Heräsin juuri ja olen ihan järjettömän vihainen. Heräsin unesta, jossa minun piti varata joku aika, mutta se järjestelmä oli ihan älyttömän tyhmä. Siinä ei ollut mitään kalenteria, vaan siinä oli kategorioita tyyliin "8. päivän aamuajat, 8. päivän iltapäiväajat, syyskuun viikonloppujen ajat". Halusin mätsätä sopivan ajan työvuoroihini ja muihin aikatauluihin, mutta eihän siitä tullut mitään! Lisäksi olin ollut koko yön myöhässä. Muistan useita unia, joissa olin myöhässä koko ajan joka paikasta. Katsoin, että ehdin hyvin bussiin joka lähtee lentokentälle ja aloin valmistautua hyvissä ajoin, mutta sitten aika hyppäsikin ja bussi menikin jo. Sama toistui ja tietysti siitä tuli jotenkin ahdistunut olo. Sitten kun heräsin, äidiltäni tuli jokasunnuntainen viesti, mutta sen sijaan, että hän olisi lähettänyt sen normaalin viestin "voiko soittaa", hän oli muuttanut hieman sanamuotoa, joten nyt viesti kuului "voihan soittaa". Siitähän tulin sitten vielä entistä kiukkuisemmaksi. Tuo on vain yksi osoitus taas minulle, että äiti ei kuuntele, hän ei halua edes kuunnella, hän haluaa vain että minä teen niin kuin hän haluaa.

Varmaan hän ajattelee, että en huomaa eroa tai että tuohon on vaikeampi sanoa ei, mutta yhtä kaikki, se tuntuu siltä, että äitini on päättänyt muuttaa sen vakioviestinsä sanaa, koska hän haluaa saada tietyn vastauksen. Ilmeisesti se, että voisin itse päättää haluanko puhua hänen kanssaan vai en, on sietämätön ajatus hänelle. Olin ajatellut aikaisemmin, että okei, ehkä puhun hänen kanssaan tällä viikolla, mutta nyt olen vain ihan raivona! Haluaisin vastata hänelle, että koska hän on liikkeellä tuollaisella asenteella, niin eipä kiinnosta puhua. Terapeuttini sanoo, että minun pitäisi käyttäytyä enemmän aikuisemmin, missä hän on oikeassa, koska aina äitini seurassa muutun teini-ikäiseksi. Se johtuu varmaan osittain siitä, että mielessäni naksahtaa se "kotivaihde" päälle ja siellä minä olen aina käyttäytynyt huonosti, koska muutakaan keinoa selviytymiseen ei ollut. Mutta äitini ei auta siinä, sillä hän kohtelee minua kuin lasta. Kun hän tulee tänne, hän aina siivoaa. Vaikka sanoisin, että istu nyt vaan alas, ei tarvitse, niin hän istuu ehkä kaksi minuuttia ja palaa sitten siivoamaan.

Se asuntojupakkakin johtui kokonaan siitä, että hän ei ollut kuunnellut minua, tai jos oli kuunnellut, niin ei ollut ottanut huomioon tunteitani. Viikko sitten vastasin hänen viestiinsä, että en jaksa puhua, soita ensi viikolla. Se ajatus, että pitäisi puhua hänelle oli ahdistanut minua koko viikon, vaikka tiesin, että vastaamalla puhelimeen pääsisin vain helpoimmalla. Ja niinhän se oli. Kun lähetin sen viestin, tietysti häneltä tuli viesti takaisin, että eikö varmasti voi, eikö edes ihan lyhyttä puhelua. Tulkintani äitini motiiveista on jotenkin muuttunut pääni sisällä ja tämäkin oli selkeästi hänen kyvyttömyyttään ymmärtää, että minä voin tehdä ihan omat päätökseni ja hänen tulee kunnioittaa niitä. Vastasin viestiin vain että ei. Sitten hän laittoi vielä uuden viestin, jossa hän valitteli että hänellä on kamala olo, kun en halua puhua hänelle ja minulla täytyy olla myös kamala olo. Koko viesti oli tuollaista syyllistämistä ja manipulaatiota.

Minusta alkaa tuntua, että hän on oikeasti sekaisin, hänen pitää mennä jonnekin hoitoon, koska hänen käytöksensä on jo aika kohtuutonta. Kun hän oli viimeksi täällä ja me riideltiin siitä asunnosta jonka hän oli ostanut, jossain välissä hän alkoi selittää, miten hänellä oli lapsena ja nuorena vaikeaa, kun hänen äitinsä kuoli niin varhain ja miten hän joutui pitämään huolta vaarista, jne. ja se kaikki kuulosti vain siltä, että äitini yrittää (joko tietoisesti tai tiedostamattaan) manipuloida minua tai sitten hän on vain niin sekaisin, että hänen pitäisi mennä hoitoon. Joka tapauksessa minulle avautuminen siitä oli väärä tapa.

