Yritin tehdä latinan käännöksen loppuun ja nyt pitäisi tehdä vielä 15 kieliopillista huomiota eikä siitä meinaa tulla mitään. Päätin sitten laittaa sen sähköpostin siitä latinan ilmoittautumisesta ja huomasin sitten sähköpostissani, että on tullut hirveästi viestejä, joista osa koski sitä nyt huomenna alkavaa kandiseminaaria ja näköjään siihen on kuulunut ennen joulua käytävä kahdenkeskinen keskustelu sen opettajan kanssa, tai vähintään sähköpostiviestintä. Nyt huomasin, että meidän pitää myös ilmoittaa meidän kanditutkimuksen aihe viikkoa ennen joidenkin kirjastojuttujen alkamista, eli viimeinen päivä sille on tänään.

Ja meidän olisi pitänyt ennen kurssia jotain kvalitatiivisia ja kvantitatiivisia menetelmiä ja sitten olisi pitänyt olla joku kurssikin suoritettuna mitä en ole tehnyt. Joten en tiedä että menenkö edes sinne sitten huomenna. En tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Taas olen onnistunut möhläämään jotain ihan perinpohjaisesti, ja tuntuu että en vain kestä. En osaa tehdä latinan käännöstä, en vain osaa, enkä näköjään osaa edes opiskelijan perusedellytyksiä, kun onnistun sössimään jonkun kurssin jo ennen kuin se on alkanut. En edes tiennyt että tehdäänkö me se kandityö tämän seminaarin aikana, koska siitä ei puhuttu missään. Kandiseminaari ja kandityö on merkitty erikseen opetusohjelmassa, eikä kandiseminaarin kurssikuvauksessakaan puhuttu siitä mitään. Mutta näköjään se on taas jotain joka olisi pitänyt jotenkin vain tietää.

Joten nyt vain haluaisin ilmoittaa tuolle opettajalle, että en tule kurssille, koska lopetan koko yliopiston, koska nähtävästi olen vain liian tyhmä siihen, kun kaikki pitäisi nähtävästi ihan kädestä pitäen näyttää minulle. Sama on töissä. Kyselen liikaa ja vaikka tietäisinkin melko varmasti jotain, kysyn silti, jos en ole ihan varma. Ja he varmasti ovat lopen kyllästyneitä siihen. Yhden toisessa maassa olevan toimipisteen tyypit kyselevät työpaikan chatissa aina paljon ja kaikki meillä vihaavat heitä. Puhutaan, että heillä on siellä varmaan käytössä käänteinen älykkyystesti, jolla valitaan kaikkein idiooteimmat. Sellaista he varmaan puhuvat minustakin kun en ole paikalla. Ja eivätkö he muka ole oikessa? En osannut ilmoittautua edes työpaikan juhlaan, tai osannut tilata itselleni oikean kokoista mekkoa, vaikka tein kaiken mitä osasin.

Ja kun mietin nyt sitä, että huomenna pitäisi mennä siihen kandiseminaariin ja sitten tiistaina pitäisi mennä taas töihin, niin se tuntuu niin ylivoimaiselta. Joten istun tässä ja vain itken ja huusin ulkoilemassa olleille rotillekin ja nyt ne vähän arastelevat minua. eikä mistään tunnu tulevan mitään. Yliopistosta ei tule mitään, töissä tunnen itseni idiootiksi koko ajan. Ja muuta elämää ei sitten olekaan. Ja joka päivä vain vihaan itseäni. En vain osaa mitään, siltä se tuntuu, en osaa elää, minulla ei ole normaaliin jokapäiväiseen elämään tarvittavia kykyjä.

Vaikka kai se on vain tyhmyyttä, että en ole nyt joulukuun aikana lukenut yliopiston sähköpostiani. Olen kyllä miettinyt, että pitäisi, mutta en ole viitsinyt. Joten varmaan se on laiskuuttakin. Mutta kun tulen kotiin töistä, olen ihan poikki. Olen ihan poikki paitsi töistä niin myös oman tyhmyyteni vihaamisesta ja sitten kun olen kotona, niin tiedän että minun pitäisi nyt sitten alkaa tekemään kaikkia rästissä olevia yliopistojuttuja. En ole saanut nyt "joululoman" aikana tehtyä kumpaakaan niistä kirjatentistä jotka minun piti saada tehtyä. En ole saanut luettua edes yhtä kirjaa. Vain ensimmäiset 18 sivua ensimmäisestä kirjasta. Latinan käännöksestä olen saanut nyt tehtyä sen vaikeimman työn, eli olen kääntänyt kaikki sanat sanakirjan ja englanninkielisen käännöksen avulla. Enkä ymmärrä kaikki kohtia vieläkään, en edes sen käännöksen kanssa. Enkä tiedä miten opettaja ajattelee, että me pystyisimme kääntämään autenttisia latinalaisia poliittisia tekstejä (tai kaunokirjallisia) vuoden latinan opiskelun jälkeen. Mutta ehkä muut osaavat senkin.

