Mitähän tästäkin päivästä voisi sanoa? No, varmaan sitä voisi taas luetella niitä tämän päivän normaalia hetkiä niin kauan kun ne muistaa... Ensimmäinen normaali hetki oli ruokatunnilla, ja sen kesto oli suunnilleen 30 minuuttia. Minä unohdin olla hermostunut ja ahdistunut, kun juttelin Nanin kanssa syödessäni. Toinen normaali hetki oli biologian tunnilla. Normaali hetki kesti myös suunnilleen 30 minuuttia. Tutkimme oman luokkamme resessiivisyys ja dominantti -geenejä, ja se oli minun mielestäni mielenkiintoista. (Muokkaus 21:57) Sitten vielä yksi normaali hetki oli sen viiden minuutin ajan, kun pesin hiuksiani tänään, ja sen jälkeen vielä pitkähkö aika (tunti?), kun join ensin Prince of Wales tea -teetä ja sitten kamomillateetä. Yhteensä 2 tuntia, 5 minuuttia.
Tänään oli myös yksi paha ahdistuskohtaus koulussa. Englannin opettaja laittoi minut työskentelemään NN:n kanssa. Meidän piti suomentaa yksi kappale puoliksi ja minä typerästi valitsin sen jälkimmäisen puoliskan. No, NN aloitti suomentamisen ja sanoi sitten yhdessä vaiheessa hakiessaan ties kuinka monetta kertaa sanaa hakemistosta, että ne sanat olivat ihan älyttömän vaikeita. Kyllä minä kuulin sen ja ymmärsin, mutta koska se ahdistuskohtaus oli päällä juuri silloin, aivoni löivät tyhjää, enkä saanut sanottua yhtään mitään. No, ei hän kai erityisemmin odottanutkaan mitään, sillä hän ei katsonut minuun mitenkään kysyvästi tai ihmettelevästi. Tarkkaan ottaen hän ei katsonut minuun yhtä ainutta kertaa koko aikana, vaan tuijotti kaiken ajan kirjaansa hiukset verhona kasvoilla.
No, hän sai suomennettua sen oman puoliskansa ja minä aloitin sitten oman puoliskani suomentamisen. Siinä vaiheessa ahdisti vielä jonkin verran, mutta sain suomennettua suht hyvin. NN ei kuitenkaan mitä ilmeisimmin kuunnellut lainkaan. Suomensin kaiken kuitenkin ääneen, kuten pitikin ja kun sain suomennettua, en sanonut mitään ylimääräistä. Ei hänkään ollut sanonut, joten en minäkään sitä tehnyt.
Eli tämä parityöskentely erosi hyvin paljon siitä viimevuotisesta. Se oli hyvin tuskallista, eikä lainkaan hauskaa tai huvittavaa. Toisaalta tällä kertaa kumpikaan ei vaihtanut paikkaansa toisen viereen, vaan NN pelkästään kääntyi ympäri paikallaan, kun hän kerran istui minun edessäni. Se oli hyvin etäistä ja tylsää ja muodollista. Vielä enemmän kuin muodollista. Jähmeää ja toimimatonta. Olen halunnut työskennellä hänen kanssaan, mutta nyt se ei sitten ollutkaan mitenkään kivaa.
Sitten minä ajattelin, että en minä ennenkään erityisen kauheasti ylimääräistä puhunut. Joskus jotain, mutta en läheskään niin paljon kuin hän. Enemmän tietysti mitä minulle on normaalia, mutta ei kai kovin paljon keskimääräistä oppilasta enemmän. Nyt sitten hiljaisuuteni vain korostuu entisestään, kun ahdistuskohtauksen iskiessä sanat yksinkertaisesti vain juuttuvat kurkkuun, eikä mieleen tule mitään, mitä voisi toisen kommenttiin vastata. Se saa minut vain entistä tuskaisemmaksi.
Kyllä minä ajattelen, vaikka olenkin hiljaa. Minä haluan ystävystyä ihmisten kanssa ja olla heidän kanssaan tekemisissä, vaikka olenkin hiljainen. En minä ole tyhmä, enkä epäsosiaalinenkaan, vaan pelkästään hiljainen. Ajatusten kulussani ei ole mitään vikaa eikä sosiaalisia ajatuksia ole mitenkään vaikeampi ajatella eivätkä ne ole minulle mitenkään vähempiarvoisia kuin muutkaan ajatukset. Mutta minä olen vain niin toivottoman huono ilmaisemaan niitä suullisesti. Olen aina ollut huono siinä. Tarvitsee vain avata suu ja sanoa mitä tahansa, niin se kuulostaa kömpelöltä ja typerältä. En saa sitä kuulostamaan siltä mitä haluaisin, en saa ilmaistua ajatuksiani juuri siten, kun ne on tarkoitettu ilmaistavaksi.
Ajattelin sitten, että minua ei varsinaisesti ole ollenkaan olemassa. On kuori, jonka saattaa nähdä ja ne vähät sanat, joita kuulla, mutta se todellinen minä, joka asuu aivoissani, ei oikeasti ole olemassa muille. Tämä kaikki, mitä olen tähän blogiinkin kirjoittanut, nämä kaikki tunteet ja ajatukset ja oivallukset, joita minulla on, eivät ole osa sitä Amiaa, jonka IRL ihmiset tuntevat. Kirjoittamalla pystyn paljon paremmin ilmaisemaan itseäni ja tunteitani, kuin puhumalla. Jo reaaliaikaisessakin kirjoittamisessa pystyn keksimään vastauksen toisen sanomisiin hyvin nopeasti ja kun kirjoitan sen oikealla hymiöllä varustettuna, se näkyy muille sellaisena, kuin olen sen tarkoittanutkin. Niille ihmisille, joiden kanssa kommentoin kirjoittamisen kautta, olen oikeasti minä.
Mutta minä olen kaiketi kuolemassa sukupuuttoon. Minua ei vain ole olemassa luokkalaisilleni ihmisille, ei täysin edes Nanille. Kukaan minun oikeassa elämässäni ei tunne tätä minääni, koska minä en osaa ilmaista sitä. En vain osaa tuoda sitä esille ja muuttaa tätä tekstinä soljuvaa katkeamatonta ajatusketjua puhuttaviksi sanoiksi. En vain osaa.
Tämä oikea minäni, joka on piilossa ajatuksissani ja tulee selkeästi esille vain kirjoituksessani, on se minä, johon minä haluaisin muutkin ihmiset tutustuttaa. Olen vain aina niin hermostunut ja lisäksi huono puhumaan, joten yleensä sen sijaan, että kommentoisin jotain jonkun muun sanomiseen (kuten netissä kirjoittaessani yleensä teenkin), pysyn hiljaa tai vastaan jotain tyhmää lyhyesti änkyttäen.
Tänään on hieman parempi päivä kuin eilen, vaikka minä en olekaan oikeasti olemassa muille.
