Plääh, läkähdyn koulujuttujen alle, tai siltä ainakin tuntuu. Olen pysynyt aikataulussa, noin suunnilleen, kaikkien tehtävien kanssa, mutta tänään ja huomenna pitää tehdä paljon, jotta olen valmis seuraaviin päiviin. Kun oli viikonloppu ja olisi ollut aikaa tehdä kaikkia tehtäviä, lähinnä vain laiskottelin. No, hoidin paljon ei-kouluasioita ja siivoilin ja kaikkea, mutta olisi pitänyt tehdä enemmän.
Tänään tuli postissa se lääkärinlausunto, siltä uudelta lääkäriltäni, josta en oikein pitänyt. Lähinnä perusfaktoja, mutta sitten on se hänen tulkintansa minusta, joka tietysti pitää olla, mutta joka tuntuu mielestäni aika suurelta määrältä analysointia yhden käynnin perusteella tehdyksi.
"Potilas on ulkoasultaan ja olemukseltaan ikäisensä oloinen. Tavanomaisesti pukeutunut. Vastaanottokäyntiin adekvaatisti (=asianmukaisesti) orientoitunut. Kovin totinen, vakava, jännittynyt vaikutelma. Subjektiivisesti potilaalla masennus- ja ahdistusoireilua. Potilas kuvailee itsetuhoisia episodeja olleen kesän aikana, mielialat vaihtelevat jonkun verran, muttei mitenkään äkisti. Psyykkinen stressinsietokyky kuvautuu verrattain hauraana. Kovin totinen, vakava, mielestäni vähäenerginen, voimattoman oloinen psyykkisesti. Huolestuneita, kielteisiä ajatuksia. Kovin niukkasanainen, hypomiiminen (ilmeetön)."
Tällaisia B-lausuntoja on jonkun verran tullut luettua, eivätkä ne yleensä ole näin ärsyttäneet. Vaikka voi olla, että osa tästä ärsytyksestä johtuu siitä, että en itse pitänyt siitä käynnistä tuolla lääkärillä. Joidenkin muiden lääkäreiden potilaana olen ollut paljon pitempään, kun ovat noita B-lausuntoja kirjoittaneet, eikä kukaan ole ennen tätä maininnut vaatetuksestani jollain yhdellä käynnillä. En vain ymmärrä, miten se liittyy asiaan. Ja se, että tuossa lausunnossa on oikeasti kaksi kertaa tuo "kovin totinen, vakava", niin siitä saa sellaisen kuvan, että se on joko todella huomionarvoinen seikka, jotain, joka kuvaa olemustani todella täydellisesti. Ja tuntuu, että se, että olin asiallinen ja sanoin lähinnä ne sanomisen arvoiset asiat, on jotenkin negatiivinen juttu. Tuollainen olen lähinnä lääkärissä, ihan kaikilla lääkäreillä. Annan heidän tehdä työnsä rauhassa, vastaan kysymyksiin, olen asiallinen.
Tuollakin kuitenkin oma-aloitteisesti huomautin, että siinä aikaisemmassa lausunnossa oli virheitä. Kuuntelin, kun se lääkäri luki sen koko lausunnon ja sanoin mitkä kohdat eivät pitäneet paikkaansa. Sitten hän kyseli jotain, vastailin, sitten hänen puhelimensa soi ja hän vastasi siihen, minua ärsytti hieman, etenkin kun puhelu kesti aika pitkään, mutta istuin vain paikallani, katselin huonetta, jne. Ja huolestuneita, kielteisiä ajatuksia? Olen masentunut, olin lääkärillä, puhuin niistä asioista, jotka hän otti esille (eli asiat, jotka mainitaan masennukseeni liittyvissä lausunnoissa). Terapeuttini sanoo usein, että ei ole olemassa mitään "oikeaa" tapaa reagoida tai ylipäätään olla, mutta tuota lausuntoa lukiessani tuli todella vahvasti sellainen fiilis, että minä vain käyttäydyin jotenkin väärin. Että se, että millainen olen tuollaisissa ei-niin jokapäiväisissä tilanteissa, kuten lääkärillä käydessäni, on merkki jostain huonosta asiasta, jostain häiriöstä, mielenterveyden epätasapainosta.
