*Keskustelua naulakoilla, läsnä Nainen A, Amia, Jaska*

Amia: "Hei kiinnostaisko sua tulla mukaan huomenna hengaamaan jonnekin porukalla? Sallan kanssa vähän mietittiin sitä ja olis kiva saada muitakin mukaan."
Nainen A: "Voi olis tosi kiva kyllä tulla ja oon kattonut, että teillä on ollut kaikkea just silloin, kun mulle ei sovi. Kun mun exä tulee tänään Helsingistä mun luo viikonlopuksi."
Amia: "Öö... Miksi ihmeessä sun EXÄ tulee sun luo?"
Nainen A: "No kun... Me ollaan kavereita ja silleen... Ja se oli mun luona koko viime viikonkin. Ja se meidän juttu ei oo välttämättä ihan vielä kokonaan ohi... Ja mun puolesta me voitais seurustellakin..."
Amia: "Siis se jätti sut?"
Nainen A: "No se oli tavallaan yhteinen päätös... Kun sillä oli jotain ongelmia, joita sen piti selvitellä... Päätettiin sitten, että otetaan aikalisä."
Amia: "Niin. Tuollaiset asiat on kyllä vaikeita tosi usein.

***

Tuo keskustelu oli niin outo. Ei muuten, mutta kun Jaska oli siinä vieressä koko ajan, ja tämä nainen ei ymmärtääkseni tiedä edes, että me Jaskan kanssa ollaan ylipäätään seurusteltu, saati sitten, että ollaan erottu - noin suunnilleen - ja että ollaan aika samassa tilanteessa, kun tämä nainen exänsä kanssa, paitsi että me Jaskan kanssa ollaan todella vähän tekemisissä. Kuitenkin tuntui, että piti sanoa tuolle naiselle jotain ja osallistua siihen keskusteluun, vaikka en tiedä yhtään, miten se meni.

Nyt kun olen miettinyt asiaa, niin todella usein itse ajattelen, että okei, vedin tilanteen hyvin, kukaan ei arvaa mitään, niin sitten ihmiset on sanoneet minulle, että kyllä sen näkee, että joku ei ole ihan okei. Lähinnä viittaan tapauksiin, joissa tapahtuu jotain, joka suunnilleen järisyttää maailmaani, mutta yritän olla kuin kaikki olisi okei. Nytkin jälkeenpäin aloin vasta miettiä, aluksi, että ei vitsit, ehkä minun pitäisi käsitellä tuota terapiassa, kun voin puhua ihmisille jostain tuollaisesta asiasta, joka koskettaa minua itseäni, mutta pidän sen omana tietonani, mutta jälkeenpäin aloin miettiä, että näkyiköhän minussa se, että yritin kovasti olla oma itseni, mutta samalla vain mietin, että ei saakeli, Jaska on tuossa alle kahden metrin päässä ja kuulee kaiken ja mitähän se miettii ja mitähän voin sanoa keskusteluun, että se kuulostaa järkevältä, ilman että viestitän Jaskalle yhtään mitään, ilman että edes viittaan siihen, mitä itse tekisin tai mitä itse ajattelisin siinä henkilön kuvaamassa tilanteessa.

Jaska on ollut taas parina päivänä osastolla. Tai en tiedä onko hän ollut ehkä useamminkin, kun olen itse ollut vain eilen ja tänään. Se on vaikeaa, edelleen. En tiedä vain yhtään, miten suhtautuisin häneen! Moikkaan kyllä häntä ja voin osallistua keskusteluun, jossa hän on, eilen jopa porukassa puhuin suoraan hänelle ja kyselin asioita. Mutta muuten... Kaikki on todella vaikeaa. Tänään aamulla satuttiin molemmat keittiöön yhtäaikaa, eikä ketään muuta ollut paikalla, niin se oli vaikeaa. Moikkasin häntä vasta sen jälkeen kun hän oli moikannut minua. En vieläkään tiedä, miten minun pitäisi moikata häntä. Jotenkin olen vetänyt selkeän rajan sen suhteen, että en halua olla hänen kanssaan kaksistaan missään tilanteessa. Ja kun porukalla mietitään, mitä voisi tehdä, kun alkaa tulla jo syksykin ja jos on huonoa säätä, niin olisi hyvä jos jonkun kämpällä voisi hengata, ja viime vuonna ehdotin omaa kämppääni siihen, mutta nyt en ole tehnyt sitä, koska en halua Jaskaa kämppääni, vaikka muitakin olisi mukana.

