9 PÄIVÄÄ ÄIDINKIELEN ESSEEKOKEESEEN!<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

11 PÄIVÄÄ MATIKAN YO-KIRJOITUKSIIN!

13 PÄIVÄÄ ENGLANNIN KIRJALLISEEN YO-KOKEESEEN!

16 PÄIVÄÄ KEMIAN YO-KIRJOITUKSIIN!

25 PÄIVÄÄ BIOLOGIAN YO-KIRJOITUKSIIN!

 

***

 

Näin taas kummaa unta. Olin Helsingissä rautatieasemalla ja odotin yhtä netti-ihmistä, joka minun piti tavata. Meidän oli ollut tarkoitus lähteä junalla Poriin. Yritin harhailla asemalla, mutta en nähnyt hänestä vilaustakaan. Sen sijaan näin paljon tuttuja. Herra JuT kysyi minulta, että mikä oli vialla, kun näytin jotenkin tuskastuneelta. Selitin, että kaverini olikin jättänyt tulematta, vaikka meidän oli pitänyt yhdessä lähteä Poriin. Hän ja herra Aksu lupasivat auttaa.

 

Helsingin asema oli jotenkin kauhean sokkeloinen, enkä löytänyt edes lipunmyyntipistettä. Herra JuT katosi jonnekin, joten säntäilin Aksun kanssa ympäriinsä. Lopulta kysyimme joltain ruokapaikan tyypiltä, että mistä saisi ostaa matkalippuja. Hän neuvoi meidät kävelemään jäteruoka-aukion yli ja kiipeämään johtajatiloihin. Ja niin me mentiin. Siellä oli sellainen vähän niin kuin uima-altaan näköinen, jossa oli ruoantähteitä. Meidän piti kävellä siitä läpi. Ruoantähteitä ei ollut joka paikassa, joten se onnistui ihan hyvin, mutta haju oli kammottava. Sitten me kiivettiin portaat ylös ja tultiin sellaiseen hohtavaan toimistoon, jossa oli pitkän pöydän ääressä naisia. Minä tiesin heti, että he olivat johtokunta. Kysyin heiltä, että keneltä ostettiin lippuja. Yksi naisista nousi ja sanoi, että häneltä ja sanoi, että meidän pitäisi mennä takaisin jäteruoka-aukion yli lipputiskille.

 

Nainen oli ystävällinen ja lähti kävelemään edellä. Tuossa välissä minä vilkaisin huvittuneesti herra Aksuun, joka olikin muuttunut NN:ksi. Minä hermostuin ja sanoin: ”Ei! Sinä olet Aksu! Sinä olet Aksu!” Sitten hän oli taas Aksu ja me lähdettiin juoksemaan sen naisen perään. Päästiin lopulta lippuluukulle ja ostettiin molemmat liput Poriin. Sitten me yhtäkkiä oltiinkin Tampereella ja se nainen kyseli, mitä me tykättiin siitä kaupungista ja maisemista. Sanoin, että oli kai ihan nättiä, mutta se rautatieasema oli ihan liian monimutkainen. Hän osoitti ikkunasta ja näytti meille järven. Minä kysyin, mikä järvi se oli. Hän vastasi että Näsijärvi. Sanoin, että olin ajatellutkin niin. Sitten uni loppui.

 

Minä en mene armeijaan. En ainakaan tällä hakuajalla. Tulin tulokseen, että minä pääasiassa vain halusin haluta mennä armeijaan ja että nekin syyt, joiden takia sinne olisin oikeasti halunnut, olivat vain uteliaisuus ja halu todistaa, että minä osaan, minä pystyn, katsokaa nyt, minä pystyn. Ja se tuntui aina jotenkin vähän kummalta, eikä sillä lailla oikealta, kuin ajattelin että sen olisi pitänyt. Ja äiti ei tietenkään sanonut mitään, kun en pyytänytkään häntä viemään sitä lappua sinne toimistoon. Hän yritti olla yhden pahan riidan jälkeen mukamas tukeva ja kunnioittaa minun päätöstäni, mutta vaikka hän kysyi ihan aina miljoonaan kertaan jostain koulujutusta tai jostain, niin tästä hän ei ”sattunut muistamaan” kysyä ollenkaan. Minusta tuo on vain jotenkin loukkaavaa.