Kun mursin jalkani, ja minun piti silloin mennä lääkäriin, tai siis ensin hoitajalle, sitten lääkärille, sitten uudelle lääkärille, jne. niin olin myös ytimekäs, asiallinen ja vastasin kysymyksiin. Kyllä, kaaduin, nilkka kai jotenkin vääntyi, siihen sattuu. Kun olin sairaalassa yliannostuksen otettuani ja juttelin jollekin psykiatrille, jonka oli tarkoitus kai päättää jatkohoidostani, olin myös asiallinen, kuuntelin, vastailin kysymyksiin, kuvailin joitain seikkoja, joita minua pyydettiin kuvailemaan. Kyllä, otin yliannostuksen, parisuhde päättyi mikä oli hankalaa, halusin kuolla, en kuitenkaan usko, että olisin vaaraksi itselleni, vaikka minut päästettäisiin heti kotiin, haluaisin mieluiten kotiin, mutta jos se ei käy, niin minua harmittaa, mutta en vastusta sitä mitä päättävätkään. Olen aina ajatellut, että tuo on se paras taktiikka, ei vain höpöttää kaikkea mitä mieleen tulee, etenkin kun tapaa jonkun hoitavan tyypin ensimmäistä kertaa, vaan pitäydyn niissä mielestäni keskeisimmissä asioissa.
Tulee vain mieleen, että millainen minun olisi sitten pitänyt olla? Ja pukeudun "tavanomaisesti", mikä sitten olisi epätavanomaista pukeutumista? Tuntuu, että todella monet asiat ärsyttävät tuossa lausunnossa.
Terapiassa puhuin tänään syömisestä, tai syömättömyydestä. Huomasin viikonloppuna, että yksi yliopiston tuutoreista on töissä lähikauppani kassalla. Se ahdistaa, ja selitin terapeutilleni, miten olen luokitellut melkein kaiken mitä kaupassa on, joko negatiiviseksi, neutraaliksi tai positiiviseksi. Ja jos ostaa jotain negatiivista, sen voi "neutraloida" ostamalla jotain positiivista tai neutraalia. Esim, jos haluaisin ostaa vaikka suklaalevyn, minua ahdistaa vähemmän mennä kassalle, kun ostan myös vaikka kurkkua tai pakastevihanneksia, tai maitoa tai muuta vastaavaa. Eikä kyse ole vain ruoasta, vaan myös se, että ostan välillä itselleni marketista kukkakimpun, on äärimmäisen negatiivista. Kukkia ei voi syödä, mutta jos ajattelen niiden viemistä kassalle, se ahdistaa. Mietin asiaa, ja tajuan, että teen asiasta liian suuren mielessäni.
Ajattelen, että varmasti se kassalla oleva tyyppi arvioi minua ostoksieni perusteella. Tilannetta pahentaa, jos kassalla on nainen. On huomattavasti helpompaa ostaa jotain "negatiivisia" tuotteita ja mennä kassalle, jos siellä on mies. Myös se auttaa, jos mukanani on joku, joka ostaa enemmän negatiivisia tuotteita kuin minä. Sekin auttaa vähän, jos kassalla on minua ennen joku tuntematon, jolla on paljon niitä negatiivisia tuotteita, mutta ei yhtä paljon.
