Jotenkin tuli kauhea hinku kirjoittaa jokin elokuva-arvostelu tähän minun blogiini. Olen kaiketikin elokuvafriikki; pyrin katsomaan mahdollisimman paljon erilaisia elokuvia. Joskus ihastun niiden musiikkiinkin ja hankin soundtrackin, jolloin elokuvat saavat extra-special -aseman. Viittaan kauhean paljon elokuviin tässä blogissa ja rakastan siteerata repliikkejä, jotka tuntuvat minulle jotenkin ajankohtaisilta tai symbolisilta. En varmaan ota mitenkään erityisen säännölliseksi tavaksi tunkea tänne pelkkiä leffajuttuja, mutta voi olla, että silloin tällöin arvostelen jonkun vähemmän tunnetun leffan, jota suosittelen samalla kaikille lukijoille.

Eli vaikka TSH -leffat ovat mielestäni kaikkien aikojen parhaimpia leffoja, en käy niitä läpi, sillä kaikki tietävät ne. En myöskään selosta näistä perusleffoista, kuten Pirates of the Caribbean, Da Vinci Koodi, Spider-Man, jne.

Tämän kerran leffa-arvostelussa on elokuva nimeltä The Village - Kylä.

Näin tämän elokuvan vuonna 2004 elokuvissa ja ihastuin siihen heti. Kun se sitten ilmestyi videona, oli se pakko hankkia. Sitä on tullut kulutettua hieman epäsäännöllisesti, mutta se ei kuitenkaan ole unohtunut minnekään nurkkaan pölyttymään. Omistan myös elokuvan soundtrackin, sillä elokuvan musiikki on mielestäni äärettömän fantastista. TSH:n musiikki menee vielä ohi, mutta Kylän musiikki on suhteellisen tasoissa Pirates of the Caribbean -musiikin kanssa. Nämä kaksi soundtrackia ovat kuitenkin niin erilaisia, että on hankala sanoa, kumpi musiikki on parempaa.

Luin Kylä -elokuvasta ensimmäisen kerran Helsingin Sanomien NYT-liitteestä. Siinä leffa sai osakseen suhteellisen paljon haukkuja, mutta minusta se yksi isohko kuva, joka siihen oli tällätty, näytti mielenkiintoiselta ja päätin sitten mennä katsomaan elokuvan. Se oli K-15 ja luokiteltu kauhuleffaksi, mutta jotenkin onnistuin ajatuksissani ohittamaan tuon kauhuleffa -genren ja kuvittelin elokuvan olevan vain leppoisa fantasia/keskiaika -elokuva. Tämä olikin ilmeisesti hyvä, sillä myöhemmin lukiessani muiden mielipiteitä elokuvasta, he totesivat pettyneensä siihen, että elokuva ei ollutkaan mikään kunnollinen kauhuelokuva.

Minä en erityisemmin pidä kauhuelokuvista. Nyt olen jo jotakuinkin päässyt yli The Ringin aiheuttamista traumoista, mutta en ole edelleenkään kovin innokas katselemaan mitään sen tyylisiä kauhuleffoja. The Village ei sitten ollut kauhea pettymys tyylin suhteen, koska odotin tavallista elokuvaa. Vaikka leffassa olikin muutamia sätkykohtauksia (täsmälleen seitsemän kappaletta), ne eivät saaneet oloa niin kauhean pelokkaaksi tai huonovointiseksi.

Minä pidin elokuvan tarinasta. Se ei ollut mitenkään kovin kummoinen tai poikkeava, mutta ihan kiva kuitenkin. Henkilöhahmot ovat erityisen hyviä. Pääosissa ovat Joaquin Phoenix ja Bryce Dallas Howard. Joaquin Phoenix oli minulle tuolloin vielä ihan vieras nimi, mutta sen jälkeen olen kiinnittänyt häneen muissa elokuvissa enemmän huomiota, sillä hän näyttelee niin käsittämättömän taitavasti täysin erilaisia roolihahmoja. Bryce Dallas Howardin esittämä Ivy Elizabeth Walker oli puolestaan ehdoton suosikkihahmoni koko elokuvassa. En ole koskaan ennen tai jälkeen nähnyt yhtäkään elokuvaa, jossa olisi yhtenä päähenkilönä sokea tyttö. Hän esitti sokeaa mykistävän hyvin ja sen jälkeen minulla on ajoittain ollut vaiheita, kun suljen silmäni ja yritän kuvitella, millaista elämäni olisi, jos olisin sokea.

Mikä sitten oli elokuvassa mielestäni parasta? Ivy Walker. Howard näytteli hyvin eri tavoin kuin elokuvissa nykyään näytellään. Olen huomannut, että nykyisin kaikki elokuvatähdet ovat kauniita ja huoliteltuja. Heidän kasvonsa ovat aina virheettömät ja hiukset täydellisesti. Ja kun he lausuvat repliikkinsä, se voisi melkein olla jostain teatraalisesta Shakespearin näytelmästä: Sanat kuulostavat täydellisiltä, mutta realistisuus on kaukana. Nykyelokuvissa näyttelijät eivät enää yleensä edes ääntele lainkaan repliikkien lisäksi. "Ääntelyllä" tarkoitan kaikkia muita ääniä kuin puhetta: Naurua, yskimistä, aivastelua, itkemistä... Itkeminenkin on nykyelokuvissa yleensä äänetöntä ja melko huomaamatonta itkua, jossa henkilö x tuijottaa kaukaisuuteen ja sitten zoomataan hänen kasvoihinsa ja niillä valuvaan kyyneleeseen.

Mutta tässä elokuvassa näyttelijät tuovat mukaan niitä inhimillisiäkin piirteitä: Epätäydellisempää ja persoonallisempaa naurua, riipaisevaa itkua, änkytystä ja muita erilaisia (välillä melkein jopa inhorealistisia) ääniä. Elokuvan näyttelijät eivät ole täydellisiä ja hyvännäköisiä ja virheettömiä, jolloin heistä tulee entistä täydellisempiä ja hyvännäköisempiä.

Elokuva on yksi kaikkien aikojen parhaimmista elokuvista, ainakin niiden joukossa, jotka olen nähnyt. Hyvä musiikki, realistiset näyttelijät, kiinnostava tarina, lukuisat siteerausmahdollisuudet... Nämä tekevät Kylästä minulle erittäin rakkaan elokuvan.

"Sometimes we don't do things we want to do so that others won't know we want to do them."