Päivän lainaukset<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Matikan&fysiikanopettaja: "Ja nyt kertokaa joku jotain näistä säteilyistä (alfa-, beeta-, gamma-). Amia."

Amia: *hätkähtää hieman ajatuksistaan* "Eemh... Ne aiheuttaa kaikki syöpää?"

Opettaja: "Siinäkö kaikki?"

Amia: "Joo."

 

***

 

NN: (Herra JuTille pohtivalla äänensävyllä) "Mitä mieltä sä oot, kumpi sopii paremmin tähän yhteyteen? 'Runon puhuja on' vai 'Runon puhujana on'?"

Herra JuT: "Öööööö...?"

 

***

 

Tuntuu kummalta. Kurkku on törkeän kipeä eikä olo ole kauhean kehuttava. Tukkakin on huonosti ja tänään oli vielä YMT johon piti mennä. Tänään koulussa oli kasvissosekeittoa (ei erityistä herkkuani), jota pystyin syömään vain pari lusikallista, koska kuten jo sanoin, minun kurkkuni on niin käsittämättömän törkeän kipeä. Enkä nähnyt Nania melkein lainkaan. Ja minulla oli koko päivän törkeän kylmä, vaikka minulla oli päälläni ties miten paljon vaatteita ja hyppytunnillakin istuin takki päällä ja kaulahuivi kaulassa sohvalla. Eikä "Finding Neverland" ole vielä palautunut kirjastoon, joten en saa sitä ainakaan nyt viikonlopuksi.

 

Silti. Olo on jotenkin kummasti taas parempi kuin muutamana edellisenä päivänä. En tajunnut sitä edes kauhean aikaisin, vasta joskus puolenpäivän tienoilla. Se on kummaa. Että minun mielialani vaihtelevat näin ilman että edes itse kunnolla huomaan sitä tai tiedostan. Ja ei, ei ole kyse PMS oireista. Minä vihaan, kun ihmiset tuntuvat aina olettavan, että jos joku naispuolinen ihminen on ärtyisä tai allapäin, niin kyseessä on heti PMS-oireet.

 

Joo, siitäkin huomasi taas, että olin vähän paremmalla mielellä, kun taas teki kauheasti mieli vilkuilla NN:ää. Hän ei puolestaan vilkuillut kauheasti minua. Tiedä sitten enää mitään mistään: Tuntuu siltä, että minun mielialani vaikuttaa niin kauheasti kaikkeen tulkintaan, että en tiedä enää lainkaan mitä ajatella yhtään mistään.

 

Ja meillä keskusteltiin uskonnossa aiheista eutanasia ja itsemurha. Sillä meidän opettajalla on näköjään sellainen tapa, että kun jotkut ensiksi pitävät sen esitelmänsä ja sen jälkeen keskustellaan opettajan määräämissä ryhmissä, se opettaja lukee jonkun tekstinpätkän jostain, joka on selkeästi hänen mukaansa se "oikea" mielipide asiasta. Ei se ole edes pelkästään Raamatun pohjalta, vaan siinä on selkeästi mukana sen opettajan omia mielipiteitäkin.

 

Minä en käsitä yhtään, miten ihmiset voivat olla niin negatiivisia itsemurhan suhteen. Minua alkoi ärsyttää oikein kunnolla, kun aluksi ne tyypit luki sitä esitelmää ja sitten kun niistä kysymyksistä keskusteltiin ja kun sen jälkeen katsottiin opettajan videota aiheesta. Siinä alustuksessa selitettiin yhdessä kohtaa, että itsemurha on selkeästi ajattelematon ja itsekäs teko, joka aiheuttaa vain turhaa tuskaa omaisille.

 

Sitten keskusteltiin ryhmissä. Minun ryhmässäni olimme minä, neiti R, neiti MM ja neiti MK. Heti aluksi (kun piti miettiä kysymystä "Onko ihmisellä oikeus oman henkensä riistämiseen?") neidit MM ja MK totesivat keskenään, että turhahan itsemurhaa on tehdä, kun kerran voisi sen sijaan tehdä jotain, että asiat tulisivat paremmiksi. Sitten oli hiljaista hetken, enkä minä vain voinut pitää sanoja sisälläni. Kysyin sitten ryhmältä yleisesti, että lähteekö se oikeus sitten sen mukana, että on jokin toinenkin vaihtoehto. Tai siis että tarkoittaako se, mitä he sanoivat, sitä, että oikeutta oman hengen riistämiseen ei muka olisi.

