Ärsyttää aika paljon nyt. Nyt kun se kurssi-ilmoittautuminen on ohi ja sitä yhtä kurssia ei ole näkynyt eikä kuulunut, niin jotenkin pystyin ajattelemaan, että okei, suoritan sen sitten joskus toiste, jos se ei tule se tenttikään ilmoittauduttavaksi. Nyt sitten sen lisäksi stressaan yhdestä toisesta kurssista, siitä, joka meillä oli nyt syksyllä. Kaikki muut tulokset ovat tulleet, mutta tämän kaikkein ensimmäisen ja huonoimmin menneen tentin tuloksista ei ole kuulunut mitään. Tänään vasta tajusin, että olen kirjautunut sinne, missä ne kurssisuoritukset näkyvät, mutta jos en ole päässyt tentistä läpi, niin sitten se ei kai tule sinne? Jaska kyllä sanoi, että ne reputetutkin kurssit näkyvät siellä, mutta en ole varma onko heillä joku eri systeemi.

Ja luonnollisesti tämä opettaja on se ainoa opettaja, joka ei käyttänyt moodlea koko kurssilla, ja joka ei siis välttämättä edes ilmoita netin kautta, no, yhtään mistään! Niin varmaan pitää sitten raahautua yliopistolle ihan sitä varten, että voin mennä katsomaan tämän opettajan ovesta, josko ne tulokset olisivat tulleet, ja jos olen reputtanut, niin ehkä siellä lukisi myös, missä on se uusintakoe, koska siitäkään ei ole yhtään mitään tietoa missään. Ja olisi kiva tietää, jos olen reputtanut, sillä sitten voisin ruveta heti lukemaan. Todella turhauttavaa.

Ja huomenna olen menossa hoitamaan yhden jutun ja Keskuksen yksi vetäjä tulee minun mukaani, ja Jaska sitten kysyi, että mitä jos hän tulisi myös mukaan, jos joudutaan odottamaan tai jotain. Ja tämä on se sama vetäjä/hoitaja, joka silloin keväällä uteli minulta siitä poikaystävästäni ja jolle sitten valehtelin, että se on joku jota tämä ei tiedä. Ja Jaska on ollut jotenkin todella seurallinen viime aikoina, tai siis, hän on tykännyt viettää aikaa kanssani, ja tuo hänen tarjouksensa tulla mukaan, on todella herttainen ja huomaavainen, mutta tässä tulee sitten taas esiin se puoleni, että en haluaisi, että tämä vetäjä/hoitaja-tyyppi tietäisi tästä minun ja Jaskan suhteesta, vaikka en edes tiedä, että tietääkö hän jo, jos Jaska on sanonut jotain hänen kuullen.... Ja nyt kun tuntuu, että ollaan paremmassa paikassa Jaskan kanssa kuin puoli vuotta sitten, en haluaisi taas tehdä sitä samaa, salailla tätä suhdetta, koska ymmärrän hyvin, miksi se saattaisi saada Jaskan ajattelemaan, että häpeän häntä tai tätä meidän suhdetta tai muuta.

Olen vain todella stressaantunut juuri nyt. Ja viikonloppuna, kun olin Jaskan luona, äitini soitti, ja vastasin puhelimeen, ja hän kysyi, että olenko kotona tai jossain muualla. Vastasin siihen, että katson telkkaria, kun sieltä tulee Amerikan Talent. Joten vähän itsekin taas turhaudun itseeni, kun tämä on taas tätä samaa salailua, ja se tuntuu aivan yhtä hankalalta kuin aikaisemminkin, ja muuten tuntuu, että ollaan Jaskan kanssa päästy eteenpäin, että minä itse olen päässyt eteenpäin, mutta sitten tulee joku tällainen juttu, ja en vain tiedä, mitä minun pitäisi ajatella, tai mitä minun pitäisi tehdä. Ja paitsi että pitää miettiä äitini tenttaamista, niin huomenna varmaan kun ollaan kaksistaan, tämä vetäjä/hoitaja tenttaa taas jotain. Edellisen kerran tunsin itseni tentatuksi joskus syksyllä, kun hän kysyi kesästäni ja sanoin, että ei mennyt kovin hyvin, ja että jouduin sairaalaan ja että erosin poikaystävästä, ja sitten hän kysyi, että itsekö hakeuduit sinne sairaalaan vai miten, niin minua vain jotenkin hämää se, että tätä tyyppiä ei ole niin helppo hämätä vastaamalla vähän aiheen vierestä ja...

