Tuo vanha suosikkirepliikkini Kuninkaan Paluu -leffasta pyörii nyt mielessä. Eilisen jälkeen on tullut mietittyä Thesiä paljon. Ja kun miettii Thesiä, miettii sitä aikaa, kun me olimme kavereita. Ja kun miettii sitä aikaa, kun olimme kavereita, ei voi olla ajattelematta sitä kaikkea muuta, mitä silloin tapahtui.

Kun sitä miettii, niin tuntuu, että siitä olisi jo ikuisuus. No, ehkä siitä onkin. Ainakin jos kaksi vuotta on ikuisuus. Vaikka suurin osa niistä tunteenpurkaus novelleista katosi harmittavasti, kun koneeseen tuli silloin häikkää, niin kaksi vain pari kuukautta pahimman ajan jälkeen kirjoitettua novellia on säästynyt. Silloin minä aina ajattelin, miten asiat olivat ennen sitä, kun se kauheus alkoi. Miten minä ja Thes ja Merry pidettiin hauskaa silloin yhtenä kesänä. Miten minä ja Thes taisteltiin television kaukosäätimestä ja syötiin keksejä Oljon kanssa. Laitettiin Oljonkin vaivalla tehtyihin sormiin keksi, että se muka söi...

Ja sitten sen kauhea aika. Sille on hankala keksiä mitään nimeä. Minulla on paljon omia sanoja ja paljon nimityksiä asioille ja henkilöille, joista haluan puhua käyttämättä oikeaa jo olemassaolevaa sanaa. Joskus sopivaa sanaa ei edes ole ja sitten keksin täysin itse aivan uuden ja oman sanan. Mutta tämä on toisaalta muutenkin poikkeus. En minä halua puhua tästä. Vaikka haluan. Ei ole vain ketään, jolle voisin puhua. Tietysti minulla on Nan ja C, mutta en vain pysty kertomaan heille. Joskus tuntuu, että haluaisi kertoa edes Nanille, mutta ei pysty. Se pilaa aina kaiken. Se tekee minusta ilmeisesti jotain, mitä muut eivät halua minun olevan. Pilasi Merryn kanssa... Ja Thesin kanssa. Enkä minä halua menettää enää ketään sillä lailla.

Mutta kun luin niitä novelleja, muistin täsmälleen, miltä minusta tuntui. Pystyin muistamaan sen kauhean olon, joka jatkui päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen. Nykyään minua nolotti osa asioista, jotka niissä sanoin. Ne eivät olleet valeita tai typeryyksiä, sillä vielä joskuskin ajattelen niin. Miten olisi vain helpompaa, jos olisi kuollut. Kun kuolisi, lakkaisi olemasta ja kärsimästä. Lakkaisi pelkäämästä seuraavaa päivää ja lakkaisi odottamasta jotain syytä olla kuolematta.

Silloin minä halusin vain palata siihen entiseen. Halusin muuttua takaisin siksi minuksi, joka olin ollut sitä ennen. Kun osasin nauraa. Se oli kauheaa sinä aikana. Minä unohdin, kuinka naurettiin. Opettelin valehymyn, valeitsevarmuuden ja valeonnellisuuden, mutta valenauru ei onnistunut. En nauranut yli vuoteen.

Ja nyt. Nyt kun näin Thesin ja muistin sen ajan. Yhtäkkiä tajusin, miten minä olen päässyt eteenpäin, mutta Thes ei. Yhtäkkiä halusin taas palata siihen toivottomaan tuskaan, mitä tunsin silloin. Tuntui pahalta olla elossa, vaikka en loppujen lopuksi sittenkään kai halunnut kuolla. Ja nyt. Kudon luihuiskaulahuivia. Toista luihuiskaulahuivia. Ensimmäisen kudoin melkein täsmälleen kaksi vuotta sitten. Sinä pahimpana aikana. Muistan, miten kudoin sitä ollessani yksin kotona. Välillä huomasin, että raidat ovat erimittaisia. Purin koko huivin rangaistukseksi ja aloitin alusta. Vertasin lankojeni värejä leffan huivien väreihin ja totesin, että ne olivat väärän sävyisiä. Itkin, paiskoin tavaroita ja painuin rankaisemaan itseäni typeryydestäni. Sen jälkeen sitten väsyneenä itkemisestä rosoinen haava kädessä polttaen kudoin huivia.

Se on vieläkin niin helppo muistaa. Se, kun tunsin langat somieni välissä, kun kudoin kutomistani, vaikka samalla toinen ranne kirveli. Miten se tuntui niin pelottavan paljon paremmalta ratkaisulta. Ainoalta tavalta herätä. Ja kudon taas huivia. Huomaan, miten värit ovat väärät ja raidat väärän mittaiset. Ja tulen taas melkein hysteeriseksi. Mutta vain melkein.

Siitä on kaksi vuotta. Kaksi kokonaista pitkää epätoivoisen yrityksen vuotta, kun yritin saada asiat hallintaan. Enkä vieläkään ole onnistunut siinä täysin. Joka päivä yhä odotan, koska romahdan taas. Koska tulee seuraava takaisku? Koska seuraava ystävä pettää minut? Koska olen taas yksin ja voin niin huonosti, että minun on tuotettava kipua tajutakseni, että olen sittenkin vielä elossa? En ole vieläkään kunnossa. Onko tämä niitä asioita, joista ei pääse eroon? Tai TSH:n mukaan niitä haavoja, jotka ovat liian syviä parantuakseen?

Paljon kysymyksiä, eikä yhtään vastauksia. Paljon tärkeää puhuttavaa, mutta ei ketään, jolle uskaltaisin sen kaiken kertoa. Pakko mennä taas kutomaan.