Olen koko päivän yrittänyt soittaa pianolla jotain epätavallista. Eilen etsin käsiini jopa ala-asteen nuottikansion, josta soitin yhdellä kädellä tuttuja lauluja. Tänään sitten soitin kaikki viime vuoden läksykappaleet ja yritin koko ajan tunnustella, miltä minusta tuntui. En ole vieläkään täysin varma asiasta, mutta ainakin huomattavasti varmempi kuin eilen.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Minä pidän musiikista. Minä pidän soittamisesta. Minä pidän pianon soittamisesta, en sellon. Tämän havainnon tein niiden pitkien tuntien aikana, kun vain soitin. Sellolla pystyy soittamaan epäilemättä kauniisti, mutta vain yksiäänisesti. Pianosta saa aikaan monisävyisempiä kappaleita, sillä pianolla voi soittaa montaa ääntä yhtä aikaisesti.

Ja piano on minulle tärkeä sekä tietysti se, että voin soittaa sillä. Kaikkein valaisevin huomio minulle pianon tärkeydestä ilmeni minulle, kun mietin, miten koirani puri minua oikeaan käteen melko pahasti viime keväänä. Muistan, miten istuin puolishokissa sohvalla, kun äitini yritti saada verenvuodon lakkaamaan. Kun käsi oli vihdoin ja viimein saatu sidottua kunnolla, minä katsoin äitiini ja kysyin, voisinko soittaa. Äitini sanoi, että on myöhäistä soittaa kenellekään, sillä kello oli jo yhdentoista kieppeillä. Sitten minä sanoin, että en halunnut soittaa puhelimella, vaan pianolla. Käteni oli äärettömän kipeä ja sen pienikin liikuttaminen teki kipeää. En välittänyt seuraavan päivän matikan kokeesta, vaan päälimmäinen huolenaiheeni oli, voisinko vielä soittaa.

Ja tänään tajusin, että en ole menettänyt syvää kiintymystäni pianoa kohtaan. En välitä paljon konserteista tai esiintymisistä, sillä en soita muille. Minä soitan itselleni. Itseäni varten, en muita varten. Siksi soitan huonosti aina kun minua katsellaan tai kuunnellaan. Ja tänään pääsin vihdoinkin eroon tästä muutaman päivän stressiaallosta. Yöllä nukuin huonosti, sillä näin painajaisia koko ajan ja eilen tiuskin kaikille kaikesta. Tänään soitin ja huomasin, että kun yritin soittaa sitä konserttikappalettani, se sai minut ärsyyntymään.

Sitten minä mietin, mitä minä halusin soittaa. Ja yhtäkkiä minä tajusin. Etsin tietokoneeni kansiosta kirjoittamani musiikkipätkän ja soitin sen. Siinä se oli. Kappale, jota halusin soittaa. Lytid-re Samúelis eli vapaasti käännettynä Samúelin musiikkikappale. Minä aloitin sen säveltämisen joskus kesälomalla ja olin unohtanut sen ihan kokonaan. Tänään sain sävellettyä melkein kokonaisen rivin lisää oikealle kädelle ja myös muutaman tahdin vasemmalle. Ja kuten otsikosta näkyy, minulla on taas SHIT (Se Hieno Iso Tarina) -vaihe päällä. Sävelsin siihen musiikkia, kehitin kieleen lisää sanoja ja tajusin, että sillä yhdellä päähenkilöllä onkin silmälasit.

Ja olo tuntuu vähän onnellisemmalta ja tasaisemmalta. Tänään on taas vähän parempi päivä.