 

Neidit MM ja MK olivat hiljaa, mutta neiti R sanoi siihen, että eihän sitä oikeutta voi ottaa pois. Neiti MM kirjoitti sitten vastauspaperiin (melko vastahakoisen oloisesti) sen, mitä neiti R sanoi, mutta lisäsi siihen kuitenkin vielä perään (ihan oma-aloitteisesti), että sitä on kuitenkin mietittävä, että onko se oikea ratkaisu, kun kerran apua saa, jos sitä vain osaa etsiä. Se ärsytti minua. Ja ilmeisesti myös hieman neiti R:ää, sillä luettuaan sen hän kysyi: "Saako?" Neiti MM totesi siihen vakuuttuneesti, että saa.

 

Muutkin vastaukset periaatteessa tuomitsivat itsemurhan itsekkäänä ja yksinkertaisesti vain vääränä vaihtoehtona. Ajattelin sitten ärtyneenä, että ne ihmiset eivät tiedä ilmeisesti yhtään, miltä tuntuu olla itsemurhan kynnyksellä. "Ei ajattele lähimmäisiä." "Apua saisi kuitenkin helposti, niin miksei sitä hae?" Siis oikeasti! Ajattelevatko kaikki meidän luokasta ihan oikeasti noin vai olivatko ne itsemurhaa tuomitsemattomat vain sattumalta niin alakynnessä tai hiljaa, että missään vastauspaperissa ei sanottu suoraan: "On, ihmisellä on oikeus oman henkensä riistämiseen."

 

Sitten tuon jälkeen opettaja näytti meille videota, joka kertoi itsemurhan tehneiden läheisistä. Aina kun vaihdettiin välillä henkilöstä toiseen, näytettiin jotain kaunista maisemaa ja taustalla soi joku huonosti laulettu gospel-laulu, jossa laulettiin koko ajan: "Älä tee sitä, älä tee sitä!" Ne läheiset itkeskelivät koko ajan ja kertoivat, mitä oli tapahtunut. Ja jossain vaiheessa jokainen yhtä lukuun ottamatta sanoi, että ei uskonut, että tämä itsemurhan tehnyt oikeasti halusi kuolla. Yksikin äiti, jonka poika oli tehnyt itsemurhan ottamalla yliannostuksen lääkkeitä alkoholin kanssa, sanoi, että varmaan se johtui siitä alkoholista, että ei se poika selvin päin olisi tehnyt sellaista. Eh...

 

Minulla on selkeä käsitys itsemurhasta ja siitä, onko se oikeutettua vai ei. Heh heh, siis yllätys, kukaan ei varmaan arvaakaan mikä se minun kantani on. No joo, mutta kuitenkin. Minun mielestäni ihmisellä on moraalinen oikeus henkensä riistämiseen. Ei itsemurha ole mikään päätös, mikä tehdään kevyesti vain hetken mielijohteesta, vaikka siinä meille näytetyllä videolla sanottiinkin oikeastaan niin. Ja on muitakin vaihtoehtoja? Niin, niitä on. Mutta itsemurha on yksi niistä. Ei kaikki apu auta. Ja paraneminenkin on kauhean raskasta ja vaikeaa ja hidasta, eikä mitään, että menee vain juttelemaan jollekin psykiatrille pari kertaa viikossa muutaman kuukauden ajan ja sillä sitten on taas kunnossa. Eikä sitä apua aina jaksa etsiä, ei usko, että se auttaa tai ei edes halua parantua. Ja läheiset kärsii? Onko se sitten parempi, että ihminen pakottaa itsensä säilymään hengissä päivästä toiseen vain läheistensä takia? Että vaikka joka aamu kun herää, haluaisi vain olla kuollut, mutta elää tuskissaan pelkästään siksi, että läheiset olisivat onnellisia?

 

Tämä on yksi niistä asioista, jossa minä en vain käsitä, miten joku voi olla eri mieltä. Miten voi sanoa, että joku itsemurhan tehnyt on tehnyt vain väärin ja tyhmästi? Ja että läheiset kärsii, pitäisi ajatella vähän muitakin. Eikö ihmisellä itsellään olekaan mitään väliä?

