"Ja kai se on joku ihmiseen rakennettu ominaisuus, että ei voi olla surullinen loputtomiin."
Joo, niin varmaan. Itse asiassa minä olen joskus ajatellut, että tässä olisi jotain perääkin, sillä jos jotain pahaa tapahtuu, siitä on hetken tai montakin hetkeä surullinen. Kuitenkin lopulta se suru vähenee ja sitten sitä alitajuntaisesti hyväksyy asian ja yrittää (edelleen alitajuntaisesti) sopeutua siihen.
Se psykologi, jolle olen kirjoitellut, on auttanut minua luultavasti vihdoinkin löytämään yhden niistä The Ongelmista, joitaa minulla on. Minä en itse edes tajunnut sitä ennen kuin tein sen normaalien hetkien laskennan. Normaalit hetket ovat niitä hetkiä, kun en ole angst. Kun olin saanut loppuun sen laskemisen, mietin, mitä hyötyä minulle siitä muka oli. Sitten minä tajusin sen. Tarkkailin viikon ajan normaaleja hetkiäni. Se tarkat minuuttimäärät löytyvät jostain viestistä vähän alempaa, mutta ne eivät nyt ole tärkeitä. Se on tärkeintä, että tajusin, että näitä normaaleja hetkiä oli jokaisena päivänä. Joskus oli vähemmän ja joskus enemmän, mutta niitä silti oli aina. Jokaisena päivänä oli ainakin pieni hetki, kun en ollut angst.
Tuon tajuaminen oli jotenkin pökerryttävää. Kuitenkin aina kun olen angst, minä teen sitä ajatusten pyörittelyä mielessäni, jolloin ne muuttuvat hieman toisenlaiseksi. Alan epäillä itseäni ja uskon, että niitä normaalia hetkiä ei olekaan. Minä unohdan ne tai väitän itselleni, että eivät ne olleetkaan normaaleja. Sitten katson aikaa taakse päin ja totean, että minulla ei ole ollut yhtään ainutta normaalia hetkeä moneen vuoteen. Sitten totean itselleni, että olen sairas, enkä voi koskaan parantua.
Eilen illalla itkin aivan käsittämättömän paljon. Nyt sitten kun heräsin, silmäni ovat ihan turvonneet ja näytän siltä, miltä jotkut ihmiset näyttävät valvottuaan viikon putkeen. Nyt muu perhe lähti kuitenkin käymään mökillä, joten minulla on kuutisen tuntia aikaa itkeä täsmälleen niin kovaa kuin haluan. Sillä lailla naama typerästi rutistuen ja punoittaen. Sellaista rumasti rääkyvää itkua.
Minun pitäisi hankkia katalysaattori. Onkohan jo myöhäistä tehdä vielä yksi uudenvuoden lupaus... Henkilö, jonka takia tämän lupauksen aion tehdä, ei lue tätä blogiani. Edellisen kerran jälkeen, kun hän turhaan järkyttyi ja tuli surulliseksi asiasta, josta täällä selitin, hän sanoi minulle, että tiesi, etten haluaisi hänen lukevan enää tätä blogiani. Ja minä annoin hänen uskoa niin. Todellisuudessa minä juuri halusin, että hän lukisi tätä, minun teki mieli sanoakin se hänelle, mutta en sanonut. Minä en varsinaisesti valehdellut, annoin hänen vain ymmärtää asian väärin.
Kaikki ihmiset joutuvat kokemaan elämänsä aikana paljon surua erilaisista syistä. Suurin osa tällaisista syistä on sellaisia, joihin ei itse voi vaikuttaa. Mutta minä olen tehnyt ihmisiä surullisiksi. Tämänkin, josta puhuin. Siksi annoin hänen ymmärtää, että en halunnut hänen lukevan blogiani. Sanoisin kuitenkin joskus vain taas jotain, mistä hän järkyttyisi, ja joita murehtimalla ihan turhaan uuvuttaisi itseään.
Kuitenkin minun piti mennä huutelemaan jotain surullista asiaa Kylässä, jolla onnistuin taas kerran pilaamaan tämän henkilön päivän. En minä kai ikinä opi. Yritin korjata tilanteen. Olen oikeasti valehtelemista vastaan, enkä pidä siitä. Useimmiten pyrin kiertämään vähän totuutta ja antamaan valehtelun kohteelle väärän mielikuvan. Se ei olisi tällöin suoraa valehtelua. Nyt kuitenkin valehtelin ihan suoraan ja se saa minun pääni särkemään. Hänelle valehtelu oli vähän niin kuin Nanilta asioiden salaaminen. Se sattui. Silti se oli tehtävä. En halua, että ihmiset murehtivat turhaan ja etenkin kun olen itse jotenkin osallinen tähän murehtimiseen, on se melkein sietämätöntä.
Melkein sietämätöntä on tosin myös se, että minulla on asia mielessäni, josta en voi puhua. Se tuntuu kauhealta. Jokin pikkuinenkin asia voi vaivata minua viikkoja. Tuntuu siltä, että haluaisi puhua jostain vaivaavasta asiasta, mutta sitten ei kuitenkaan voi. Tai käytännössä voisi, sillä toinen on aivan siinä lähellä valmiina kuuntelemaan, mutta ei silti voi. Se vaihtoehto pitää kuitenkin valita. Olisi suunnattoman itsekästä kertoa jollekin, jonka tietää tulevan surulliseksi asiasta, jotain, minkä kertoo vain siksi, että se vaivaa omaa mieltä.
Nyt menen katsomaan Leijonakuningasta suomeksi oikein videokasetilta, kun kerran olen yksin kotona. Haluan taas itkeä. Tuntuu siltä, että se itku on kiinteänä möhkäleenä painamassa rintakehää ja että vain itkemällä sen saa sieltä edes osittain pois. Ja vaikka olen äärettömän lahjakas itkemään ihan tuosta vain tilanteessa kuin tilanteessa ilman syytäkin, on helpompi itkeä kuin vesiputous, kun on jokin oikea syy itkeä (esim. leffa). Muuten se menee vain itkeskelyksi, joka kestää tuntikausia. Vesiputous itkulla saatan saada tämän päivän itkukiintiön täyteen jo kahdessa tunnissa.
