Viikonloppu! Vihdoinkin viikonloppu! Minulla olisi kyllä ollut vielä perjantaina kaksi luentoa sen jälkeen kun lähdin kotiin, mutta ne eivät ole pakollisia ja koska se luennoitsija on maailman kuivin opettaja, joka puhuu maailman tylsimmästä aineesta (kemia) ja koska ne luennot ovat 90%:sti lukion kemiaa ja koska muutenkin olin jo nuokkunut koko aamupäivän, niin ei niistä olisi mitään iloa ollut. Ja se tyyppi laittaa ne luentomuistiinpanot nettiin, että ei-luennoilletulijat näkevät, mitä milläkin luennolla on puhuttu.

Kävin vaihteeksi kaupassakin perjantaina. Tällä kertaa tosin ostamassa lankaa ja puikot. Tulee kylmä, minun pitää kutoa itselleni kaulahuivi tai saan palella. Piti mennä toiseen kertaan jo eilen, mutta en sitten jaksanutkaan. Huomenna sitten.

Minulla on vaihteeksi ollut koko viikon kauhea jano. Sen huomaaminen saa minut aina stressaantuneesi, sillä sen jälkeen, kun Merry sairastui yläasteella diabetekseen ja minä seurasin sivusta sitä jatkuvaa juomista, joka oli oire siitä (hän saattoi joskus joutua kesken tunninkin lähtemään joko vessaan tai sitten juomaan), olen alkanut pelätä, että minullakin on kyse samasta, aina kun minulla on joku tavallista janoisempi jakso.

Minä en muuten ollut ainoa, joka ei mennyt sinne kaupunkisuunnistukseen – meidän tuutoriryhmästä siellä oli vain yksi, joka hänkin meni toiseen ryhmään. Perjantaina oli taas tuutoritapaaminen ja se tyyppi selitti tuosta. Hän myös kysyi meiltä, että kävisikö meille ensi viikon viikonloppuna sellainen fuksien ja tuutoreiden grillijuhla. Oikeasti! Koko ajanko minun pitää vältellä jotain epämiellyttäviä tilaisuuksia? Järjestäisivät edes vaihteeksi jonkun erilaisen tapahtuman – vaikka sellaisen, jossa juodaan eri teelaatuja ja keskustellaan filosofiasta; sellaiseen minäkin voisin tulla. Nämä ovat kaikki vain sellaisia massaälyttömyyksiä, joissa pätee OPM. Tuo OPM on kai joku opiskelijajuttu, kun se meidän tuutori opetti sen meille. Oma Pullo Mukaan.

Sitten se tuutori vielä sanoi, että on tulossa fuksiristeilykin siinä lätäkössä, joka täällä lilluu vähän joka paikassa. Tuntuu siltä, että vähintään kerran viikossa on jotain. Tai itse asiassa jotain + jatkot. Meidän tuutori sanoi, että hän on sellainen, että hän tykkää kauheasti kaikista tapahtumista ja että hänellä on pakottava tarve mennä ihan kaikkiin bileisiin ja niiden jatkoillekin, oli seuraavana päivänä sitten mitä tahansa. Niin että kiva kun on tuollainen tuutori, jolla on niin paljon yhteistä minun kanssani.

Nyt minä aion tehdä jotain järisyttävän ihmeellistä. Minä aion nimetä ainakin yhden yliopistolaisen. Tunnistan ihmisiä jo jonkin verran. Herra Tarot. Ei mitenkään erityinen yhtään mitenkään, mutta hän on tähän mennessä ainoa näkemäni ihminen koko yliopistolla, jolla on pitkä musta siisti tukka. Se ansaitsee nimen. Muuten hän ei näytä mitenkään erityiseltä eikä hänen nimeämiselleen ole mitään muuta syytä kuin tuo tukka. Kun mietin hänen nimeämistään, näin, että hänellä oli päällään paita, jossa luki Tarot. Se on käsittääkseni joku bändi. Siitä nimi.