Lisäksi, jos ostan kondomeja, ostan ne tästä lähikaupasta. Nyt sekin tuntuu todella kauhistuttavalta ajatukselta, mutta se on ymmärrettävää, varmaan kaikista tuntuisi samalta, jos kassalla olisi joku tuttu. Jotenkin huomasin kuitenkin mieleni kieroutumisen ja epäloogisuuden, kun tajusin, että jos minun pitäisi valita, ostanko pelkästään suklaalevyn vai pelkästään kondomeja, ja se tuutori olisi kassalla, olisi varmaan helpompi ostaa niitä kondomeja. En tietenkään tiedä muista, en ole tehnyt mitään galluppia aiheesta, mutta jotenkin itseäni harmittaa se, että annan tällaisen asian hallita minua kun olen kaupassa. Eron jälkeen jonkun aikaa tämä ei haitannut minua, mutta pikkuhiljaa se on hiipinyt takaisin, ja nyt kun kassalla oli joku tuttu, vaikka vain etäisesti tuttukin, ostin todella paljon kaikkea mitä ei ollut aikomukseni ostaa, jotta kehtasin edes lähestyä kassaa. Lisäksi kun olisin ollut seuraavana laittamassa tavaroitani liukuhihnalle, toinen kassa aukesi vieressä ja siirryin sinne, ja yritin uskotella itselleni, että siirryin siksi, että pääsisin nopeammin maksamaan, mutta todellisuudessa olin melkein paniikissa.
Mietin terapiassa myös sitä, että tämä syöminen on asia, jolla en halua nyt, enkä ole halunnut missään vaiheessa rasittaa Jaskaa. Tuntuu, että hän on aina ottanut kaikki syömiseeni liittyvät ongelmat jotenkin raskaasti. Kuulemma vasta minuun tutustuttuaan hän on ymmärtänyt, että syömishäiriö ei tarkoita vain sellaisia anorektisia superlaihoja tyttöjä, vaan se voi olla todella paljon muutakin, ja se voi vaikuttaa todella moneen asiaan. Kun luin pääsykokeisiin ja silloin koin helpoksi sen, että lähinnä join ateriankorvikkeita sen sijaan että olisin syönyt jotain oikeaa ruokaa, mutta kun kokeet olivat ohi, aloin syödä taas enemmän kiinteää ruokaa. Jaska kun sitten kommentoi tuota, sanoi, että hänestä on tosi kiva nähdä minut syömässä taas oikeaa, kiinteää ruokaa, niin minulle tuli sellainen jännä tunne. Nyt jälkeenpäin etenkin olen miettinyt ja tulkinnut asian niin, että Jaska tavallaan tarkkailee syömistäni, hän kyttää, mitä syön ja mitä en syö.
Haluaisin aina käyttäytyä jotenkin loogisesti, olla looginen ihminen, mutta tämä syömisjuttu on vain jotain, mikä ei todellakaan kuulu tähän loogisuuden piiriin. Käytökseni lähenee pakkomiellettä, jos se ei sitten ole sellainen jo nyt, enkä toisaalta pidä siitä, mutta en pysty ajattelemaankaan, että luopuisin tästä käytösmallistani. Ja Jaskan kommentin jälkeen ja äitini kommenttien jälkeen, ja kesän aikana Sallan kommenttien jälkeen olen todella vainoharhainen ja koen, että ihmiset kyttäävät syömisiäni. Toisaalta ymmärrän, ihmiset voivat olla huolissaan, etenkin Jaska, kun hän pääsi niin lähelle, niin hän pääsi näkemään myös ne oudot piirteeni, pakkomielteeni, jotka liittyvät syömiseen. Kuitenkin tuntuu, että tämä on minun oma asiani, enkä halua, että ihmiset sekaantuvat siihen.
Terapeuttini heitti esille ajatuksen, että ehkä koen, että tämä on keinoni saada huomiota, että ehkä olen tottunut siihen, että en saa huomiota muuten kuin jollain tällaisella tavalla, mutta minun mielestäni asia on pikemminkin täysin päinvastoin. Kun asuin vielä kotona, välillä vain valehtelin syöväni enemmän, tai sanoin, että olin syönyt koulussa paljon. Kun äitini kävi täällä ensimmäistä kertaa ja kommentoi painoani muutamaan otteeseen, vain pimahdin ja sanoin, että niin kauan kun olen normaalipainoinen, hänellä ei pitäisi olla mitään sanottavaa siihen. Jotenkin vähän ehkä loukkaannuin tuosta, mitä terapeuttini sanoi. Että syömiseni tai itsetuhoisuuteni olisi sitä, että yritän saada sillä huomiota.
