Minä vihaan ketjukirjeitä. Paitsi siksi, että en usko, että niiden lähettely on mitenkään hienoa, niin minulla ei ole ikinä ketään, joille lähettäisin niitä. Luulin jo, että olen 18-vuotiaana turvassa tällaisilta ketjukirjeiltä, mutta näköjään olin väärässä.
Nan kävi juuri äsken. Hän toi minulle "ystävänpäivälahjansa". Se oli tavallinen muovipurkki, jonka sisällä oli jotain keltaista ja sen lisäksi käyttöohjeet. Kävikin ilmi, että paitsi että minulle oli ovelasti onnistuttu ujuttamaan taas ketjukirje - tai pikemminkin ketjukakku - niin se oli myös melkein niin kuin minulle olisi antanut elävän olennon, josta pitää huolta. Minä omistin virtuaalilemmikin joskus ala-asteella, kun ne olivat muodissa. Sen nimi oli Tilli-Talli. Tapoin sen koko ajan. Minulla on kasa kaktuksia huoneessani. Olenkohan kastellut niitä viimeksi joskus viime talvena... Ja kerran minulla oli pieni joulukukka. Unohdin kastella sitä, niin siitä jäi pelkkä ranka jäljelle.
Joten, olemme nyt kaikki samaa mieltä siitä, että Amia ei ole hyvä pitämään huolta mistään. Amia pysyy itsekin vain juuri ja juuri hengissä, koska syöminen ja juominen (ja eläminen yleensäkin) on niin hankala asia, että joskus se unohtuu eikä huvita eikä jaksaisi. Kaikki, että pitää muistaa tehdä joku asia joka päivä, on aivan liian hankalaa minun yksinkertaisille ja impulsiivisille aivoilleni.
Se oli Hermanni. Nan antoi minulle Hermannin. Se on taikina. Taikina-Hermanni. Ystävyyskakku, joka "ei ole rahalla ostettavissa: sen voi ottaa vastaan ainoastaan lahjana". Jee, sinänsä hieno idea joo. Hermannia pitää hoitaa kuitenkin joka päivä kymmenen päivän ajan. Kymmenentenä päivänä "hänet" tungetaan uuniin ja sitten hänestä muodostuu herkullinen kakku. Ja kymmenentenä päivänä taikina pitäisi myös jakaa viiteen osaan, pitää yksi osa itsellä ja jakaa ne neljä omille ystävilleen.
Että neljälle ystävälle? Onkohan minulla koskaan ollut niin montaa ystävää yhtä aikaa? No jaa... Ehkä yläasteella joskus, mutta nykyisin niiden laskeminen on hyvin yksinkertaista: Nan. Yksi.
Se ärsyttää. Ei minua sinänsä häiritse, että minulla on vain yksi ystävä, mutta kun tulee joku tällainen hieno idea, että saa ystävältään jotain, joka tuo hyvää mieltä ja haluaisi laittaa sen eteenpäin, mutta ei ole yhtään ketään, kenelle sen antaa. Hermannia ei voi myöskään tehdä. Ketjukirjeet voi periaatteessa kuka tahansa aloittaa, mutta Hermannia ei voi tehdä. Se vain kiertää ja kiertää, kunnes se katkeaa. Jotenkin ällöttävää toisaalta: tämäkin taikina, mitä minä sain, on sitä samaa, jota se oli jostain kaukaa lähtiessään.
Ei, taikina ei ole pilaantunut tai mitään ja se on todella sitä samaa taikinaa, koska se perustuu jollekin hiivaprosessille, joka etenee tasaisesti loputtomiin. Ja Hermannia täytyy tietysti "ruokkia" jonkin aikaa, jotta se taikina ehtii valmistua tarpeeksi ja että se prosessi pysyy käynnissä. Mutta sitten kun kymmenen päivää on kulunut - niin mitä? Minulla ei ole ketään, jolle Hermanni välittää, joten paistan hänet kai kokonaan ja syön. Minun on kymmenen (tai itse asiassa yhdeksän) päivän päästä tapettava Hermanni ja syötävä "hänet"!
Ja sitä vielä ihmetellään, että joillekin tulee syyllinen olo syödessä.