Toinen nimeämäni henki on... Pahus. Minulla on yksi ehdotus mielessäni, koska se asia tuli hänestä mieleen melkein heti kun näin hänet ensimmäisen kerran. Enkeli. Heh. Kyseessä on kylläkin myös poika. Täsmällisesti se ainoa poika, joka on meidän tuutoriryhmässä. Hän ei tietenkään vuorovaikuta muiden tuutoriryhmäläisten kanssa niin kauhean ahkerasti, koska hän on poika ja kaikki muut tyttöjä, joten hän on sentään edes jotenkin sosiaalisesti rajoittuneen oloinen myös. Hänellä on sellainen pitkä lyhyt tukka. Siis ei mitenkään sellainen, että se ylettyisi olkapäille tai jotain, mutta ei sellainen ihan tynkäkään, vaan sellainen vähän lyhyttä pitempi. Hän näyttää yhden kyläläisen miespuoliselta versiolta, se oli ensimmäinen asia, joka hänestä tuli mieleen. Toinen mieleen tullut asia oli se, että hän näyttää enkeliltä. Tai sitten vähintään siltä Enkeliltä (Mikaelilta), joka on hahmo kirjassa "Ennen päivänlaskua ei voi". Hänen hiuksensa ovat aika paljon kihartuvat ja sellaiset ihan vaaleat. Se on jotenkin huvittavaa.

Nukuin torstain ja perjantain välisen yön vaihteeksi huonosti. Heräsin joka välissä, että onko jo aamu, pitääkö lähteä jo yliopistolle! Sitten näin unta, että heräsin ja nousin ylös vain tajutakseni, että kaikki kurssit on peruutettu, eikä minun tarvitse lähteä yhtään mihinkään. Sitten kun kello viimein soi ihan oikeasti puoli seitsemältä, ensiksi mietin, että mitä tuokin nyt soi, kun kerran ne kurssit on peruutettu, mutta sitten tajusin, että ei, minun pitäisi herätä ja mennä sittenkin yliopistolle. Se on tuskaa.

Pikkukamut olivat riehuneet häkissään sinä aikana, kun olin yliopistolla perjantaina. Ne olivat saaneet tiputettua juomapullonsa ja sen kiinnitysjuttu oli kadonnut. Todennäköisesti ne ovat siis ajatelleet, että se on jotain tosi jännää ja jemmanneet sen jonnekin salaiseen piiloon. Nyt ne ovat vaihteeksi täällä sohvalla kanssani.

Eilen siivosin kämppäni lattian niin, että olisin saattanut vihdoin ja viimein ulkoiluttaa pikkukamuja sohvan ulkopuolellakin, mutta niitä pelotti kauheasti. Se oli kylläkin todella sööttiä, kun huomasin sen avulla, että kyllä ne pitävät minustakin ja luottavat minuun ainakin hieman. Kun istuin sohvalla ja laitoin Tolstoin lattialle, se näytti vain pelästyneeltä ja sitten kiipesi salamannopeasti housunlahjettani pitkin syliini ja sitten takaisin sohvalle. Sitten kun päätin istua lattialle ja nostaa Tolstoin sitten syliini, se ei uskaltanut lähteä sylistäni mihinkään, vaan kiipesi olkapäälleni ja nukahti sinne. Niin söpöä. Dostojevski tykkää myös kiivetä olkapäälle, mutta sille ei riitä pelkästään sekään. Se keksii vielä usein kiivetä pääni päälle, mutta tietenkin se meinaa aina tippua sieltä, kun hiukset ovat liukkaat.