Selitin hänelle sen kesäisen jutun, kun minulla oli se haavani, jonka olin tehnyt itse, ja jota piilottelin Jaskalta niin hyvin kuin pystyin, olin tapaamatta häntä melkein viikkoon, jotta haava paranisi ja jotta hän ei sitten ehkä mahdollisesti edes huomaisi sitä. Ja kun olin hänen kanssaan, jatkuvasti vilkuilin, että käteni oli oikeassa kulmassa häneen nähden, että näyttäisin suht normaalilta, en epäilyttävältä, mutta että se haava ei kuitenkaan näkyisi. Ja kun koskin häneen, minun piti taivuttaa kättä ranteesta aika hankalaan asentoon, jotta se röpelöinen haavani ei koskisi Jaskan ihoon, jotta hän ei niinkään huomaisi mitään. Mutta eihän se vain toiminut niin, vaan Jaska huomasi, mutta jos haluaisin teoillani huomiota, niin kai sitten olisin ollut tyytyväinen siitä, että hän huomasi. Mutta olin ahdistunut, halusin, että viiltely, kuten tämä syömisenikin, on vain minun asiani, tämä on minun tapani hoitaa asioita, eikä se kuulu kenellekään. Ja kieltäydyin puhumasta siitä, useaan otteeseen. Ehkä kerran äitini on nähnyt jonkun vastaavan haavan minulla ja valehtelin vain suoraan, mistä olin sen saanut, ja kieltäydyin näyttämästä sitä uudestaan.
Ehkä olisi pitänyt mainita terapeutilleni vielä se, miten silloin kun asuin vielä kotona, saunassa käyminen yhdessä äitini kanssa oli todellinen haaste, mutta että vaikka minulla olisi ollut tuore haava ja vaikka olisi sattunut, kun suolainen hiki osui siihen haavaan, niin en edes räpäyttänyt silmiäni, koska en halunnut olla mitenkään epäilyttävä. Ja jos olisin lähtenyt saunasta ennen äitiäni, niin hän olisi mahdollisesti voinut huomata sen haavan siinä vaiheessa, kun lähtisin ulos.
Toisaalta nyt kun mietin tuota, ja kun terapeuttini kommentoi sitä kaupassakäymistäkin, että varmaan nämä kaikki ovat vain joitain keinoja, joilla pyrin hallitsemaan ahdistustani. Ja terapeuttini sanoi myös, että ehkä se pelkoni siitä kaupan kassalle menemisestä kaikkine "negatiivisine" ostoksineni on lähinnä sitä, että minä itse tuomitsen itseni, eikä niinkään se kaupan kassa. Kun mietin tuota, niin se toisaalta käy järkeen, ja samalla se tekee joistain kassa-ajatuksistani todella mielenkiintoisia. Uusi rauhoittelukeinoni on se, että pyörittelen mielessäni ajatusta, että eihän se kassan tyyppi tiedä, että onko minulla ehkä leffailta, johon tulee muitakin ja jolloin ostokseni olisivat loogisia, vähemmän paheellisia, eihän se tiedä, että ehkä minulla on kavereita kotona, joiden kanssa jaan tämän kaiken, ehkä jopa ei ole ollut edes minun oma ajatukseni lähteä kauppaan, vaan ehkä minut on vain laitettu ostamaan ne kaikki negatiiviset tuotteet.
