Ihmeelliseltä se tuntuu, sillä vasta vajaat viikko sitten harppasin jättiloikan eteenpäin. Totta se kuitenkin on. Tämä päivä on taas niitä päiviä, jotka kääntävät asioita päälaelleen. Osaksi negatiivisesti ja osaksi positiivisesti. Kaikkein positiivisinta kuitenkin on se, että en ole tänään angst, vaikka minulla olisi ehkä syytä. Ainakin paljon enemmän syytä kuin niinä monina muina päivinä, kun olen ollut angst.

Tänään taas opo oli koulutuksessa ja oppitunti kului melko tyypilliseen tapaan: Opon ryhmästä ne, jotka olivat viitsineet raahautua paikalle, istuivat käytävällä ja puhelivat turhanpäiväisiä. Minä en puhellut, mutta kuuntelin TKK:n ja hänen kavereidensa keskustelua. TKK ei sinänsä ole hauska, mutta hänen kaverinsa ovat.

Heidän tämän päivän keskusteluaiheensa oli metsästys. Minä en pidä metsästyksestä. Minä vihaan metsästystä. Tai onhan se hyvä, että hirviä ammutaan, mutta en käsitä, miksi jotkut ehdoin tahdoin haluavat kulkea metsässä tappamassa jotain lintuja. Eihän niistä saa edes paljon mitään lihaa tai rahallista hyötyä. Kävi kuitenkin ilmi, että TKK on metsästäjä ja hänen kaverinsa eivät. Ja että hän ei oikein osaa kunnioittaa mitään elävää. Metsästyksestä keskustelu kääntyi nimittäin koiriin ja TKK todella rakentavaan tyyliin ilmoitti, että ei koirista metsällä mitään hyötyä ole, kun ne eivät koskaan jaksa juosta yhtään. "Kuula vain kalloon", hän sanoi.

Vaikka minulla on hieman huonoja kokemuksia koirista, enkä ole varma vielä, onko minulla fobia kaikkia koiria vai vain omaa koiraamme kohtaan, niin en pitänyt siitä, miten hän koirista puhui. Hänen ystävänsä eivät olleet koiraihmisiä myöskään, mutta puolustelivat niitä silti sanoen, että eihän eläimistä kuulu saada vain pelkkää hyötyä, että ne ovat muutakin kuin pelkkiä ihmisten edun vuoksi tuotettuja koneita. Ja sitten jompikumpi hänen kavereistaan sanoi, että sehän olisi sama, jos joku ostaisi TKK:n ja laittaisi sitten juoksemaan tuntikausiksi. Joku ehdotti myös, että kun TKK pääsee eläkeikään asti, niin hänelle voidaan ampua kuula otsaan, koska hänestä ei saada enää mitään hyötyä irti. Täytyy myöntää, että siinä vaiheessa repesin nauramaan ihan ääneen.

Ennen, kun minä olin vielä sokeasti rakastunut Tiedät-kai-keneen, tällaiset pienet "epäkohdat" hänessä aiheuttivat vain lyhyehkön "hän on idiootti" -viikon, mutta nykyisin se ei oikeastaan enää kirpaissut. Tänään minä tajusin vihdoin sen, mikä minun olisi pitänyt kai tajuta jo ajat sitten: Me olemme molemmat kasvaneet ja muuttuneet, ja täysin eri suuntaan.

Ala-asteella TKK oli se ainoa, joka oli minun puolellani. Ainoa ihminen koko universumissa, joka on koskaan puolustanut minua. Ja joka sai siitä hyvästä selkäänsä. Hän oli se, jolle oli helppo puhua ja jonka ilmeisesti oli helppo puhua minulle, sillä me emme paljon muuta tehneetkään. En minä tiedä, olisinko tässä ilman häntä. Jo silloin ihan pikkuisena kuudesluokkalaisena itkin iltaisin epätoivoani ja ajattelin kauhulla seuraavaa koulupäivää. Silloin muistin kuulleeni oudosta asiasta, jota kutsuttiin nimellä "itsemurha". Silloin vasta ihan oikeasti tajusin, mitä se oli. Ja jo silloin aloin pitää sitä yhtenä varteenotettavana vaihtoehtona.