Niin, mutta tuosta Enkelistä piti vielä sanoa. Enkeli olisi niin luonnollinen, että minusta olisi harmi, jos en voisi käyttää sitä. Mutta en haluaisi käyttää sitä, koska en halua sotkea häntä mihinkään lyriikkalainauksiini tai saada ihmisiä ajattelemaan, että niillä lainauksilla viittaan häneen tai jotain. Ja lisäksi minulle itselleni saattaisi tulla se sama mieleen, enkä enää pitäisi niistä lainauksista tai biiseistäkään. Tietysti voisin kutsua häntä Mikaeliksi, mutta se olisi outoa, koska se on oikea nimi, mutta ei kuitenkaan hänen oikea nimensä. Mutta jos se on Enkeli, niin sehän on kuitenkin eri asia kuin Angel. Mutta entäs Arkkienkeli? Mutta se ei sovi niin hyvin kuin pelkkä Enkeli. Höh. Pitää miettiä tuota vielä.

Oli vihdoinkin aikaa kirjoittaa Nanille se sähköposti ja nukkua pitkään aamuisin. Huomenna kylläkin pitää taas mennä yliopistolle, mistä en tykkää lainkaan. Aamukahdeksalta sinne, sitten kahdeksi hyppytunniksi kotiin, sitten taas takaisin yliopistolle neljään asti. Rasittavaa. Olen myös selvittänyt, koska Nanilla on syysloma: 13.-17.10. En tiedä vielä, minä päivänä hän tänne meinaa tulla, mutta minä tulen sitten hänen kanssaan sinä perjantaina (17.10.) kotiin. Äiti soitti taas tänään ja kysyi, että sittenkö minä vasta tulen. Aikaisemminkaan olisi hankala tulla, koska matka on niin pitkä ja täältä on niin tolkuttoman huonot junayhteydet, ja koska tuohon syyslomaan on vain reilu kuukausi, niin sitten kotiin. Vihdoinkin.

On syksy. Minun ikkunastani ei näy enää sitä tuttua naapuritaloa ja auringonlaskua, vaan isoja vaahteroita ja viereinen kerrostalo.

nkym.png

Tuollainen näkymä. Ei lainkaan yhtä kiva kuin viime vuonna. Nuo vaahteranlehdet alkavat jo muuttua oransseiksi. Minä en ole koskaan pitänyt syksystä. Ensilumi on kylläkin ollut aina jotain, mitä odotan innolla, mutta tänä vuonna senkin odottaminen tuntuu vain surulliselta. Muistan, kun ensilumi tuli viime vuonna kotona. Meillä oli ollut uskontoa ja meidän luokka käveli sieltä kauimmaisesta rakennuksesta takaisin lukion päärakennukseen. NN käveli taas yksin pari metriä minun edelläni ja silloin satoi lunta ensimmäisen kerran sinä syksynä. Se oli alkanut uskonnontunnin aikana ja minä, joka aina pidän ensilumesta (ja lumesta yleensäkin, koska se valaisee) olin iloinen ja oli ihana kävellä NN:n takana ja katsoa, miten ne ensimmäiset lumihiutaleet satoivat hänen mustiin hiuksiinsa ja sulivat sitten.

Juttelin pitkästä aikaa yhden tutun kanssa mesessä. Välillä hän tuntuu tuppautuvan ahdistavan lähelle ja olevan silloin tällöin ärsyttävä antaessaan kuvan, että teen hänen mielestään kaiken oikein, vaikka olisinkin ihan väärässä. Mutta nyt tuntui huojentavalta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan jutella jonkun kanssa, joka ei käske minun tehdä jotain, tai osoita, mitä teen väärin. Hänelle pystyi sanomaan helposti, että en ole mennyt mihinkään yliopiston järjestämiin ryhmäjuttuihin, jutellut ihmisten kanssa tai muuten vain saanut itselleni tuttuja täältä uudesta kotikaupungistani. Tiesin, ettei hän sanoisi vain: "Aijaa, no... Ehkä sun kannattais olla vähän jotenkin... Aktiivisempi itse ja yrittää löytää niitä kavereita, kun ei niitä itsestäänkään tule. Kun ethän sä ilmankaan kavereita voi olla, vai mitä?"

