiksen miittiin Helsinkiin, äiti sanoi, että minun pitää olla hiljaa asiasta, että isäni ei kuule, koska äiti ylipuhuisi hänet siihen ja että se toimisi paremmin, jos vaikuttaisi siltä, että hän tuli puhumaan isälleni heti paikalla, kun olin maininnut hänelle asiasta. Tottapuhuen olimme suunnitelleet matkaa jo yli kuukauden, kun äiti mainitsi isälleni siitä ensimmäisen kerran.

Tähän minä en keksi oikeaa sanaa. Se ei voi olla ylpeä, koska se ei ole jotain, mitä kovinkaan usein olen. Se voisi olla itsepäinen, mutta se ei taas sovi yhteyteen. No, olen kuitenkin sellainen ihminen, joka pitää erittäin vastenmielisenä muiden edessä matelemisen. Minä olen aina uskonut tasa-arvoon. Sukupuolten väliseen tasa-arvoon, kulttuuriseen tasa-arvoon ja iälliseen tasa-arvoon. Kun olin 12-vuotias, tulin äärettömän hyvin toimeen koulussa 7-vuotiaiden kummioppilaidemme kanssa. He pitivät minustakin. Minä muistin, miltä tuntui olla 7-vuotias ja pystyin hyvin samaistumaan heihin. Pyrin kohtelemaan heitä tasa-arvoisesti ikäisteni kavereiden kanssa, koska niin minä olisin 7-vuotiaana halunnut minua vanhempien ystävien kohtelevan.

Jonkun pitäisi varmaan säätää laki, että minä en saa koskaan hankkia lapsia. Minä olisin ihan järkyttävän huono äiti, koska minun on hankala pitää lapsia, nuoriakin, sellaisina, joista pitäisi pitää huolta. Tai en minä heitä heitteille jättäisi, mutta varmaan pitäisin heitä lapsien sijaan ystävinä. Toisaalta, paha sitä on sanoa varmasti. En ainakaan haluaisi olla sellainen niin kuin yksi nainen naapurissamme. Se nuoripari muutti siihen ehkä kahdeksisen vuotta sitten. Sinä aikana, kun he ovat asuneet talossa, he ovat saaneet kaksi lasta, joista toinen on jo koulussa. Joskus talosta kuuluu aivan järkyttävä meteli, kun se nainen huutaa kuin raivohullu. Tarvitsee olla vain yksi ikkuna niillä auki ja yksi meillä, niin kuuluu ihan sanatarkkaan, mitä se nainen siellä karjuu.

Eilenkin kun otin aurinkoa pihalla, säpsähdin oikein, kun se nainen aloitti taas huutamisen. Hän karjui miehelleen ihan kurkku suorana, että tämä ei kuuntele häntä koskaan ja että hän on yksin kotona kaiket päivät, ja että hän joutuu pitämään yksin huolta lapsista ja koirasta, kun mies luuhaa jossain drinkeillä kavereidensa kanssa. Lapset vain istuivat nurmikolla leikkimässä eivätkä välittäneet. He ovat kai jo tottuneet, kun se nainen huutaa törkeän usein. Eikä se huutaminen ole mitään normaalia äänenkorottamista, vaan sitä, että se nainen huutaa niin kovaa kuin kurkusta irti saa. Se on sitten sellaista, josta ei meinaa saada selvää edes sanoista, mutta nekin kuuluvat niin kovaa, että kyllä ne meillekin 30 metrin päähän kuuluvat ihan selkeästi. Ja se on ihan outoa, että ihmisestä voi edes lähteä sellainen raivoisa ääni, kun se nainen näyttää vielä aina sellaiselta ylimukavalta ja kun minäkin pyöräilen häntä vastaan melkein joka päivä koulusta, hän hymyilee ja näyttää sellaiselta ujolta naiselta.

Toisaalta, kukapa minä olen valittamaan siitä, että väki möykkää naapurissa, kun minulla on joskus tapana katsoa yksin ollessani telkkaria melko kovalla äänenvoimakkuudella. Viime kesänäkin otin tavakseni laittaa Star Warsin pyörimään kaikkine hävittäjineen ja tulituksineen ja räjähtelyineen taustalle, kun siivosin huonettani keskellä yötä. Joskus unohtui ikkunakin auki, mutta kukaan naapuri ei onneksi tullut valittamaan.

Tänään pitäisi sitten tulla se kirje kunnalta, jossa kerrotaan "pääsinkö" minä kesätöihin siivoamaan vai en. En oikein itsekään tiedä, kumpi vastaus olisi mukavampi. Olisihan se rahan hankkiminen kivaa, mutta jotenkin tuntuu, että kolme viikkoa kesä-heinäkuussa sisätiloissa siivoamassa ei ole mikään unelmahomma. Vaikka työssä joutuu pesemään ikkunoita. Minä en pidä siivoamisesta muuten, mutta ei ole mitään niin ihanaa kuin ikkunoiden peseminen.

Varmaan pitäisi mennä opettelemaan asioita koeviikolle eikä kirjoittaa taas itsekkäästi itsestäni tähän itsekästäkin itsekkäämpään blogiini. Tänään ei tunnu kauhean hyvältä. Ulkonakin sataa.