Äitini vakuutti silloin, että hän voi kyllä muuttua, mutta sen jälkeen hän on jatkanut sillä samalla mallillaan. Hän ei edelleenkään kuuntele minua eikä hyväksy omia päätöksiäni. Ihmissuhteessa on kaksi osapuolta eikä toisen puolesta voi päättää. Äitini ei tunnu käsittävän tätä lainkaan. Uskon että hän näkee minut edelleen lapsena. Terapeuttini sanoo, että hän uskoo äitini näkevän minut tavallaan itsensä jatkeena, eikä sen takia ymmärrä, että voisin olla jostain eri mieltä, vaan että äitini uskoisi, että hänen mielessään tapahtuva prosessi tapahtuu myös minun mielessäni. Esimerkiksi jos hän haluaa muuttaa tänne, niin hän uskoo, että minä haluan että hän muuttaa tänne. Olin sanonut hänelle mitä mieltä minä olin, mutta nyt pari viikkoa sitten hän tuntui ihan oikeasti yllättyvän siitä, että minä olin niin paljon sitä muuttoa vastaan. Hän ei tunnu lainkaan käsittävän minun reaktioitani.

Osittain minusta tuntuu, että minun olisi pitänyt olla jotenkin jämäkämpi ja selkeämpi, mutta kun terapiassa puhuttiin tuosta ja terapeuttini kysyi, että mitä ajattelen, että voisin tehdä tai sanoa seuraavalla kerralla kun näen äitini, mikä saisi hänet ymmärtämään asian paremmin. Ei ole mitään, koska joko hän ei suostu kuuntelemaan minua tai sitten hän ohittaa mielipiteeni ja tunteeni sanomalla jotain tyyliin "kaikkea ei nyt vain voi ottaa huomioon". Ei ole mitään, mitä minä voisin tehdä. Äitini täytyy mennä hoitoon. Jos hän muuttaa tänne, hän aiheuttaa sen, että joudun jättämään opiskelut kesken ja lähden työpaikastani. Jos hän voi jättää nuo huomiotta, koska "kaikkea ei nyt vain voi ottaa huomioon", hänen täytyy olla jollain tavoin sekaisin. Vaikka tuokin sopii hyvin samaan linjaan tämänpäiväisen viestin kanssa, "voinhan soittaa". Ehkä hän ajoitti muuton juuri nyt, koska minulla on opiskelut täällä ja minulla on työpaikka, joten minulle on todella suuri kynnys lähteä. Hän haluaa asioiden menevän niin kuin hän haluaa, vaikka hänen pitäisikin manipuloida tai kiristää, jotta saisi asiat järjestymään hänen tavallaan.

Mietin sitäkin, että jos äitini suostuu siihen, että he eivät muuta tänne, niin mitä sen jälkeen? Palataan takaisin entiseen, hän soittaa kerran viikossa, tulee tänne kerran kuussa ja siivoaa vaikka ei tarvitsisi? Tämän kaiken jälkeen on vaikea kuvitella, että voisi palata enää siihenkään. Vaikka äitini korjaisi sen asuntoasian vaikka myymällä sen kämpän tai antamalla vuokralle, ei se tee tyhjäksi sitä, että hän osti sen kertomatta minulle ja aikoi muuttaa tänne, vaikka olin aikaisemmin sanonut, että se ei käy. Ja nytkin kun puhuttiin siitä, hän sanoi että "kaikkea ei nyt vain voi ottaa huomioon" ja siten ohitti minun mielipiteeni, minun tunteeni, hän ohitti minut ihan kokonaan! Sitä ei voi tehdä enää tyhjäksi, enkä usko, että voin antaa hänelle tuota kaikkea enää anteeksi. En halua mennä jouluksi kotiin, en halua että äiti ja veli tulevat tänne. En halua että äitini hoitaa rottiani matkojen aikana, ensi kerralla pyydän jonkun muun. Pyydän äidiltäni vara-avaimen takaisin. Ei ole mitään "undo"-nappulaa, josta voisi painaa ja kaikki korjaantuisi. Äiti ei pysty muuttumaan, vaikka hän kuinka vakuuttaisi että pystyy, sillä kaikki mitä hän tekee on linjassa sen kanssa mitä hän on aina tehnyt. Minä en vain jaksa sitä enää.

Haluan elää omaa elämääni, jossa minulla on väliä, jossa minä olen tasa-arvoinen ihminen muiden kanssa ja sillä on väliä mitä minä ajattelen tai miltä minusta tuntuu. Äiti piti minua siinä yhdessä ja samassa huoneessa melkein kahden vuoden ajan, mutta koira kuoli ja minä tulin aikuiseksi ja pääsin pakoon. Muutin jopa takaisin sinne sen jälkeen kun yritin ensimmäistä kertaa elää elämääni sen talon ulkopuolella. Nyt tuntuu siltä, että äitini haluaa tulla tänne ja laittaa minut takaisin siihen samaan huoneeseen ja pitää minut siellä. En halua enää. Olen päässyt pakoon ja jatkan pakoa niin pitkälle kuin on tarpeellista. Hieman ylidramaattinen metafora, mutta siltä se tuntuu.

Mutta yritän saada äidin hakeutumaan hoitoon, jotta hän voisi elää vaihteeksi ihan omaa elämäänsä, eikä minun.