Tuntuu, että pää hajoaa. On kauhean kurja fiilis ollut koko viikon. Doskun vieminen eutanasioitavaksi on ollut todella iso juttu ja alkaa tuntua siltä, että jos se jatkohoitokontakti ei pian järjesty, niin alkaa mennä taas pikkuhiljaa huonommin. Ei ole ollut ketään, jolle olisin voinut purkaa tuota asiaa ja kun vaikka törmään johonkin asiaan, josta tulee Dosku mieleen, tulee kauhean surullinen olo ja tuntuu, että pitää laittaa äkkiä kaikki piiloon, kun alkaa itkettää.

Silti pitäisi olla vahva ja jaksaa ja osastoihmiset sanovat, että olet todella ahkera ja vahva, kun teet työtä niin paljon joka päivä ilman minkäänlaista terapiaa. Tuntuu sitten aina, että tekisi mieli sanoa, että en minä ole yhtään vahva, vaan että kohta koko maailma romahtaa, jos asioihin ei tule muutosta. Töissä luonnollisesti pitää olla hauska ja kestää kaikki vittumaisia vastaajia, jotka huutavat, että pitäisi sinun nyt tietää jonkun jäteyhtiön asioista kun kerran teet heille kyselyä ja että nuoret ihmiset ovat kaikki sellaisia ja sellaisia, tai että älä nyt viitsi, mulla on vieraita.

Äidin kanssa ollaan oltu myös sotatantereella, kun olen menettänyt hermoni, kun hän sotkee kaikki asiat, eikä tajua mitään. En nyt voi tarkemmin eritellä, sillä olen töissä ja minun pitäisi soittaa jotain hemmetin automaatiojuttuja, kun kerran siitä jutusta ei tule mitään, kun kaikki numerot ovat vaihteisiin tai henkilöille, jotka eivät ole oikeita vastaamaan, tai yrityksille, joilla ei ole niin mitään tekemistä koko automaation suhteen.

Menee huonommin.