Päivän pilkunviilaus<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Joku kakkonen: ”Hei opettaja, jos tämmösessä esseessä jättää jostain asiasta kertomatta, niin otatko sä siitä pisteen?”

Matikan&fysiikanopettaja: ”En ota, mutta jätän antamatta.”

 

***

 

No niin. Siinä oli sitten lukion kolmosen ensimmäinen koeviikko. Enkä minä ajattele sitä, että nyt on jo tästäkin vuodesta 1/3 takana, vaan yritän pyyhkiä sen mielestäni. Aikaa on paljon. Ei paniikkia. Ei angstia. Ei kiirettä. Ei pakokauhua. Aikaa on vaikka miten paljon. Joo, kouluun loppuminen ahdistaa jo nyt ihan törkeästi. En voi puhua siitä. Voin puhua penkkareista ja kevään kirjoituksista, mutta en siitä, että ”enää niin ja niin monta kuukautta”. Ei voi. Ei pysty. Ei kykene.

 

Tänään oli sitten kemian koe. Se oli ihan helppo. Eh, melkein tekisi mieli sanoa, että liian helppo lukion kokeeksi, mutta minä en ainakaan valita. En sitä paitsi ollut lukenut niin paljon kuin olisi pitänyt, joten ihan kiva vain, kun huomasi, että osasi edes jotain. Esseet nyt menivät päin mätikköä, kun minä en mitenkään jaksanut muistaa kaikkia niitä teoria-asioita, mutta kai niistäkin saa pari pistettä kasaan raavittua. Miten muka voi kirjoittaa esseen aiheesta ”typpi”? Ja minun typpi-tietoni ovat sitä paitsi hieman sekaisin vedyn kanssa, mutta siitä oli maantiedossakin jotain, niin minä muistin sitä kautta jonkin verran.

 

Meidät laitettiin lisäksi kakkosten kanssa samaan luokkaan tekemään koetta, koska meitä oli vain seitsemän. Ja se koe oli omalla tavallaan hyvin huvittava. Ensimmäinen tehtävä on monivalintatehtävä. Oli neljä väittämää ja niistä piti ympyröidä se, joka oli oikein. Ja väittämät olivat tyyliin: ”Natriumin kemiallinen merkki on N ja järjestysluku 11.” Ja siis kun kokeessa sai olla MAOL, niin ei tarvinnut kuin kääntää esiin jaksollinen järjestelmä, niin sen näki sieltä suoraan. Puolet niistä kohdista sai tehtyä noin, ettei tarvinnut tietää mitään. Muutaman pystyi päättelemään MAOL:n avulla ja osa meni sitten puoliarvaukseksi.

 

Sain tehtyä jopa joitain laskujakin. En kyllä tiedä yhtään, ovatko ne oikein vai väärin, mutta periaate on ainakin oikein (koska kaava löytyi MAOL:sta ja ne arvot piti sijoittaa vain sinne). Ongelmia tuotti vain ihmeellinen z, josta MAOL:ssa sanottiin vain, että se kuvaa sitä, miten monta elektronia elektrolyysin aikana siirtyy. Päätin sitten laittaa siihen kakkosen, ihan vain siksi, että jos elektrolysoitavan ionin varaus on 2+, niin onhan loogista, että elektroneja siirtyisi sitten kaksi, eikö vain? Tehtäviäkin oli oikein 11, joista seitsemän piti tehdä. Ja kun tietää sen opettajan, niin ei se arvostelukaan kauhean tiukkaa ole, vaan pikkuvirheitä katsotaan läpi sormien.

 

Eilen vähän puoli kahden jälkeen yöllä minä sain suunnattoman inspiraation. Joo, minä ja minun inspiraationi. Niillä on kyllä yleensäkin tapana tulla ihan odottamattomaan aikaan, yleensä vielä suhteellisen myöhään, mutta ei sentään silloin, kun on kemiankirja kädessä ja yrittää kerrata jotain hapettumisreaktioita törkeän väsyneenä.