Juuri paria päivää ennen eroa oltiin yhteishengaamassa ja siellä oli tämä nainen ja se hänen exänsä. Sanoin silloin Jaskalle kaksistaan, että en vain ymmärrä, miten tämä nainen pystyy siihen. Minä en todellakaan pysty kuvittelemaan, että eron jälkeen vain hengaisin exäni kanssa ihan hyvillä fiiliksillä. Ja tuo on totta edelleen. Jaskan kanssa on kiva jutella - Facebookin välityksellä. Kasvoista kasvoihin olen käynyt hänen kanssaan vain muutaman keskustelun eron jälkeen, lukuunottamatta kuitenkin sitä kun sovittiin, että nähdään kaksistaan ja puhutaan asiat selviksi. Sen jälkeen, ei mitään. Helpointa on, jos on iso porukka, josta kaikki eivät tiedä tästä minun ja Jaskan jutusta. Silloin Jaskalle puhuminen on helpompaa, koska voin vetää sitä omaa rooliani.

Mietin tuotakin tänään. Ja eilenkin. Eilen yksi tuttu nainen selitti minulle, ettei tiedä, että miksei hänen kuntoutustukihakemustaan hyväksytä, koska hänellä on mennyt kaikki huonommin. Hän luetteli joitain seikkoja ja sitten madalsi ääntään kuiskaukseksi ja sanoi, että on ihan itsemurhajuttujakin harkinnut, että hänellä menee todella huonosti. Ja siis hänen pointtinsa oli lähinnä se, että kun minä sanoin, että minun kuntoutustukeani jatketaan näillä näkymin vuoden 2014 loppuun, niin tämä nainen piti sitä jotenkin törkeänä, koska olihan hän paljon huonommassa kunnossa kuin minä. Tämän kaiken kuulin kylläkin jo Sallalta ajat sitten, joten osasin varautua tuohon, että mitä teen, miten reagoin, kun olen samassa pöydässä parin kolmen neljän ihmisen kanssa, joista yksi pitää hirveänä, että on edes harkinnut itsemurhaa, kun minä itse yritin sitä ja osa porukasta (=Salla) tiesi sen. Sanoin jotain aika latteaa, tyyliin "voi, tosi kurja, toivottavasti se uusi hakemus menee sitten läpi".

Ja Jaskalle kun puhuin eilen, silloin se minun roolini, se naamioni, mitä melkein aina käytän, jotenkin meni syrjään hetkeksi, kun kuulin, että se Jaskan toinenkin kuntoutustuki-hakemus tuli takaisin kielteisenä. Pidin jo ensimmäistä kielteistä päätöstä törkeänä, ja tuo oli sitten jotain, joka vain ärsytti minua ja kyselin häneltä sitten siitä. En kuitenkaan halunnut edes näyttää ärtymystäni. Kai yritän olla Jaskalle vain jotenkin neutraali. Yritän hänen antaa olla rauhassa. Koska tällaista se tulee olemaan, jos ei palata yhteen. En tule olemaan sellainen paras kaveri, joka kutsuu hänet silti joka paikkaan, en edes kohtele häntä kuten tavallista keskivertoihmistä, vaan välillä käyttäydyn kuin hän ei olisikaan paikalla, vaikka hän on.

Tänään pelattiin yhtä peliä, piti saada siihen yhden lähteneen tilalle toinen pelaaja, ja menin sitten kyselemään ihmisiltä, mutta yhdet pelasivat jotain muuta peliä, sitten kysyin yhdeltä mieheltä suoraan, että haluatko tulla, sitten vilkaisin sivusilmällä Jaskaa, joka istui vain yksin tuolissaan, ja sitten jotenkin en vain saanut suustani ulos sitä, että olisin sanonut "Hei Jaska, haluatko sinä tulla mukaan?", vaikka minä kysyn melkein aina kaikilta suoraan sitä, koska koen, että se on kivasti tehty, että osoitan, että minä haluaisin juuri sinut pelaamaan. Mutta en voinut kysyä Jaskalta, vaikka hän olisi ehkä halunnut tulla, mutta en vain pystynyt pyytämään häntä. Tuosta on vähän huono mieli. Tuntuu, että minun pitäisi suhtautua paremmin, minun pitäisi kohdella häntä kuin ketä tahansa. Mutta en vain pysty siihen. Silloin joskus vuosia sitten minulla oli tämä sama ongelma, mutta se oli silloin "globaali", eli se koski aika lailla kaikkia ihmisiä. Silloinkaan en vain päässyt yli siitä, että kurkussa tuntui olevan sellainen jännä tunne, että sanoja ei tule ulos. Nytkin Jaskan kanssa voin jopa vetää henkeä pyytääkseni häntä mukaan, mutta sanat eivät vain tule. Siihen kohtaan tulee sitten sellainen kiusallinen hetki, kun seison paikallani ennen kuin käännyn ympäri ja menen pois. En tiedä yhtään, mitä Jaska ajattelee tilanteesta. Hänelle kai olisi enemmän okei, että olisimme kuin tuon lainaamani keskustelun nainen ja se hänen exänsä, hän kai voisi olla seurassani kaksistaankin ilman että se olisi hänelle outoa.