Tulee mieleen nyt, että kun kukaan muu ei voi tietenkään kuulla ajatuksiani, niin ehkä yritän tavallaan huijata itseäni, yrittää jotenkin saada selitettyä itselleni, miksi ostan jotain "negatiivista". Vähän samoin kuin silloin, kun olen saanut ne tavarat kämpälleni, voin syödä oikeastaan mitä tahansa, enkä kauheasti ajattele sitä negatiivisuutta, mutta jos joku on tulossa vaikka käymään, piilotan kaiken mielestäni liian negatiivsen. Vähän niin kuin että jos syö piilossa, kun kukaan ei näe, niin sitä ei sitten lasketa? Ja ehkä se on sama vähän kuin niiden kukkien ostamisen kanssa, että en halua ihmisten ajattelevan, että tekisin jotain sellaista hemmotellakseni itseäni, jotta minulla olisi kivempi olla. Koska nautinto... Se on jotain, johon en ehkä oikein koe olevani oikeutettu. Joten se, jos tekemäni haava kirvelee, kun istun väkisin saunassa salatakseni sen, on lähinnä osa sitä pakkomiellettäni, se on jotain, jonka avulla karaisen itseäni, vähän kuin rankaisen itseäni.
Tiedän, että tämä ehkä liittyy johonkin suureen solmukohtaan ajatusmallissani, siihen, jota en oikein tiedosta tai ainakaan hyväksy. Enkä toisaalta ole kovin avoin sitä kohtaan, että yrittäisinkään hyväksyä sitä. Siis niitä heikkouksiani tai muutakaan. Haluan olla vahva ja haluan olla ankara itselleni, koska miten muuten voisi olla vahva?
Pitäisi sopia se tapaaminen Jaskan kanssa, mutta jotenkin olen vain niin väsynyt koko ajan ja tuntuu, että yliopistojutut kaatuu päälle, niin se on ilmennyt niin, että olen vain eristäytynyt, enkä ole jutellut Jaskan kanssa, tai kenenkään muunkaan kanssa. Eikä se oikeastaan haittaa. Tuntuu, että olen niin väsynyt, että en yksinkertaisesti jaksa mitään ylimääräistä, vaikka toisaalta se voisi ehkä piristääkin. Tänäänkin yliopistolla huomasin, että kun ympärilläni on hälinää, pystyn jotenkin paljon paremmin keskittymään lukemiseen kuin muualla. Olen yrittänyt viikonlopun aikana lukea yhtä 16 sivun mittaista kirjallisuusjuttua, jota käsitellään keskiviikkona, mutta en vain ole pystynyt. Ajatukseni harhailevat ja tuntuu että koko ajan unohdan, missä kohtaa menen. Yliopistolla tänään kahden luennon välissä yritin lukea sitä ja hämmästyin, kun jotenkin ihmeellisesti se teksti kävikin yhtäkkiä järkeen. Nyt pitäisi vain lukea vielä ne jäljellä olevat 14 sivua ennen keskiviikkoa. Ja sivulla en tarkoita sellaista pientä rääpälesivua, jollaisia on siinä Huckleberry Finnin seikkailut -kirjassa, vaan sellaisia A4-kokoisia arkkeja täynnä tekstiä.
Pitäisi yrittää mennä aikaisemmin nukkumaan tänään. Aamulla nukuin vahingossa kaksi tuntia pitempään kuin oli tarkoitus. Hyvä että tänään oli myöhäisempi päivä, ja ehdin terapiaankin ihan hyvin. Muina päivinä tuollainen ylinukkuminen voisi olla kohtalokasta.