En kaipaa oikeastaan kavereita. Tämä nykyinen elämäni ei poikkea paljon siitä edellisestä elämästäni lukiossa. Paitsi että siellä oli turvallisemman tuntuista, kun tunsin ne kaikki ihmiset ja kaikki ihmiset tunsivat minut. Mutta näin käytännössä sen suhteen, miten monta sanaa puhun vuorokaudessa, tms. Ja olinhan minä viime vuonnakin yksinäinen. Minä olen ollut kauhean pitkään yksinäinen. Nyt olen vain vähemmän onnellinen ja sekin johtuu siitä, että ne tutut ihmiset ja tutut oppitunnit ovat ollutta ja mennyttä.

Tein tänään juustosarvia. En ole koskaan ennen tehnyt niitä, mutta kerran kotitaloustunnilla niitä tehtiin ja minusta ne olivat hyviä. Minun tekemäni eivät olleet yhtä hyviä. Niistä tuli liian suolaisia. Varmaan kylläkin nyt tulevalla viikolla teen vihdoin ja viimein sitä ainutta kunnollista ruokaa, jota osaan tehdä: riisiä ja currykanapaprikakastiketta. Se on oikeasti hyvää ja sitä minä osaan ihan oikeasti tehdä. Olen tehnyt sitä monta kertaa kotona. Sitäkin tehtiin ensimmäisen kerran kotitaloustunnilla yläasteella ja minä tein sitä silloin siellä ja se onnistui hyvin ja se oli minun mielestäni niin hyvää, että halusin tehdä sitä kotonakin. Pidän riisistä ja kanasta.

Huh. Havahduin juuri äsken kirkonkellojen sointiin. Oli pakko avata parvekkeen ovi, kun en ollut lainkaan varma, miksi ne soivat, enkä ole ennen moista täällä kuullut. Mutta nyt kun kuuntelen tarkemmin, niin taitaa joku mennä naimisiin. Eivät nuo ainakaan hautajaiskellot ole. No, nyt se loppui. Täällä on kirkkoja lähempänä kuin kotona. Ei sillä, ei minulla ole oikein mitään tarkoitusta mennä kirkkoon. Paitsi että eilen, kun tuskaannuin siihen, että olin siivonnut koko päivän enkä ollut käynyt kaupassa, eikä minulla ollut mitään syötävää, enkä ollut syönyt mitään koko päivänä. Päätin sitten lähteä ärsyyntyneenä myöhään illalla hakemaan itselleni jotain pikaruokaa. Pyöräilin kirkon ohi ja sen ovi oli auki. Olisi tehnyt melkein mieli mennä katsomaan, millainen se olisi ollut sisältä. Ja kaikki kirkkohöpinät ovat aina samanlaisia, niin olisi ollut edes samalla lailla ärsyyntynyt ja tylsistynyt olo kuin kotona. Olen minäkin ateisti, kun tekee mieli mennä kirkkoon.

Aurinko paistaa ensimmäistä kertaa ties miten moneen päivään. Jos tämä selkeä sää jatkuu yön läpi, niin huominen aamu on kylmä. Pahus. Kaulahuivini on melkein valmis, mutta lanka loppuu kesken. Pitää huomenna ostaa lisää sitäkin. Ajattelin myös, että jos kutoisin pikkukamuillekin riippukeinuja jostain villalangasta. Ne ohuet lakananriekaleet, joita olen tähän asti käyttäneet, ovat melkein kertakäyttöisiä, kun pienet tykkäävät raadella niitä niin, että kun viikon jälkeen häkki putsataan ja riippumatot pestään, ne ovat täynnä reikiä ja ne ovat repeilleet sieltä täältä. Sitä paitsi, kutominen on minusta taas vaihteeksi todella kivaa.

Kaipaan viime vuotta. Kaipaan aina menneisyyteen. Viime vuonna kaipasin puolestani jotain aikaisempaa aikaa. Kaipaankohan sitten ensi vuonna tätä aikaa? En usko. Varmaan se johtuu siitä, että aika kultaa muistot. Ennen on muka aina yhtäkkiä kaikki asiat paremmin kuin nyt. Mutta nyt se on ainakin todistettavissa: minulla ei ole NN:ää. En näe häntä, en edes tiedä missä hän on. Tiedän vain sen, että jokin on muuttunut.