 

Mutta idea tuntuu vieläkin ihan mahtavalta, siitä tulee minun uusi SHIT:ini (Se Hieno Iso Tarina). Minä en ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään, en siis käsittämättömän pitkään aikaan, kunnolla joskus pari vuotta sitten. Onhan minulla joitain pienempiä ollut, mutta ne on olleet sellaisia pakotettuja kirjoituksia, jotka on tuntuneet enemmän työltä kuin huvilta. On blokittanut niin kauheasti, että tekstiä ei ole syntynyt kauhean helposti, vaan se on pitänyt suunnilleen puristaa ulos. Ei mitään liian ihanaa.

 

Mutta viime aikoina minun mieleni on taas ollut kiinnostuneempi kirjoittamisesta. Myös siis kaunokirjallisen tekstin kirjoittamisesta, ei vain blogihöpinästä tai vastaavasta. Vähän aikaa sitten lueskelin yhtä kirjoitusta, joka oli yksi kaikkein mukavin ja miellyttävin kirjoitettava. Ja sitä paitsi, se oli lisäksi ihan hyväkin, minä itse ainakin tykkäsin siitä ja niin tekivät muutamat muutkin. Nyt olen sitten ajatellut sitä Prinsessa-jutunkin jatkamista. Ja kun kuuntelin sitä The Poet and the Pendulumia, minut valtasi niin käsittämättömän suuri halu vain kirjoittaa. Siltä ei ole tuntunut pitkään aikaan.

 

Minä olen miettinyt, mikä siinä on vikana, että en ole saanut tekstiä irti itsestäni. En ole myöskään lukenut kauheasti kirjoja viime aikoina, en ainakaan kovin hyviä. Minä luulen, että tämä minun blokittamiseni johtuu murrosvaiheesta. Sellaisesta samanlaisesta murrosvaiheesta, kun kirjastossa ensimmäistä kertaa siirtyy nuorten ja nuorten aikuisten osastolta kokonaan aikuisten osastolle.

 

Minä olen viettänyt törkeän paljon aikaa kirjastossa siitä lähtien kun osasin lukea ja olen lukenut törkeän suuren osan meidän kirjaston nuortenkirjoista. Sitten kuitenkin pikkuhiljaa, kun tuntui, että ne nuorten kirjat oli niin tarkkaan kaluttu, ja kun kaikki kirjat tuntuivat toistavan vain samaa tarinaa kuin aikaisemmatkin, minun lukuintoni hiipui. Minä ahmin nuorempana kaikenlaisia nuorten salapoliisikirjoja. Olen lukenut kaikki Neiti Etsivät, mitä meidän kirjastossa on (ja niitä on ihan törkeän paljon) ja niiden lisäksi olen kuluttanut SOS-, Salaisuus-, Kultainen Salama-, 3 etsivää- ja Animorphs-sarjat loppuun. Ja näiden lisäksi tietysti paljon muita ties miten moneen kertaan. Olen säilyttänyt monta vuotta jo lainakuittejakin, jotta voisin joskus ihmetellä, että olenko minä joskus lukenut tuollaisenkin kirjan.

 

Mutta sitten lukeminen ei tuntunutkaan enää yhtä siistiltä. Minua harmitti, että olin ahminut kirjoja, koska ajattelin, että olin lukenut ne kaikki hyvät kirjat jo – jäljellä olisi enää vain keskinkertaisia ja huonoja. Yritin tietysti etsiä kaikkea mahdollista luettavaa. Kuljin kirjojen nimiä miettien, katselin kansia ja luin takakansitekstejä, kun yritin valita edes jotain siedettävää luettavaa. Mutta nekään kirjat eivät enää koskettaneet. Tuntui, että hahmot olivat ärsyttäviä ja tyhmiä ja liian nuoria. Juonet tuntuivat liian yksinkertaisilta ja pinnallisilta.