Olen muuten löytänyt yliopistolta yhden mielenkiintoisen ihmisen! Ajattelin pitkään, ettei sellaista olekaan, vaan että kaikki ovat sellaisia joiden kanssa on ihan kiva olla samalla tunnilla ja moikata, mutta että muuten ei ole erityisemmin kiinnostusta hengata heidän kanssaan, mutta on ainakin yksi ihminen, joka vaikuttaa kiinnostavalta. Hän on nainen, opiskelee samaa mitä minä, mutta jonka kanssa ei ole ollut mitään sellaisia pienryhmäjuttuja aikaisemmin. Hän vaikuttaa jotenkin samanhenkiseltä kuin minä. Hän pukeutuu mustaan, on sellainen vähän välinpitämättömän oloinen, viihtyy itsekseen, mutta tulee kuitenkin toimeen muiden kanssa. Hän on todella fiksu, tai ainakin muistaa pääsykoekirjojen asiat todella hyvin, tai ainakin ne, joita on tähän mennessä tarvittu.
Oltiin perjantaina samassa ryhmässä sillä uudella kurssilla ja jouduttiin tekemään kolmen ryhmissä jotain ajatuskartta-juttua ja sitten ensi viikolla aloitetaan ryhmätyötä, joka arvioidaan. Huomasin sitten siinä, että tämä nainen vaikuttaa kivalta. Ja hänellä on hieno tatuointi, jollaisen täsmälleen samanlaisen olen nähnyt ainakin yhdellä toisella, mutta se on silti hieno. Kun tuon kurssin opettaja oli vähän outo, tai siis ennemminkin todella outo, tuli mieleeni, että jos Marionista tulisi opettaja, niin hän olisi tuollainen.
Mutta tämä opettaja oli jotenkin ihan pihalla, ja tuntui vähän yksinkertaiseltakin, ei siis ihan Marionilta kuitenkaan. Hän näytti vähän höpsöltä, ja kun hän pääsi sen ryhmähuoneen ovelle, jossa meidän piti olla, hän huomasi, että hänellä ei ole avaimia, joten hänen piti hakea joku vartija, joka tuli sitten avaamaan sen oven. Sitten seuraava asia, jossa tämä opettaja kohtasi järjettömän haasteen, oli se, kuinka päästä koneella Moodleen. Hetkeen kukaan ei edes tajunnut, mitä hän etsi, koska hän availi kaikenlaisia kansioita sun muita, kunnes hän mietti ääneen, että miten sinne pääsee, ja joku huomautti, että sun pitää avata netti. No, sitten seurasi se ongelma, että hän ei tiennyt, miten se tapahtuu. Joku sitten sanoi, että paina sitä e-kirjainta siinä ruudun alapalkissa, koska selain oli siis Explorer. No, siinä alapalkissa oli kolme kuvaketta, ja se oli se kolmas yritys, kun hän löysi sen oikean. Ensiksi hän kysyi innoissaan, että niin tämäkö se on, ja osoitti hiirellä Windows Mediaplayerin kuvaketta. Siihen sanottiin, että ei kun se e-kirjain. No, opettaja sitten siirtyi yhtä innokkaasti seuraavaan kuvakkeeseen, kansio-kuvakkeeseen, ja kysyi taas, että tämäkö se on. Koko ryhmä oli jotenkin vaivaantunut ja hämmentynyt, mutta joku sitten sanoi, että ei kun se on se viimeinen.
No, sitten päästiin nettiin ja Moodleen, ja tämä nainen selitti kaikenlaista ja puhui ristiin itsensä kanssa useampaan otteeseen. Ensiksi laittoi nimilistat kiertämään, ja koska toinen opettaja oli poissa, hänen luokassaan olivat poikkeuksellisesti molemmat ryhmät. Siksi kaksi nimilistaa, joten ihmiset kirjoittivat nimensä - tai laittoivat rastin ruutuun tämän toisen opettajan valmiissa listassa - ja lopulta listat palasivat opettajalle. Joku tuli myöhässä ja tämä opettaja ojensi listat tälle miehelle ja sanoi, että laita nimet molempiin listoihin. Muutama muu oppilas sanoi sitten vieruskaverilleen, että ai pitikö se nimi laittaa molempiin, mä laitoin vain toiseen. Myöhemmin joku sitten kysyi tuota, ja opettaja sanoi, että ei, ei tietenkään molempiin vaan pelkästään jompaan kumpaan, riippuen kummassa ryhmässä on.