Mitä minä haluaisin? Haluaisin mennä keittiöön ja halua leipäveitsen ja puukottaa sillä itseäni, koska olen niin tajuttoman tyhmä. Tuo ajatus on pyörinyt mielessäni tämän kirjoituksen alusta asti. Eihän se olisi fiksua, mutta mitä muutakaan voin itseltäni odottaa? Jos puukottaisin itseäni tarpeeksi antaumuksella, niin sittenpä ei tarvitsisi miettiä enää latinan käännöstä tai kandiseminaaria tai sitä mitä sanon töissä juhliin menemisestä.

Kaikkihan tietävät sen tunteen, että jossain junassa tai bussissa, kaupassa tai vaikka ihan kadulla on joku tosi ärsyttävä ihminen, joka tekee jotain ei niin merkittävää, joka sitten kuitenkin ärsyttää niin paljon että tekisi mieli lyödä sitä ihmistä naamaan. Minulle se olen minä itse, enkä pääse itsestäni mitenkään eroon, vaan joudun tuijottamaan sitä tyhmää namaa peilistä päivästä toiseen ja kuuntelemaan typeryyksiä jatkuvasti. Ja tällä hetkellä vihaan itseäni niin paljon, että mikään koko maailmassa ei varmaan tekisi minua niin onnelliseksi kuin se että voisin iskeä itseäni leipäveitsellä. Olisi korkea aika että joku tekee sen, kun eihän näin idioottia ihmistä voi ollakaan.

En vain keksi mitään järkevää vaihtoehtoa tuolle. Voin jatkaa tätä paskaa vielä tämän viikon ja sitä seuraavan, mutta eipä se ole vuosienkaan aikana miksikään muuksi muuttuneen. Olen vain niin väsynyt, että en jaksa. Elämästä ei ole vapaapäiviä, vaikka ei minulla kyllä ole yhtään mitään muitakaan vapaapäiviä koskaan. Katselin jo lomia jostain lämpimästä minne voisi lähteä nyt keväällä ihan itsekseni rauhoittumaan, jos saisin palkatonta vapaata töistä. En löytänyt mitään mikä olisi tuntunut hyvältä. Ja kun mainitsin asiasta äidilleni ja hän oli taas negatiivinen, kun on vaarallista matkustaa yksin ja onko sinulla hepatiittirokotuksiakaan, menisit vain vaikka Lontooseen. Ja eihän minulla ole niitä typeriä hepatiittirokotuksia ja ajatus niidenkin järjestämisestä tuntuu liian raskaalta. Joten en vittu sitten lähde mihinkään. Joten mitäpä jos istun kotonani yksin ja vain puukotan itseni hengiltä, siihen ei tarvita mitään rokotuksiakaan ja turvallisuuden suhteenkaan ei pitäisi tulla mitään yllätyksiä.

Se olisi sitten niin kuin siinä unessa, jonka näin Pariisissa, jossa löysin oman ruumiini ja muistin, miten hyvältä oli tuntunut kuolla. Silloin se tuntui surulliselta, mutta mitä enemmän asiaa mietin, sitä vähemmän surulliselta se tuntuu ja sitä houkuttelevammalta. Koska en vain jaksa.

Nytkin kun mietin, että okei, jos en iskekään itseäni leipäveitsellä, niin sitten minun täytyy lähteä huomenna aamupäivällä siihen kandiseminaariin. Ja minun pitää jossain kohtaa kuitenkin tehdä se käännös loppuun ja taikoa ne kieliopilliset huomiot jostain. Ja poikien häkki piti siivota tänään, olen tehnyt niille uuden riippukuutionkin jo. Ja minimissään pitää pestä tukka ja minun oli tarkoitus tehdä juurikasvun värjäys tänään. Ja olen vain istunut tässä. Olen vain istunut ja itkenyt ja yrittänyt olla hakematta sitä leipäveistä nyt kaksi tuntia. Ja huomenna koko helvetti alkaisi taas alusta. Taas pitäisi nousta ja vihata itseään ja mennä yliopistolle ja miettiä kaikkia niitä hommia joita en ole saanut hoidetuksi ja tuntea itsensä idiootiksi ja keksiä joku syy miksi olen ollut niin järjetön ääliö että en ole edes keksinyt kanditutkielman aihetta vielä.