 

Mutta on parempi olo. Hieman ainakin. Kiintymykseni NN:ää kohtaan palautui taas lähelle entistä tänään, kun näin T. Toukan seurusteluasteella. Jos ajattelisin, että kaikki pojat ovat seurustellessaan kuin T. Toukka, ampuisin itseni luultavasti tähän paikkaan. T. Toukalla tuntuu olevan jokin mieltymys vaaleatukkaisiin ylitavallisiin ja hieman yksinkertaisiin tyttöihin. Tänään sitten näin, miten T. Toukka ja hänen uusi tyttöystävänsä osoittivat ihmisille olevansa yhdessä. Se näytti aika... Miten sen nyt sanoisi... Tekniseltä? Siltä, miltä voisi kuvitella näyttävän, kun kaksi ihmistä kietoo kätensä toistensa ympärille, mutta yrittää samaan aikaan olla mahdollisimman kaukana toisistaan. Sitä on hankala selittää, se pitäisi nähdä itse. Mutta se näytti ihan kummalta. Sellaiselta wannabe-läheisyydeltä. Että pidetään toisesta kiinni, mutta pidetään sellainen sopiva rako, että ei vain kosketa toiseen yhtään. Ja minä kuulin jouluna, mitä T. Toukka oli antanut joululahjaksi silloiselle tyttöystävälleen: Ruusun ja suklaarasian. Siis oikeasti! Varmaan jonkin sortin mielikuvituspommi on räjähtänyt jossain hänen lähistöllään!

 

Se sai minut tuntemaan, että minä en ikimaailmassa voisi olla tuollaisen ihmisen kanssa. NN ei ole sellainen. Minä eilen mietin, että miksi olen alunperinkään ajatellut, että NN:ssä olisi jotain muutakin, jotain syvällisempääkin. Sitten muistin sen, enkä käsitä, miten olin voinut edes unohtaa sen. TSH. Hän pitää TSH:sta paljon. Törkeän paljon. Kukaan, joka pitää TSH:sta paljon, ei voi olla vain pinnallinen.

 

Paljon ajatuksia myllertää taas päässäni, enkä minä pystyn kunnolla selittämään niitä. Ja sitä, miksi tunnen NN:ää kohtaan tänään niin erilailla kuin eilen. Ja minä kirjoitin sen. Ihan huomaamattani. Siinä tiistain kirjoituksessa. En edes tajunnut sitä heti. Ei sekään ole ihan suoraan se, mutta kuitenkin siinä järjestyksessä. Jotenkin hämmentävää. Kun tunsin hänet merkityksettömämmäksi enkä tuntenut tarvetta hakeutua hänen lähelleen, sen sanominen oli paljon helpompaa. Se vain tuli. Ei tunnu siltä, että sen kuuluisi mennä niin. Sen kuuluu oikeasti tarkoittaa jotain, kun sen sanoo.

 

Nyt kun olen palannut tuon angst-ahdistus-hysterian jälkeen taas vähän lähemmäs sitä tavallista analysoivaa itseäni, minulla on mielessäni taas yksi asia, josta minä tunnen olevani melko varma. Kaikki EI ole minun päässäni. Minä ja NN... Meidän välillämme on jotain. Hänkin tuntee jotain minua kohtaan. Ehkä oleellisempi kysymys kuitenkin on se, johon en vieläkään osaa sanoa mitään: Mitä hän tuntee?

 

Siitä minä aion ottaa selvää. Vaikka epäröinkin vähän tämän paripäiväisen aikana, nyt asiat näyttävät vain entistä selkeämmiltä. Se suunnitelma, joka me tehtiin Nanin kanssa... Minä pidän siitä kiinni. Ensi maanantaina siitä on kaksi viikkoa. Luultavasti Nan alkaa taas painostaa minua kysymyksillään, että onko jotain tapahtunut ja että mitä nyt sitten. Vain vähän aikaa lisää... Minusta tuntuu nyt taas siltä, että olisi melkein luonnollista puhua hänelle jotain. Heittää vain jotain ohimennen. Hän on ollut viime aikoina kauheasti yksin. Uskonnonluokan sijainti on minun mahdollisuuteni. Jos vain keksisi mitä sanoa. Äh...