Tämä nainen selitti kauheasti jostain omista töistään, jotain, miten oli kiistellyt jonkun kustantajan kanssa, että voiko jossain oikeassa kirjan käännöksessä käyttää sanaa "se" kuvaamaan ihmistä, jne. Hän selitti kauheasti tuollaisia yksittäisiä juttuja, enkä minä ainakaan ymmärtänyt, että mikä se pointti niissä oli, vaan tuli tunne, että hän vain halusi kertoa ne. Sitten seuraava outous oli se, että tämä opettaja sanoi, että meidän on varmaan nyt opiskelujen alettua pitänyt määritellä, että mikä on tärkeää, ja opiskelu on todella tärkeää ja opettaminen on todella tärkeää, mutta hän toi mukana jotain, joka oli myös todella tärkeää. Hän kaivoi jostain kansiostaan pienen, oranssin vaahteranlehden, jonka laittoi kiertämään. Sen kivalta vaikuttavan naisen kanssa tuossa vaihteessa katsottiin toisiimme ja molemmat tehtiin sellainen epätietoinen ja puoliksi huvittunut "onko tuo oikeasti tosissaan" -ilme, joita monet muutkin vaihtelivat luokassa. Mutta jokainen kuitenkin kiltisti otti vuorollaan käteensä sen vaahteranlehden ja katsoi sitä hetken ennen kuin antoi eteenpäin.
Tuolla tunnilla tuli sellainen olo, sellainen "keisarin uudet vaatteet" -olo, kun joku käyttäytyy todella oudosti, mutta kukaan ei oikein uskalla kyseenalaistaa tai ylipäätään edes sanoa mitään siihen. Kaikki vain vilkuilivat toisiinsa epätietoisina, vähän kuin tarkistaen, että olenko minä ainoa, jonka mielestä tässä on jotain outoa. Mietin myös, että olikohan se opettaja tosissaan, vai onko tuo joku hänen metodinsa, hämätä oppilaita luulemaan, että hän on ihan pihalla kaikesta. Kukaan ei uskaltanut edes nauraa tämän opettajan käytökselle, koska hän vaikutti itse olevan täysin tosissaan kaikessa mitä teki.
Lopuksi hän totesi, että ne ryhmät, joissa oltiin tehty ne ajatuskartat, voisivat olla samalla ne ryhmät, joissa tehdään se ryhmätyö. Hän laittoi kiertämään paperin, johon ryhmien piti laittaa kaikkien ryhmänjäsenien nimet. Minä sitten jossain vaiheessa jouduin keskeyttämään sen opettajan jonkun tarinan, koska hän ei pitänyt mitään taukoa missään kohtaa, ei vetänyt edes henkeä niin että mihinkään väliin olisi ehtinyt sanoa mitään, sen jälkeen kun meidän ryhmä oli yrittänyt saada sanattomasti jotain kontaktia tähän opettajaan, koska jos jatkossa oltaisiin kahdessa eri ryhmässä, niin miten me kolme voisimme olla samassa esitelmäntekoryhmässä, jos yksi meistä oli eri ryhmässä kuni muut. Joten kun kukaan muu ei sanonut mitään ja se lista oli meidän edessämme useamman minuutin, eikä opettaja reagoinut mitenkään, eikä kukaan sanonut, niin minä sitten yritin kohteliaasti keskeyttää ja kysyä tästä ongelmasta. Kun olin sanonut sen, niin itse asiassa ihan kaikki muut ryhmät sanoivat, että heillä on sama tilanne, ja yhden ryhmän nainen ehdotti, että pitäisikö meidän sekoittaa näitä meidän ryhmiä, jotta kussakin ryhmässä olisi vain samassa luokassa olevia.