Lisäksi ylitin hienon virstanpylvään terapiassa. No, ensinnäkin mietittiin että mitä tämän kuluneen terapiavuoden aikana on saavutettu ja mitä tavoitteita asettaisin seuraavalle vuodelle. En sanonut sitä hänelle, mutta haluaisin, että en valehtelisi ja että en tekisi niin usein sitä, että kerron jonkun asian, mutta jätän siitä jonkun kohdan pois, koska en jostain syystä kehtaa tai halua tai viitsi sanoa sitä. Mutta nyt sitten valitin siitä, miten olin hakenut apteekista lääkkeitä ja tuon kesän episodin jälkeen tuota ihan kaikkien lääkkeiden hakua apteekista tarkkaillaan todella tarkkaan ja minulle määrätään paketteja, jotka ovat kooltaan puolet tai vain kolmanneksen siitä mitä ne aikaisemmin olivat, joten joudun hakemaan niitä paljon useammin. Tuo todella ärsyttää, koska tähänkin asti minun on aina ollut jotenkin vaikea lähteä hakemaan niitä lääkkeitä, koska en aina ole ihan varma, missä vaiheessa nyt sitten saan sen uuden paketin.

No, selitin tätä terapeutilleni, että ymmärrän kyllä sen, minulle ei haluta "antaa väärää vaikutelmaa" kuten se lääkäri sanoi, eli käytännössä minua rangaistaan siitä, että otin yliannostuksen. Ja en ottanut noita lääkkeitä sitä yliannostusta, vaan rauhoittavia, joita määrättiin täsmälleen samankokoinen paketti kuin aikaisemminkin, ja se on edelleen "tarvittaessa", joten sitä he eivät pysty edes laskemaan, että koska se on kulunut, eli koska se resepti pitää uusia, vaan heillä on ainoastaan minun sanani siitä. Sitten kerroin terapeutilleni sen, mitä en ole kertonut kenellekään, koska jos olisin, näitä asioitani voitaisiin hankaloittaa varmaan vielä lisää. No siis, viimeisen vuoden, siitä lähtien kun minulle rauhoittavia ensimmäisen kerran määrättiin ahdistukseen, tarvittaessa, olen uusittanut sitä reseptiä useammin kuin olisi tarvinnut. Haalin vain niitä rauhoittavia itselleni lisää ja lisää, ja uusitutin reseptiä ilmeisesti suht normaaliin tahtiin, koska kenelläkään ei ollut koskaan mitään sitä uusimista vastaan. Tämä siis siksi, että olisi se "takaovi", jollainen minulla on ainakin jollain asteella ollut jo lukiosta lähtien. Sanoin sitten, että nyt sitten mietin, että ryhtyisin taas haalimaan niitä rauhoittavia itselleni kotiin. Se kuulostaa pahalta ja siksi en ole sitä terapeutillenikaan sanonut, kun periaatteessa ajattelin, että minut lähetettäisiin takaisin pakkohoitoon sillä samalla sekunnilla.

Ei kyse ole kuitenkaan tuosta, vaan siitä "takaovesta" on muodostunut minulle ei nyt ehkä ihan pakkomielle, mutta ilman jotain tarkkaa suunnitelmaa, mitä voisin tehdä, jos kaikki käy liian raskaaksi, olen vähemmänkin ahdistavissa tilanteissa ahdistuneempi, jos koen, että ei ole mitään keinoa päästä pois. Tietenkin, jos en keräisi rauhoittavia, se olisi jotain muuta. Kun pääsin kotiin sairaalasta nyt kesällä, aloin jo miettimään, että mihin kämpässäni voisin "ripustaa" itseni, jos niitä rauhoittavia ei minulle enää määrättäisi. Oikeasti melkein aloin jo testailemaan, että mikä jossain suht korkealla kestäisi painoni. Tämä takaovi on vain jotain, joka tuntuu sellaiselta, että minulla vain täytyy olla se, jotta en sekoa.