 

Mutta tänään minä yllätin itseni. Kävin varmaan vartin tiiviin keskustelun neiti EAM:n kanssa. Meillä sattui olemaan hyppytunti samaan aikaan ja hän tuli minun viereeni sohvalle istumaan. Hän sitten sanoi jotain yleistä, jonka jälkeen minä sanoin jotain ja kysyin puolestani häneltä jotain. Se tuli kauhean luonnollisesti. Olen jutellut hänen kanssaan joskus aikaisemminkin, joskus yhdeksännellä luokalla, mutta en viime vuosina erityisemmin.

 

Hänen kanssaan oli kiva jutella. Keskustelimme koulusta. Joo, keskustelunaiheet by Amia. Tuntui vain jotenkin luonnolliselta kysyä asioita, jotka liittyivät kouluun. Kyselinkin oikein kunnolla. Mutta kyllä se silti oli oikea keskustelu silti, ei vain kysely. Hänkin kysyi aina jotain johonkin väliin ja sitten me selitettiin jostain aiheesta pitempäänkin. Hänkään ei tiedä yhtään, minne hakea lukion jälkeen. Huojentavaa. Siitä hän selitti sen, että hänellä on sellaisia utopistisia haaveita, joita hän ei ole maininnut yhtään kenellekään, mutta että mikään oikeaoikea ammatti ei tunnu kiinnostavalta. Oli mahtavaa kuulla tuo. Se on melkein täsmälleen mitä minäkin ajattelen. Ja me juteltiin kirjoituksistakin.

 

Nuo asiat ovat se, mitä kaipaan siinä, kun minulla ei ole oikeastaan yhtään kunnollista ikäistäni kaveria: Kukaan ei ole samassa elämäntilanteessa kuin minä. Tietysti Nanin kanssa voi jutella kirjoituksista ja siitä, mitä meistä tulee "isoina", mutta se ei tunnu samalta, kun hänellä se on kuitenkin edessä vasta vuoden päästä. Hänen puheestaan ei ole aistittavissa sitä stressin vivahdetta, joka kuuluu suunnilleen jokaisen abin äänestä, kun sanotaan "en mä tiedä yhtään, minne mä haluaisin mennä".

 

Huomisaamuna pitäisi kuulemma olla herätessä lunta. Ei kyllä nettisäätiedotuksen mukaan näytä siltä. Mikä on hyvä. Ei sillä, tykkään lumesta, mutta jotenkin tuntuu, että tänä vuonna lumi kuvastaa loppua paljon enemmän kuin syksy ja paljaat puut. Nyt voi vielä sanoa, että on syksy. Myöhäinen syksy. Mutta heti kun lumi tulee, on talvi. Varhainen talvi. Sitten tulee pian keskitalvi, jonka jälkeen tulee myöhäinen talvi. Jonka jälkeen kaikki on loppu.

 

En yritä keksiä nyt viikonloppuna mitään heittoja, joita voisin sanoa NN:lle. Niiden tulee olla spontaaneita. Toimin paremmin spontaanina. Sitä paitsi etukäteen suunnitellun lausahduksen tunnistaa. Enkä minä halua sitä. Yritän vain pitää mieleni sellaisena, että maanantainakin voisi tuntua luonnolliselta ja helpolta heittää hänelle jotain sattumanvaraista. "Tilaisuus tekee varkaan." Heh heh... Varmaan olette huomanneet ennenkin, että tykkään tuosta sanonnasta. Eikä siitä ole ollut vielä apua. Hmph.

 

Jotenkin tuntuu nololta selittää tästä NN-suunnitelmasta tänne. Toisaalta se selkeennyttää minun ajatuksiani ja auttaa minua. Varmaan kaikki blogini lukijat ovat jo kurkkuaan myöten täynnä NN:ää, mutta minkäs teet. Nyt minun täytyy vain tehdä näin. Minä en voi päästää tilaisuutta valumaan käsieni läpi. Minä en voi päästää NN:ää valumaan käsieni läpi.

 

Hitto. Tällä kertaa tilaisuus tekee varkaan kyllä ihan oikeasti. Aion todella pitää siitä huolen. Minä en luovuta, ennen kuin olen joko saanut jotain aikaan tai sitten NN ilmaisee häiriintyvänsä toiminnastani. Minä en luovuta. Hmm. Tällaistakohan on olla sodassa aivan rintaman tuntumassa? Minä ja minun tekninen ja suunnitelmallinen sodankäyntini...

 

Nyt olo tuntuu taas jotenkin vieläkin normaalimmalta.