Edelleen olen sitä mieltä, että jotenkin parisuhteessa oleminen ei sovi siihen "imagoon", jota haluaisin ylläpitää. Ehkä se on tyhmää, tai itse asiassa mitä muuta se olisikaan kuin tyhmää, mutta jotenkin haluan antaa kuvan, että olen itsenäinen ja pärjäävä, ja että... En tiedä. Pelkään vain, että ihmiset näkisivät minut erilailla, jos tietävät, että olen parisuhteessa. Ajattelen kai, että ihmiset saisivat tietää, että en ole aina neutraali ja asiallinen, sellainen tieteellinen ja looginen, vaan että olenkin sellainen ihminen, joka irrationaalisesti välittää jostain toisesta ihmisestä, sellainen, jolla on joitain tunteita... No, tämä sama tyyppi on se, joka silloin vei minut juttelemaan jonnekin kaksistaan, kun olin hajalla Leevin ja Alisan jutusta, joten kai hän tietää jo, että en ole aina neutraali ja asiallinen, mutta...

Nyt mieleeni tulee syksyn kirjallisuuskurssin aineistossa esitetyt stereotyypit, ja tulee mieleeni, että ehkä tässä on kyse myös siitä, että haluan, että minua pidetään mahdollisimman ei-seksuaalisena. Sellaisena hauskana, kivana, asiallisena, joka pitää omat asiat omina asioinaan. Joo, en ole töissä tuolla, joten mitä väliä, Jaska ei ole työkaverini, vaan tuota kautta minunkaltaiset ihmiset muodostavat ylipäätään kaikenlaisia sosiaalisia suhteita, eikä tämä ole ensimmäinen suhde siellä, eikä taatusti viimeinen. Mutta jotenkin olen kai osittain samaistunut niihin vetäjiin. En ajattele, että olen heidän kanssaan samassa asemassa, mutta kun osa tyypeistä siellä on enemmän tai vähemmän pihalla, niin minä olen ollut se, joka on kiva kaikille, vaikkei välttämättä haluaisi, hoidan joitain asioita, siivoan muiden jälkiä, ja ennen ainakin yritin aina välillä innostaa ihmisiä tekemään yhdessä jotain. En tuo siellä vahvimpia mielipiteitäni välttämättä kovin paljoa esiin, ja olen, no, asiallinen.

Lukuunottamatta Jaskaa ja Leeviä (joiden kanssa kaikki tapahtui ulkopuolella), en ole missään vaiheessa tuntenut vetoa niihin Keskuksen tyyppeihin, koska jotenkin se on vain automaatio, että ajattelen, että nämä ihmiset eivät vain ole sellaisia, että he ovat sellaisia neutraaleita. Ja minä haluan olla heille neutraali. Enkä oikein tiedä, mitä selitän. Jotenkin kai itsekin haluaisin tajuta, että miksi koen, että se, että ihmiset tietävät minun olevan parisuhteessa, jotenkin radikaalisti ja kriittisesti muuttaa heidän kuvaansa minusta. Ja se olisi helpompaa, jos se poikaystävä olisi joku, jota nämä eivät tiedä. Se olisi neutraalimpaa. Tyyliin, okei, sillä on joku poikaystävä jossain - selkeästi sen oma asia. Mutta jos se on joku tuttu, vaikka todennäköisesti jos Jaska tai Salla tai ylipäätään kukaan ei ole sanonutkaan tälle tyypille mitään, niin mahdollisesti sen jokatapauksessa arvaa, koska etenkin Halloweenina Keskuksella tehtiin Jaskan kanssa asioita yhdessä, juteltiin, istuttiin vierekkäin... Sen jälkeen kun oltiin ensin loppukesä ja syksy vältelty toisiamme, tai siis, minä olin vältellyt Jaskaa enkä taatusti pystynyt suodattamaan sitä kaikkea pois näiden vetäjienkään nähtäviltä.

Joten helpointa ja kunniallisinta olisi kai vain sanoa suoraan, miten asia on, mutta se olisi vain outoa ja se olisi kiusallista, ja se olisi vain noloa ja vaikka mitä muuta kauheaa. Jotenkin olen pystynyt nyt syksyn aikana oppimaan sen, että kun paikalla on ikäisiäni tuttuja, pystyn olemaan suht normaalisti Jaskan kanssa, siis sillä lailla, että "me ollaan suhteessa, mitä sitten". Mutta sitten nämä "aikuiset", niin ihan niin kuin minä tai Jaska tai muut tutut emme olisi aikuisia, mutta silti nämä vanhemmat aikuiset tuntuvat sellaisilta, että siinä on joku todella iso muuri, että ei pysty, ei vain pysty.