No, nyt kun sanoin sen terapeutille, niin ehkä tämä on yksi niistä asioista, jonka voisi asettaa tavoitteeksi terapiassa. Terapeuttini sanoikin siihen, että me voidaan nyt sitten pikkuhiljaa yrittää päästä siihen, että sitä takaovea ei enää tarvittaisi, tai että se takaovi voisi olla joku muu, kuten terapia. Yritin kyllä sanoa, että kun elämässäni mikään ei ole pysyvää, rotatkin kiertävät jatkuvasti, pisin aika, jonka minulla on yksi sama lemmikki ollut, on 2,5 vuotta. Viimeisen viiden vuoden aikana olen muuttanut kolme kertaa. Olen ollut kahdessa eri työssä, päiväosastolla, keskuksella, tuntuu, että mikään kaverisuhdekaan ei ole sellainen, että voisin sen varaan laskea. Sillä silloin, kun on todella kurja fiilis ja sitä miettii, että mitä minulla muka on, ja ylipäätään onko minulla mitään, jota joku ei voisi ottaa pois, jokin edes yksi asia, joka kaikkein vaikeimpana hetkenä voisi edes hieman helpottaa oloani, sellainen, jonka voisi luottaa olevan siinä nyt ja aina. Sellaista ei vain ole, paitsi se takaovi.

Lisäksi terapeuttini sanoi, että voitaisiin yrittää enemmän päästä käsiksi alitajuntaani, esimerkiksi unien tai mielikuvien kautta, koska ilmeisesti juuri ne isoimmat ongelmani ovat niitä, joita en itse vain ymmärrä, tai joiden olemassaoloa en tiedosta tai pysty käsittelemään tällä analyyttisellä tavallani, jolla yritän kaikenlaisia asioita käsitellä. Sitten terapeuttini haluaisi kuulla enemmän lapsuudestani, voisin tuoda joskus vaikka jotain kuvia tai muuta.

Mutta ylipäätään oli vaikea asettaa mitään tavoitetta tulevalle vuodelle, koska tämän vuoden aikana ne saavutukset ovat olleet lähinnä sellaisia, joita en etukäteen lainkaan osannut edes kuvitella. Niin kuin yksi, jonka nimesin tämän vuoden saavutukseksi, oli se, että jotenkin vasta olen alkanut tajuamaan, että minun ei tarvitse olla neutraali tai objektiivinen kaikkea aikaa elämästäni. Esimerkiksi juuri suhteessa Jaskan kanssa opin ymmärtämään tuota, että on ihan okei, että tunnen oloni loukatuksi, tai surulliseksi, vihaiseksi, tai mitä tahansa. Ei siis niin, että toimisin täysin tunteideni mukaan, vaan että on okei tuntea niin kuin minusta tuntuu. Niin kuin minun ja Jaskan suhteen alussa monta kertaa selitin terapeutilleni jotain, ja sitten lisäsin, että yritän suhtautua hyvin, yritän ajatella sitä Jaskan näkökulmasta ja ymmärtää hänen pointtinsa ja sitten suhtautua siihen sen mukaan.

Niin kuin silloin synttäreilläni, kun se nainen silitti Jaskan naamaa ja Jaska sanoi minulle jälkeenpäin, että se tuntui hyvältä, niin yritin jotenkin suhtautua tuohonkin asiallisesti, ottaa sen objektiivisesti, tunteettomasti, ymmärtää sen Jaskan kokemuksen asiasta, jne. Sitten terapeuttini kysyi minulta, että eikö minulla juuri ole todella hyvä syy olla vihainen Jaskalle tuosta? Tietysti olin vihainen Jaskalle tuosta, mutta tavallaan tein kaikkeni, jotta en olisi vihainen, ja koin sen tunteen ylipäätään sellaisena, mitä ei olisi saanut herätä ylipäätään, koska se ei ollut asiallista, objektiivista, sellaista kaikkea, mitä halusin olla.