 

Kun sitten kyllästyin tuollaisiin pinnallisiin kevyisiin nuortenkirjoihin, suuntasin aikuisten osastolle. Se tuntui niin sekavalta ja isolta, että sieltä oli vaikea löytää yhtään mitään. Kannet olivat tylsempiä kuin nuortenosastolla ja kirjojen takakannet paljastivat kirjojen kertovan tylsänkuuloisista aiheista. Kirjailijoista en ollut koskaan kuullutkaan. Ainoa lohtuni oli tuolloin aikuistenosaston fantasiahylly, jolla olin vieraillut aikaisemminkin. Sekin tuli liian nopeasti luettua ja kirjat tuntuivat hankalilta ja tylsiltä. Yritin etsiä ihmisten suosittelemia kirjoja netistä ja luin sitten niitä, mutta nekin olivat tylsää tylsempiä.

 

Sitten ajattelin, että jos ei ole mitään muuta luettavaa, niin kirjallisuuden klassikoihin on aina hyvä tarttua siinä välissä. Lainasin Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläisen lukion ykkösen keväällä. Sen lukemiseen meni koko kesä ja vähän päälle. Sen jälkeen en koskenut yhteenkään kaunokirjalliseen kirjaan ennen kuin koulussa annettiin joku pakollinen kirja luettavaksi. Ei sillä, että Sinuhe olisi ollut huono, mutta se oli hankala ja työläs ja raskas, eikä se tuntunut edes koko aikaa niin kauhean koskettavalta.

 

Minä en ole lukenut suunnilleen mitään koko lukion aikana, koska nuortenkirjat ovat liian kevyitä, mutta aikuistenkirjoja on jotenkin vaikea löytää tai sitten ne ovat liian raskaita ja sekavia. Ja näihin aikoihin alkoi takkuamaan myös kirjoittaminen. En usko, että se on niin suoraan riippuvainen lukemisesta, mutta nyt luulen, että kyse oli vastaavasta murrosvaiheesta.

 

Joskus ala-asteella minä kirjoitin seikkailu- ja salapoliisitarinoita. Minä olin totaalisen ihastunut niihin ja aina kun kirjoitettiin aineita, minä väsäsin oman seikkailutarinani. Sitten tuli ensimmäinen murrosvaihe, kun luin Tarun Sormusten Herrasta. Se lumosi minut ihan totaalisesti. Kun siihen sitten yhdistää vielä sen, että näihin aikoihin minun kiusaamiseni myös alkoi ja Merry huomautti pisteliäästi, että minä kanssa kirjoitin aina samanlaisia aineita, niin minun tyylini synkkeni kertaheitolla.

 

Seikkailutarinoissa oli tietysti myös joitain ”pelko”-kohtauksia, mutta niissä pelko muistutti aina kauheasti vain jännitystä. Se oli positiivista pelkoa. Henkilöitä saattoi ärsyttää, että he eivät saaneet jotain arvoitusta ratkeamaan nopeammin tai sitten he saattoivat ärsyyntyä toisiinsa. Ja sitten he olivat iloisia, kun arvoitus oli ratkaistu (ja roistot useimmiten passitettu vankilaan). Siinä ala-asteen seikkailuaineiden tunneskaala.

 

Synkkisaineisiin minä laitoin ensimmäistä kertaa oikeaa pelkoa. Minä myös toteutin niitä pelkoja. Ihmisiä kuoli. Varmaan sillä ala-asteen opettajalla oli jonkin verran miettimistä, kun yhtäkkiä minun tyylini muuttuu kerralla hilpeistä seikkailukertomuksista synkiksi puolikauhukertomuksiksi. Ensimmäinen tällainen synkkisaineeni kertoi muistaakseni siitä, miten jotkut tyypit olivat metsässä retkellä ja sitten yksi heistä lähti kävelylle. Hän oli käyttäytynyt epäilyttävästi, joten tarinan päähenkilö seurasi häntä. Ja tämä kaveri olikin ihmissusi, joka alkoi sitten jahdata päähenkilöä. Tarina kärjistyi sitten siihen, että päähenkilö seisoo jyrkänteen reunalla ja ihmissusilauma lähestyy. Hänellä on kaksi vaihtoehtoa: antautua purtavaksi tai hypätä kielekkeeltä. Päähenkilö hyppää, mutta ei kuolekaan. Sudet tulevat ja purevat häntä, ja tarina päättyy siihen, miten päähenkilöstäkin tulee ihmissusi. Joo, Amian terveet ala-asteen aineet.