Yläasteella TKK kuitenkin muuttui. Vaikka olimme eri luokilla, saatoin nähdä, miten ryhmäpaine alkoi vaikuttaa häneen. Yksi hänen kaverinsa, poikaporukan johtaja, sai jopa oman nimityksen: Isäntä. Sillä isäntä hän oli TKK:lle. TKK teki kaiken, mitä Isäntä käski. Isäntä puolestaan ei osoittanut arvoa hänelle. He jättivät hänet syömään yksin, eivät odottaneet että hän ehti pukea takin päälleen... Mutta TKK hännysteli ja yritti päästä suosioon. Hänellä oli outoja tempauksia, jotka saivat minut aina välillä tolaltani. Kahtena yläasteen kesälomana yritin unohtaa hänet ja päästä eteenpäin, mutta aina vajosin takaisin. Aina muistin, miten olin hänelle melkein henkeni velkaa.

Nyt kuitenkin vihdoin tajuan, että me olemme muuttuneet erilaisiksi. Eikä se ala-asteaika tulisi enää takaisin. En saanut sitä takaisin pyytämällä häntä viimeisen valssin (9.lk) tanssipariksi. Ei hän saanut sitä takaisin yrittämällä ujosti myydä minulle keksejä. Ei sitä saa enää takaisin. Nyt minä tajuan sen ihan oikeasti. Ja minä pystyn vihdoin ja viimein kaikkien näiden vuosien jälkeen myöntämään sen itselleni.

Tietysti myös soitonopettajani filosofia-annos sai minun mielialani kohoamaan. En tiedä, onko hän ehkä tajunnut tai huomannut, että minulla oli vähän vaikeuksia joskus. Ehkä hän oli silloin ensimmäisenä vuotena nähnyt merkit ranteissani, vaikka yritin pitää ne piilossa. Tai ehkä hän oli huomannut, miten joskus olin niin maassa, että en voinut soittaa. En vain pystynyt soittamaan, vaikka kuinka yritin. Hän selitti, miten pärjätä konsertissa ja rinnasti sen samalla matikan kokeeseen ja kaikkeen muuhunkin.

Hän sanoi, että joskus elämä antaa turpiin, mutta niin vain käy. Hän sanoi, että on parempi, kun myöntää itselleen, ettei ole täydellinen, että on asioita, joihin ei vain pysty. Yrittää pitää aina, mutta on asioita, joita ei pysty tekemään, vaikka kuinka yrittäisi. Ja kuinka joskus tuntuu, että on sellaisia ihmisiä, jotka tuntuvat pärjäävän kaikessa, mutta että heilläkin oli taatusti jokin vika, ehkä sitten tunne-elämässä tai vastaavassa. Hän sanoi, että oli sellaisia ihmisiä, jotka tuntuivat pystyvän melkein kaikkeen, mutta että meitä vähän kyvyttömämpiäkin ihmisiä tarvittiin. Tarvitsi vain myöntää itselle, että ei pystynyt kaikkeen. Sitten hän sanoi, että se ei ole tarkoita sen myöntämistä, että on nolla, että itsestä ei ole mihinkään, vaikka joskus ehkä siltä tuntuukin. Ettei kaiken tarvitse mennä aina hyvin ja täydellisesti, koska kukaan ei pysty tekemään kaikkea hyvin ja täydellisesti.

Johtui sitten soitonopettajani filosofiasta tai sitten jostain muusta, nyt minusta tuntuu todella, että olen edennyt. En tiedä minkä suhteen, mutta olen edennyt. TKK ei ole historiaa, minun ei tarvitse unohtaa häntä, enkä taatusti unohdakaan. Mutta hän ei ole enää se, mikä hän joskus oli - ensimmäinen, mutta samalla ainoa rakkaus. Minä etenen. Oikeasti etenen. En ehkä kovin nopeasti, mutta minun tarvitseekin tehdä tämä omaan tahtiini. Tuntuu hyvältä.