Tätä on hankala selittää, mutta jotenkin vasta nyt kun tunnen jotain jossain tilanteessa, koen, että se luonnollinen reaktio on ihan okei, en vain pelkästään yritä tehdä sitä tyhjäksi tai olla tuntematta mitään. Tai että on okei, että tunnen oloni surulliseksi joistain asioista. Ei sen tarvitse olla loogista, ei sen tarvitse olla jotain rationaalista tai sellaista, jonka pystyn hyväksymään jonkun pitkän ajatusketjun päätteeksi, vaan se on okei. Ei se ehkä muuta käytöstäni yhtään vähemmän analyyttiseksi tai vähemmän objektiiviseksi, tai edes halua käyttäytyä niin, vaan pelkästään se, että se tunteen kokeminen on okei, niin se tuntuu jotenkin todella uudelta. Tuntuu jotenkin hyvältä, pelkästään tuo ajatus, että se on okei. Niin kuin kun minua ennen yliopiston aloittamista pelotti se aloittaminen, niin jotenkin tuntui todella helpottavalta ajatella, että okei, pelottaa, mutta se ei haittaa, se on okei. Se tunne on jotenkin todella iso ja ihmeellinen, tuntuu kuin jotenkin henkisesti halaisin itseäni, kun ajattelen, että se mitä tunnen, on okei.

Mutta yliopisto on alkanut hyvin. Tämä on täysin erilaista kuin edellisessä paikassa. Okei, asiat ovat hankalia jos eivät jopa hankalempia, mutta se itse opiskelu on ihan erilaista. No, paitsi että minulla ei ole kahdeksaa tuntia joka päivä, niin ne opettajat ovat jopa kivoja. Eivät sellaisia, jotka vain katsovat vierestä jopa huvittuneina, kun yrittää kaikkensa, eikä siltikään onnistu, kun yrittää ja yrittää ja yrittää ja on siinä pisteessä, että tekee mieli konkreettisesti lyödä laboratoriohanskat tiskiin, jättää kaikki kamat sinne ja sanoa kesken kaiken, että sain tarpeekseni, en tule takaisin enää. Täällä kaikki ovat sellaisia, että sanovat, että minä olen tässä ja tässä huoneessa siihen ja siihen kellonaikaan, jolloin voi tulla kysymään, jos on jotain kysyttävää ja tämä on sähköpostiosoitteeni, jonka kautta voi ottaa yhteyttä, jos tulee jotain. Pienryhmissä ne opettajat yrittävät jopa opetella meidän etunimet, jotta voivat puhutella meitä nimeltä! Ja yksikin opettaja sanoi, että vaikka kurssin aikana sallitaan vain 2 poissaoloa, niin jos olette enemmän poissa, niin älkää vain kadotko vaan ottakaa yhteyttä, niin järjestetään asia jotenkin.

Paitsi että tuo menee hyvin, niin en ole edes kaikista huonoin! Osa asioista on hankalia, mutta jokaisella pienryhmätunnilla on tullut esiin jotain asioita läpikäydessä, jonka minä olen tiennyt, mutta joku muu ei. Lisäksi sekin vielä ällistyttää, että nuo asiat ovat jopa mielenkiintoisia! Ei tule samaa fiilistä kuin edellisessä paikassa jonkun luennon aikana, että juuri kun se alkaa muuttua kiinnostavaksi, se luennoitsija sanoo, että no nyt menee vähän ohi aiheen, palataanpas siihen mitä pitäisi käsitellä. Kun puhuin noista terapiassa, sanoin jokaisen perään jonkun tätä riemuani vähän mitätöivän lisän, kuten että no ehkä törmään vielä opettajiin, jotka ovat sellaisia samanlaisia yrmyjä, tai ehkä kurssien sisällöt muuttuvat paljon vaikeammiksi tai ehkä mielenkiintoni hiipuu, tms. Mutta tällä hetkellä olen jotenkin vain ällistynyt edelleen, miten kivaa tuolla on ollut. Minusta jopa kotitehtävät ovat ihan kiinnostavia! Haluan jopa panostaa niihin ja tuntuu ensimmäistä kertaa ikinä, että voisin saada arvosanaksi jotain muuta kuin hylätyn tai kakkosen.

Joten toisaalta nyt ensimmäisen oikean yliopistoviikon jälkeen fiilis on hyvä. Kaikkien muiden asioiden suhteen fiilis ei ole välttämättä niin hyvä, mutta jotenkin kaikkea tuntuu helpottavan niin paljon se, että se valtava stressi yliopistosta ja se, miten vain pelkäsin niin kauheasti että se tulee olemaan sitä kidutusta kuin edellisessä paikassa, on nyt ainakin osaksi laantunut, niin tuntuu että voi hengittää vähän vapaammin.