Vähän niin kuin lukiossa, kun oli joitain niitä pareja, jotka sitten halailivat tai pussailivat käytävillä, niin kai katsoin heitä jotenkin alaspäin, tai ehkä ajattelin että esimerkiksi opettajat katsovat heitä alaspäin, että he eivät ajattele, että joku siellä käytävällä halaileva tyyppi on yhtä varteenotettava vaikka menestymään kuin joku toinen, joka ei halaile koulun käytävillä. Ehkä toisaalta itse ajattelen, että jotta voisi menestyä, pitäisi olla jotenkin täydellinen, ja se halailu/pussailu jonkun seurustelukumppanin kanssa on jotenkin inhimillistä, ja jotenkin inhimillinen on jotenkin paha, koska erehtyminenkin on inhimillistä, niin se tuntuu vain jotenkin... Joltain, mitä minä en halua olla. Tai ei, haluan olla inhimillinen, koska tiedän, että olen, mutta en haluaisi välttämättä, että muut tietäisivät sitä.

Enkä varsinaisesti ajattele, että inhimillisyys on jotenkin heikkous, mutta jotenkin siitä huolimatta olen vaikka miten pitkään jo, ihan ala-asteelta ja yläasteelta asti välttänyt näyttämästä ihmillisyyttäni. Minua kiusattiin, mutta pysyin vahvana. Kotona meni huonosti, mutta pysyin vahvana. Lukiossa olin sitten yksin, mutta pysyin vahvana, kävin ruokailussa sinnikkäästi, vaikka jouduin istumaan yksin, jouduin syömään yksin, ja vaikka ne muut yksinäiset eivät usein käyneet syömässä lainkaan, mutta minä kävin. En näyttäisi, että yhtään mikään ulkopuolinen voima voisi vaikuttaa minuun tai käytökseeni tai horjumattomuuteeni. Nyt jälkeenpäin katsottuna, en tiedä, oliko se paras vaihtoehto, mutta se tuntui olevan ainut vaihtoehto selvitä, jonka silloin löysin.

Mutta se ei ole ainut vaihtoehto enää, mutta jotenkin julkinen inhimillisyys on vain vaikeaa edelleen. Tai siis, kaverini ovat aina tienneet, että olen inhimillinen, enkä täydellinen tai horjumaton, mutta sitten ne muut ihmiset... Ehkä vain sitten laitan Jaskalle aamulla viestin, että tule vain mukaan, jos haluat, ja siten kohtaisin tämän suuren pelon. Mitään ei kuitenkaan tapahtuisi, maailma ei sortuisi tai mitään muutakaan. Mutta se on vain niin kauhistuttavaa, että en osaa nyt yhtäkkiä keksiä mitään, mikä tuntuisi yhtä kauhealta.

Mutta ehkä nyt otan rauhallisesti ja hengitän syvään ja menen kohta nukkumaan, ja sitten huomenna kohtaan tämän ongelman, koska ei vain ole mitään keinoa välttää sitä kaksinoloa tämän vetäjä/hoitajan kanssa. Ei ole mennyt niin hyvin taas siis minulla itselläni, kun olen nukkunut vähän huonosti, ja terapeuttini kysyi, että olenko ehkä stressaantunut, mihin minä sanoin vain että en, mutta että olen ahdistunut, ja hän kysyi että eikö se ole vähän sama asia. Joten ehkä se on sitä stressiä sitten, että nukun päivä toisensa jälkeen yli 12 tuntia yössä, mutta silti herään väsyneenä, kun aikaisemmin syksyllä saatoin nukkua kahdeksan tuntia yössä ja heräsin suht pirteänä. Nyt jos vääntäydyn ylös aikaisin, niin se on vain kauheaa, olen niin väsynyt, että melkein nukun seisaaltaan. Mietin terapiassa, että ehkä olen rasittanut nyt syksyn aikana itseäni liikaa ja se tulee näkyviin sitten nyt, kun se kaikkein kovin työ on ohi. Terapeuttini sanoi, että on hyvä, että minulla on nyt aikaa levätä, mutta minä mietin, että jos tämä lepo ei riitäkään, vaan silloin kun pitäisi aloittaa taas yliopisto, olenkin edelleen yhtä väsynyt?

Joo, kai voisi sanoa, että olen stressaantunut, vaikka se tuntuu jotenkin typerältä, että olen nyt stressaantunut, kun minullahan on yliopistosta lomaa, eikä mitään päivittäistä työtaakkaa, joka pitäisi tehdä vaikka väkisin. Ja kodin ylläpito on sujunut taas paremmin, joten mitä minulla olisi stressattavaa enää.