Viime kesänä olin siellä matikkakurssilla ja se japanilaistyyppi oli minun mielestäni niin söpö. Ja sitten koulun alettua viime vuonna NN:n pikkuveli oli söpö. Nyt kukaan ei ole söpö. En tunne lainkaan enää yhtään mitään sellaista pinnallistakaan ihastusta jotain söpöä tyyppiä kohtaan. Tuntuu edelleen siltä, että tunteeni kohdistuvat NN:ään. Ennen ne kohdistuivat toki myös, mutta nyt yhtään kukaan poika ei saa murustakaan minun kiinnostuksestani, kun taas ennen se ei ollut mitenkään tavatonta. Ei tunnu lainkaan siltä, että olisin sinkku, tai mitään sellaista, vaan pikemminkin siltä, että olen pelkkä tyttöraukka, joka on joutunut eroon rakkaastaan. Mutta minulla vain ei ole ketään rakasta.

Tuntuu kuitenkin kuin olisin vain muuttanut tänne eroon tästä ihmisestä, mutta että odottaisin hartaasti viikonloppua, että saattaisin hypätä junaan ja päästä taas näkemään hänet. En minä lähde junalla yhtään mihinkään enkä näe ketään, mutta jos sitä tunnetta jotenkin voisi kuvailla, niin tuolta se tuntuisi. Minulla ei ole pienintäkään halua tavata ketään kivaa poikaa. Minähän olen jo tavannut. NN:n. Minähän olen jo rakastunutkin. Eikä se tunne ole kadonnut. Se ei ole laimennut. Se on kylläkin muuttunut. Ennen tuntui, että se oli sellaista kaukaista ihailua. Nyt se tuntuu vähemmän kaukaiselta ja vähemmän ihailulta. Sellaiselta... Kestävämmältä. En tiedä. Se on jotenkin outoa. Varmaan se johtuu vain siitä, että en näe häntä enää säännöllisesti, enkä tiedä näenkökään häntä enää milloinkaan tai jos näen, niin koska se olisi.

Melkein tekisi mieli uskoa siihen, mitä yksi minulle melkein täysin tuntematon ihminen sanoi tällä viikolla: "Jos meidän on tarkoitus olla yhdessä, niin me tapaamme kyllä vielä." Ei sillä, tuo "tarkoitus" on jotenkin... Jotain. En usko mihinkään korkeampaan tarkoitukseen tai ohjaavaan voimaan, niin miksi minä silti haluaisin uskoa tuollaiseen? Sitä on niin hankala perustellakin. Olen ennenkin puhunut siitä täällä, mutta aina liitän sen yhteyteen kauheat selostukset, koska minusta tuntuu niin typerältä sanoa jotain tuollaista, kun se on minunkin mielestäni järjellä ajateltuna jotain niin käsittämättömän älyttömän typerää.

Nan tietysti uskoo tuollaiseen, koska hän uskoo siihen, että Jumala on säätänyt sen, ketkä kuuluvat toisilleen. En tosin tiedä, päteekö tuo hänen uskomuksensa myös ei-uskoviin. Hmm. Pitää varmaan kysyä sitä häneltä joskus.

Flunssa pahenee taas. Minulla on ollut vaihteeksi kaksi päivää lievää lämpöä ja olo on enemmän flunssaisempi ja kurkku on kipeämpi. Keskiviikkona tulee flunssaa kuukausi täyteen. Koskahan pitäisi alkaa miettiä sitäkin, että jotain on vialla? Tjaa. Eiköhän se tästä mene.

***

Heaven today is but a way
To a place I once called home
--
Once my heart beat to the rhythm of the falling snow
Blackened below, the river now flows
A stream of molten virgin snow

***