 

Yläasteella jatkoin samaa tyyliä ja yhä useammin tapoin päähenkilön kirjoituksen lopussa. Tarinoihin tuli mukaan myös surua, katumusta ja itseinhoa. Varmaan voisi pitää ihmeellisenä, että minä olen vain kerran koko elämäni aikana kirjoittanut päähenkilön tekemään itsemurhan. Sekin oli joskus yläasteella... Olisiko ollut seiskalla tai kasilla. Sen jälkeen aiheet ovat synkenneet vielä hieman, mutta päähenkilö on joko selviytynyt vaikeuksien kautta voittoon tai sitten kuollut jostain muusta syystä. Nämä aineet olivat tyypillisiä nuorisokertomuksia. Niitä olen julkaissut netissä varmaan kaikkein eniten, koska niille löytyy paljon lukijoita ja ne ovat ikärajojen sisällä.

 

Nykyisin ne kuitenkin hieman tympivät. Aina jos aloitan jonkun tarinan, joka kertoo jostain 14-17-vuotiaasta ihmisestä, minua ärsyttää. Tarinasta tulee pikkusievä ja yksinkertainen ja suoraviivainen kertomus. Ihan kiva, mutta ei mitään sen enempää. Silloin, kun kirjoitan nykyisin tuollaisia, minusta tuntuu vain, että kirjoitan niitä tarinoita joillekin muille, en itselleni.

 

En kuitenkaan ole kertaakaan kirjoittanut mitään varsinaista aikuisten tekstiä. Olen joskus harkinnut sitä, mutta en ole kauheasti syventynyt aikuisten kirjoihin, joten se tuntuu vaikeammalta kuin nuorisoaiheista kirjoittaminen. Sitten tämä ensimmäinen rajakirjoitus oli yksi K-15 Harry Potter –ficci. Ei sisältänyt väkivaltaa tai mitään, vaan seksuaalista jännitettä päähenkilöiden välillä ja erinäisiä kohtauksia (ja ajatuksia). Se oli lukion ykkösen keväällä, parituksena oli Severus Kalkaros/Hermione Granger ja Neville Longbottom/Hermione Granger. Syyksi näiden parituksien valintaan sanoin, että minun oli ”pohdittava ajatuksiani erästä Severus Kalkaroksen näköistä luokkatoveriani kohtaan”. Heh, en kyllä enää kehtaisi myöntää yhtään mistään kirjoituksesta noin. Oi niitä aikoja, se oli kai vielä silloin, kun olin nuori ja (suhteellisen) viaton. Nyt olen enää – no – en kumpaakaan kovin suurissa määrin.

 

Asia on niin, että minusta on äärettömän hykerryttävää kirjoittaa henkilöiden välille jännitettä, joka on sävyltään muutakin kuin pelkästään vaaleanpunaista ihastus-ihkutusta. Minun tarvitsee kirjoittaa jotain muutakin kuin pelkkää söpöilyä. Ei minulla ole mitään söpöilyä vastaan, kohtaus voi olla ihan tavallinen perussöpöilykohtaus, mutta pointti on se, että taustalla täytyy olla jotain muutakin. Sellaista... Astetta synkempää. Ja voimakkaampaa. Kyllä te tiedätte.

 

Ongelmana on vain se, että vaikka pystyisinkin kehittelemään toimivan idea, minua luultavasti nolottaisi hieman kirjoittaa sitä. Ja en luultavasti ainakaan kovin helposti kehtaisi näyttää sitä kenellekään. Ei ole ketään, jonka uskoisin pitävän sitä mukavana lisänä tarinoihini. Nankin on ilmaissut jo ajat sitten kiinnostuksensa lukea minulta jotain, niin miten minä muka antaisin hänelle ikimaailmassa luettavaksi sellaisen kertomuksen? Hän ryhtyisi sen jälkeen luultavasti pirskottamaan vihkivettä minun päälleni ja tehokäännyttämään minua uskoon, koska ajattelisi, että paholainen on ottanut minusta vallan tai jotain.

