Tänään taas olin mielisairaalapaikassa. Kauhean väsynyt olo, tällä kertaa pyöräileminen asemalle ja takaisin tuntui paljon raskaammalta. Käytiin vieläkin läpi niitä kysymyksiä, joihin minä vastasin joskus ajat sitten kotitehtävänä. Päivän aiheeksi nousi sisäänpäin kääntyneisyys sosiaalisissa tilanteissa, ahdistukseni ja osittain sekin, miten koen, että en selviä yksin hyvin tilanteissa.

Ratkaisuksi (pääasiassa ahdistuksen takia) tuli mielialalääkkeen määrän korotus. Lisäksi minulle sanottiin, että minun olisi pitänyt ottaa jo yli kuukauden ajan 40 milligrammaa, vaikka olen ottanut vain 20. Että mahtavaa. Sekin vielä. Mutta nyt korotan ensiksi 3-4 päiväksi 40 milligrammaan, jonka jälkeen korotan sen edelleen 60 milligrammaan.

Menen sinne vielä tällä viikolla uudestaan, perjantaina, jotta saataisiin ne kysymykset itsestäni loppuun ja hän saisi selvitettyä sitä, koska pääsen päiväosastolle. Alustava tarkoitus on, että menisin sinne jo ensi maanantaina.

Sain myös kuulla hieman,  mitä tämä lääkärityyppi ajattelee minusta. Toisinaan on rasittavaa kuunnella, miten hän selittää uskovansa, että minä kyllä pystyisin erilaisiin asioihin. Silloin vain tuijotan lattiaan ja tekisi mieleni sanoa: ”Aha, mutta minä en usko.” Tällä kertaa hän sanoi, että pystyn ajattelemaan todella loogisesti ja harkitsemaan asioita monelta eri kantilta, vaikka päällimmäinen tunteeni niistä olisikin negatiivinen. Tällä hän viittasi tietysti siihen päiväosastoon ja siihen, miten haluaisin mennä sinne, vaikka en haluaisi. Tai siis sillä lailla. Se on uusi, epämiellyttävän näköinen ja kiiltokuvamainen paikka vesijumppineen, ihmisineen ja sellainen on minulle kauhean raskasta. Luultavasti muutaman ensimmäisen päivän jälkeen olen ihan poikki sekä henkisesti että fyysisesti ja toivon vain, että se aika siellä osastolla loppuisi jo.

Hermostuttaa tuo päiväosasto jonkin verran. Vieläkään siitä ei tiedä kukaan muu kuin ne lääkärityypit siellä, Nan sekä tämän blogin lukijat. Niin joo, ja Kylässä jotkut.

En oikein tiedä, mitä sanoa. Päivät ovat vain lipuneet ohi. Syntymäpäiväni on ylihuomenna, enkä osaa sanoa siitäkään mitään. Olen vain niin lopen uupunut. Olin taas viikonlopun yksin. Kävelin ympäri taloa (ilman korkokenkiä tällä kertaa) ja laitoin musiikkia soimaan ja leikin, että olin tekemässä läpimurtoa jossain karaokessa. Minusta on kiva laulaa. En siinäkään välttämättä ole kauhean hyvä, mutta se on kivaa. On kivaa liikkua ympäriinsä kuvitteellisella lavalla ja laulaa sydämensä kyllyydestä kaukosäätimeen tai johonkin sellaiseen.

Kuopiossa minä lauloin enemmän kuin koskaan ennen ja se on jäänyt jotenkin päälle. En kuitenkaan oikein kehtaa vielä laulaa, kun kotona on muita.

Olen miettinyt myös itseäni hieman. Olen edelleen ollut ajoittain hyvin sekava: lauantain ja sunnuntain välisenä yönä heräsin puoli yhdeksältä aamulla ja ajattelin, että voi luoja, miksi ovi on auki, miksi se on auki ja miksi minä nukun vielä, kun kerran oli maanantai aamu ja minun pitäisi ehtiä junaan! Sitten vasta onnistuin seuraavien minuuttien kuluessa vakuuttamaan itselleni, että oli vasta sunnuntai ja että kotona ei ollut muita, joten voisin jatkaa rauhassa uniani (ovi auki).

Eilen illalla, kun olin lopettamassa television katselua, koin oudon hetken, joka oli ihan lyhyt, mutta joka tuntui jälkeenpäin niin oudolta. Olin juuri nousemassa ylös, ja mielessäni käväisi ajatus: ”Voi, kello on jo näin paljon, onkohan minulla huomiseksi mitään läksyjä?” Ihan niin kuin lukioaikoina. Se oli sellainen vähän onnellinen ja tavallinen ajatus. Ja vähän sellainenkin, että odotti seuraavaa päivää vatsassa hieman kipristellen, kun ajatteli hieman innostuneena, että pääsisi taas viikonlopun jälkeen kouluun. Se oli hyvin hämmentävää, koska koskaan aikaisemmin ei ole käynyt niin, vaikka olen sentään ollut läksyittä yli vuoden.