 

Vähän niin kuin sekin, kun me juteltiin siitä, että jos menen opiskelemaan farmasiaa. Se oli ihan tässä pari päivää sitten. Hän sanoi, että eihän siitä edes makseta paljon mitään, niin minä en välttämättä tule edes kunnolla toimeen. Sanoin sitten, että kyllä taatusti tulen. Ei ihmiset mene opiskelemaan mitään ammattia, jos sillä ei tule toimeen. Ja työttömyyskorvauksillakin tulisi toimeen! Ja minä en koe, että olisin kauhean kallis. Ainakin minusta tuntuu, että voisin pärjätä aika vähälläkin ihan hyvin. Äiti sanoi sitten, että hänenkin palkkansa on viime aikoina mennyt melkein kokonaan. Minä huomautinkin, että hänellä oli ollut neljä muutakin ruokittavana.

 

Siihen äiti sanoi, että enhän minäkään voinut tietää, koska minullakin olisi muita ruokittavana. Sanoin tylysti, ettei mitään ylimääräisiä ruokittavia ihan vahingossa tule. Ja sitten sanoin, että tulisin ihan hyvin toimeen enkä tarvinnutkaan ylipaljonkauheasti rahaa. Äiti sanoi siihen, että voisihan sitä aina vaihtaa alaakin.

 

Näettekö? Noin paljon äiti tukee minua ja kunnioittaa minun päätöksiäni.

 

Mitähän tänäänkin kirjoittaisi... Matikkaa meinaan laskea taas. Ei ole muutakaan, mitä voisin tehdä. Olo tuntuu vieläkin jotenkin ei-kivalta. Ja olen saanut jo tuomionkin. Kuulin oven läpi, miten äiti ja isäni keskustelivat siitä, miten he vieläkin välillä reagoivat kuin koira olisi yhä täällä. Ja sitten, että minä olen kai meidän perheestä ainoa, joka on sisäistänyt asian ihan täydellisesti.

 

Näettekö? Minähän olen sisäistänyt asian täydellisesti, mitä minä enää surullinen mistään olisin? Mutta okei, en tiedä miksi. Olen kai liian... mitä? Realisti? Oli asia mikä tahansa, niin minä otan sen tyylillä: ”Okei, nyt on näin, selvä. Ei sille voi enää mitään, näin on käynyt jo ja asia on nyt näin.” Tiedä sitten mistä se johtuu. Tai onko se hyvä vai paha asia. Toisaalta on kai hyvä, että asiat hyväksyy, mutta välillä tuntuu siltä, että olisi jotenkin huojentavaa vain olla hyväksymättä kaikkea. Tai romahtaa hetkellisesti tai jotain. Minä vain otan asiat tuollein ”okei” –tyylillä, eikä se keinauta paljon oloani. Joskus tuntuu siltä, että onko se oikeasti sitä, että minä en välitä?

 

Tai siis, jauhoin NN:stä törkeän paljon täällä blogissa, mutta kun hän antoi pakit, en romahtanut tai mitään. Minä en itkenyt. En vaipunut epätoivoon. Sanoin: ”Okei.” Ja sitten ajattelin vain, että kylläpäs hän antoi pakit hienosti, hän on tosi hyvä tyyppi. Eikö minun kuuluisi olla kauhean katkera ja murtunut? Jos minä välitin hänestä, eikö minun kuuluisi itkeä suunnilleen silmät päästäni? Tai kun koira kuoli, niin se itketti. Mutta ei se saanut minua mitenkään kauheasti pois tolaltani tai mitään. Enkö minä vain välitä kunnolla mistään? Tuo on minun omasta mielestäni välillä vain niin kauhean turhauttavaa.