 

Tuon kannalta on huono asia, että minulla ei ole ikäisiäni ja samanhenkisiä kavereita. En mitenkään vältä tuollaisia keskusteluja, mutta minun ei vain tule kauhean usein jouduttua niihin. Tässä vähän aikaa sitten oli sekin tapaus, kun kuuntelin uteliaana, miten neiti AK kailotti homopornosta käytävällä ja siitä, miten hänen poikaystävänsä ehdotti vaisusti peilin laittamista kattoon (ja neiti AK:n reaktio oli kuulemma ”no ei hel:ssä!”) sen jälkeen hän ja hänen kaverinsa miettivät, että millaista olisi olla mies, ja totesivat sitten, että eivät ole tarpeeksi yksinkertaisia miehiksi.

 

Tai sitten kerran yksi keskustelu, jossa minäkin olin mukana. Minä, neiti M ja R syötiin ruokalassa. Kukaan ei sanonut mitään, vaan me keskityttiin syömiseen. Sitten yhtäkkiä neiti R näytti pohtivalta ja kysyi tyynesti: ”Ootteko te koskaan näytelleet orgasmia?” Minun ja neiti M:n ilmeet olivat aika lailla ”WTF?!”, mutta siitä seurasi sitten kuitenkin oikein syvällinen ja pohtiva keskustelu aiheesta, jossa verrattiin naisten ja miesten orgasmeja. (Ja neiti R oli kuulemma näytellyt (joku yllytysjuttu) miehen orgasmin, ei naisen, koska se oli hänen mielestään yksinkertaisempi.) Se oli törkeän hauskaa ja viihdyttävää.

 

Minä olen aina ollut jotenkin hieman kateellinen sellaisille ihmisille, jotka pystyvät täräyttämään jotain tuollaista tuosta vain nolostumatta ainakaan kovin kauheasti. Ja sellaisia tuntuu olevankin aika paljon, ainakin meillä. Ne, jotka tästä aiheesta eivät puhu, ovat pääasiassa sellaisia kilttejä ihmisiä, jotka katsovat mieluummin dokumenttisarjaa rautateiden kehittämisestä kuin Sinkkuelämää. Ja jotenkin minun lähiympäristössäni on oikeastaan vain sellaisia ihmisiä. Ei minulla mitenkään ole tarvetta selittää asiasta jotain koko ajan, mutta joskus ärsyttää, kun se tuntuu olevan niin tabu-aihe.

 

Mutta. Nyt Amia aikoo ottaa suuren loikan murrosvaiheen yli. Amia siirtyy kirjoittamaan jotain tekstiä, joka enemmän aikuisten kuin nuorten kirjallisuutta, joka sisältää myös epä-fluff-jännitettä. Ja ensimmäistä kertaa Amia kirjoittaa myös miehen näkökulmasta. Joo, mennään siitä mistä aita on matalin: jos miehenä himoitsee jotakuta, on normaali ihminen; jos naisena himoitsee jotakuta, niin on heti halpa nainen, lutka tai seksimaanikko. Enkä minä ole kauhean innostunut energian tuhlaamisesta siihen, että yritän vakuuttaa, että päähenkilö on ihan tavallinen suhteellisen hyveellinen ihminen.

 

Lisäksi minulla on loistava idea rakenteesta. En ole vielä kertaakaan törmännyt kirjaan, jossa täsmälleen sellainen rakenne olisi, joten se lisää minun innostustani, että olen ehkä kerrankin keksinyt jotain omaa ja hienoa. Ainakin siis jos se toimii, mutta ainakin se toimii minun mielessäni. Ja minulla on nimikin jo valmiina. Enkä tietenkään sano sitä, jotta kukaan ei pöllisi sitä omaan käyttöönsä. Joo, huomaatte varmaan, että olen todella tosissani tämän tarinan suhteen.

 

Kylläpä on epätavallisen innostunut olo.