Silloin sunnuntaiaamuna herätessäni oli myös outo fiilis. Rauhallinen ja sellainen, mitä oli joskus yläasteen alkuaikoina. Sille on oma fiilis. Sen jälkeen kai masennus valtasi minut. En ole kyllä ihan varma. Minulla on vain niin selkeä mielikuva esimerkiksi seitsemännen luokan keväästä. Ääniä, kuvia, hajuja... Se on outoa.

Mutta synttärini... Ei ole aavistustakaan, mitä Nanin kanssa voisi tehdä. Läheisessä elokuvateatterissakaan (joka on sekin puolen tunnin ajomatkan päässä) ei mene kuin joitain huonoja komedioita ja lastenleffoja. Plääh. No, voisihan vuokrata jonkun leffan, jonka katsoo kotona ja sitten mennä täällä paikkakunta x:llä syömään...

Ostin tänään postimerkinkin. Ihan siis NN:n kirjettä varten. Se on vaaleanpunainen. Ymmärrätte varmaan sen tunteen, miten tekisi mennä ostamaan uusi postimerkki ja kysyä, että eikö heillä sattuisi olemaan mitään mustaa. Kauheaa, miksi postimerkkejä tehdään vain tuollaisina kauheina hempeän värisinä? Tuossakin merkissä on vaaleanpunaisuuden lisäksi vadelmia ja joku leivos. Ihme ettei ole sydämiä täynnä koko merkin pahalainen. Kamala.

En ole lähettänyt kirjettä vielä, enkä tiedä, koska lähetän. Se on aika... No. En tiedä. Ehkä liiankin huolittelematon. Kirjoitin sen lonkalta ja joistain kohtaa unohtui sanoja, jotka lisäsin sitten pienellä söherryksellä sinne rivien väliin. Sitten kirjoitin PS-kohtia, joista PPS-kohta tuli sivun pituiseksi. Siis sivun yhden puolen pituiseksi. Eh... Joo, ei ainakaan liian huoliteltu tai yliharjoiteltu, mutta onko näinkään hyvä? Se on ainakin rehellinen, mutta aion kysyä vielä Nanilta edes vähän, että millainen se Taon hänelle lähettämä kirje oli. Tai siis, se kerran toimi, niin pakko jotain vinkkiä on saada!

Ja minä kerroin siinä PPS-kohdassa sen nitisevän nahkatakki –kohtauksen. Sen, kun hän piirsi siinä sohvalla ja minä istuin siinä sohvan toisessa päässä ja miten se hänen nahkatakkinsa piti nitisevää ääntä. Minusta se PPS-kohta on hyvin... Erilainen kuin kirjeen alkuosa. Kirjeen alkuosa on... Asiallisen tuttavallinen. ”Ajattelin, että tunteeni sinua kohtaan katoaisivat asioiden muuttuessa ja ajan kuluessa, mutta näin ei käynyt. Se on saanut minut jokseenkin hämmentyneeksi.” Okei, en sanonut sanasta sanaan noin, mutta se kuvaa sitä alkua.

Siinä alussa – alussa, missä alussa, siis kirjeen pääosassa! – kerron itsestäni. PPS-kohta on kokonaan NN:stä. Sanoin sen siinä, että sen kirjeen pitäisi kai olla kokonaan hänestä eikä minusta. Sitten selitin, millaisena minä hänet näen. Joo. Ei tullut mieleen selittää sitä aikaisemmin. Se jotenkin vain... Yritin olla niin asiallinen ja ”minä”, että unohdin sen, että hänestähän minun pitäisi puhua! Ja lisäksi kyllä vierastan hieman sellaisia rakkausrakkauskirjeitä, joissa jauhetaan toisesta kaikenlaista älyttömillä vertauksilla.

En nyt tiedä, mitä minun pitäisi tehdä kirjeen kanssa. Toisaalta se on epälooginen, koska se jakautuu erilaisiin osiin, joissa on ihan eri fiilis ja se tärkein (ja pisin) asia tulee vasta PPS-vaiheessa... Toisaalta sitten taas se on todellinen ja rehellinen. Ja ei siinä asiapuolessakaan ole mitään varsinaista vikaa – tulevatpahan tarpeelliset tekniset asiat ainakin sanottua ilman koristeluja.

Voisi mennä kyllä nukkumaan, mutta en ole ottanut vielä lääkettä, enkä edes tiedä missä se on. Todennäköisesti olohuoneessa sohvapöydän alatasolla, mutta äiti on mennyt jo nukkumaan ja olohuoneessa on isäni, joka katselee televisiota... Tämäkin vielä. Pitää ehkä kytätä, koska hän lähtee vessaan, niin menen sitten nopeasti käymään katsomassa, jos löytäisin ne.