Hän ei itse asiassa ehtinyt sanoa tuota loppuun, koska opettaja keskeytti sanomalla, että ei, ei mennä sekoittelemaan mitään, vaan mennään näillä ryhmillä, mutta hän kysyy tältä toiselta opettajalta, kun tämä on kuulemma todella fiksu ja järjestelmällinen. No, hän palasi sitten siihen selitykseensä, mutta kaikki olivat edelleen täydellisen epätietoisia siitä, mitä pitäisi tehdä. Se lista oli kiertämässä, siihen oli annettu ohje laittaa ryhmänjäsenten nimet, ja opettajan kommentti siitä, että ryhmiä ei sekoiteta, tuntui viittaavan niiden kahden eri opetusryhmän sekoittamiseen, mikä olisi ymmärrettävää, mutta hänen kommenttinsa tuntui myös sanovan, että me ei muodostettaisi niitä pienryhmiäkään uudestaan, mikä olisi ongelma, koska ensi viikolla me oltaisiin kahdessa eri luokassa. No, minä olin se, jolla oli se paperi, eikä tullut oikein mieleenkään keskeyttää sitä opettajan puhetta uudestaan, niin kirjoitin nimeni sitten siihen listaan, ja nyt meillä on sitten kuusi pienryhmää, joissa kaikissa on kummankin ryhmän oppilaita. Tämä kiva nainen sanoi sitten meille kahdelle muulle, että nähdään ensi viikolla sitten vaikka siinä saman luokan edessä.
En ole tuon opettajan ryhmässä, kuten ei ole se kiva nainenkaan, mutta sovittiin, että tavataan siinä tuon saman naisen ryhmähuoneen edessä. Mietin kyllä, että miten se toimii sitten, kun minun nimeni on siellä toisen luokan listassa ja minun pitäisi olla siellä. Mutta ehkä jossain vaiheessa ehdotan, että mennään käymään siellä toisessa luokassa ja kerrotaan opettajalle, että näin meille ohjeistettiin ja osa meistä on tässä ryhmässä, mutta kun yksi muu on toisessa ryhmässä, niin koska tämä ryhmä on täynnä, niin me ei oikeasti tiedetä että missä meidän pitäisi olla. Ehkä joku muukin ottaa asian esille, toivottavasti. Mutta en odota tuota ryhmätyötä edes kovin suurella kauhulla, koska tuntuu, että me ollaan aika samanhenkisiä, ja se on lähinnä tekninen ryhmätyö, johon pitää listata jotkut toimintaohjeet, niin ei pitäisi olla kovin vaikeaa. Mutta en edes tiedä tämän kivan naisen nimeä, paitsi sukunimen, jota en enää muista, koska vaikka näin hänen kirjoittavan nimensä paperiin, hänen käsialansa on todella käsittämätöntä, enkä vain saanut siitä selvää.
Ja kohta kello on jo yhdeksän... Huomisen läksyt on nyt tehty, mutta pitäisi tehdä ylihuomisen läksyjä sitten nyt. Tuntuu, että pitäisi, olisi velvollisuus, olla yhteydessä Jaskaan, koska en halua sitäkään, että hän kokisi minun hiljaisuuteni jotenkin tarkoittavan sitä, että en halua olla tekemisissä hänen kanssaan, että kannan jotain kaunaa, tai että tämä on merkki siitä, että en voi ikinä enää luottaa häneen. On vähän kuumeinen olo, mutta tiedän, että minulla ei ole kuumetta, olen vain niin loputtoman väsynyt jostain ihmeen syystä. Onneksi parin viikon päästä on syyslomaviikko, vaikka sitä ei kutsuta siksi, vaan se on joku opetuksen väliviikko tai joku muu. Se voi ehkä liittyä siihen, jos jakso vaihtuu tai jotain. En ole ihan varma. Mutta se on juuri samalla viikolla, kun minulla on syysloma terapiasta, niin en oikeasti tiedä. Tulisi todella tarpeeseen.