Teen sen tyhmän kandin sitten ensi vuonna. Joka olisi siis se vuosi kun minun pitäisi tehdä jo maisteritutkinto, ja enhän minä edes tiedä miten ilmoittaudutaan maisterivaihteen kursseille. Voiko sinne vain ilmoittautua vai täytyykö maisterivaiheeseen hakea ja täytyykö kandi olla sitä ennen tehty? En tiedä, enkä tiedä keneltä sitä voisi edes kysyä, koska nuokin ovat ilmeisesti sellaisia asioita jotka vain kuuluu tietää.

Ja nyt olen hetken vain miettinyt mielessäni rauhallista kuvitelmaa, koska tajusin, että kohtahan tulee varmaan ilmoitus siitä opettajankoulutuksen infostakin - johon en ole kahtena aikaisempanakaan vuotena päässyt aikatauluongelmien vuoksi, joten koska nyt on taatusti töitä sinä päivänä, niin en pääse nytkään. Olen kuvitellut sitä, miten menisin töissä siihen lähipomojen pisteelle ja kysyisin että voisinko järjestää itselleni sellaisen rakosen että pääsisin siihen infoon, mutta koska se ei kuitenkaan onnistuisi vaan varmasti se menisi niin, että minun pitäisi taas soitella ja yrittää saada joku korvaamaan vuoroni. Tuohon hommaan on kyllä ihan oma WhatsApp-ryhmä töissä, mutta eihän kukaan ole kutsunut minua siihen. Joten koska en vain jaksaisi sitäkään taas, niin sanoisin, että en kyllä soita kenellekään, johon he sanoisivat, että okei, sitten he eivät saa järjestymään sellaista vapaata kohtaa, johon minä sanoisin, että okei, heippa, ja kävelisin vain ulos. En ottaisi takkiani enkä laukkuani, kävelisin vain ulos ja suoraan autotielle ja silläpä nekin murheet taas järjestyisivät. Siinä tiellä kukaan ei hidasta edes suojatien kohdalla, vaan joudun aina töihin mennessäni ja sieltä tullessani odottamaan vaikka miten kauan että pääsen viimeisen tien yli.

Tekisi osittain mieli soittaa terapeutillekin josko hänelle saisi järjestymään ylimääräisen käynnin ennen torstaita, mutta mitä sielläkään sanoisin. Sanoisin että tällä hetkellä haluan vain tappaa itseni, voisitko sanoa jotain että se loppuisi? Sitten hän sanoisi varmaan että no miksi et ole aikaisemmin sanonut että sinulla on tuollaisia ajatuksia, mihin minä sanoisin, että jos minun pitäisi joka viikon käynnillä listata ne kaikki kerrat kun olen ajatellut itseni tappamista edellisen viikon aikana, muuhun se 45 minuuttia ei riittäisikään. Joten keskityn siinä syy-seuraus -ketjussa vähän ylemmäksi ja yritän saada jotenkin järjestykseen sen, että voisin vihata itseäni vähemmän tai suhtautua järkevämmin niihin epätärkeisiin asioihin jotka saavat minut miettimään että mitäpä jos hyppäisin tuon seuraavan bussin alle, jne.

Näettekös? Minun mieleni on kyllä kuvitellut kaikenlaisia skenaarioita, mutta mikään niistä ei tuota tulokseksi muuta kuin tämän saman tilanteen missä olen ja sen, että parempi vain tosiaan hypätä sinne bussin alle. Ja nyt olen jatkanut tätä jo kolme tuntia ja tuntuu että en vain saa tätä mitenkään loppumaan, enkä voi ottaa rauhoittavaakaan, koska huomenna on yliopistoa ja jo yksi rauhoittava saa minut niin lamaantuneeksi että en huomenna välttämättä heräisi ajoissa. Ja tietenkään tämä ajatus, että pakko saada itsensä kasaan, koska huomenna pitää olla taas kunnossa, ei auta, vaan vain pahentaa olotilaa. Ja päätäkin alkaa särkeä tämä kaikki itkeminen.

Ja nyt tietysti huomasin, että oi, tuossa tietokonepöydällähän on kynsisakset, joten tarvittaessahan minun ei tarvitsisi mennä edes keittiöön asti hakemaan leipäveistä, koska kynsisaksillakin saisi vaikka oman kaulavaltimonsa auki jos ei muuta.

Minua alkaa jo väsyttää. Kolmen tunnin itkemisen ja vihaamisen ja istumisen jälkeen alkaa väsyttää. Ja on kylmä. Ja päätä särkee. En ole syönyt tänään vielä muuta kuin banaanin. Mutta tämä on sitä selviytymistä. Kohta olen niin uupunut, että loksahdan takaisin rutiineihin ja menen suihkuun ja teen ruokaa ja menen nukkumaan ja herään huomenna taas uuteen rutiiniin ja jatkan toimimista kuin kone jolla ei ole omaa mieltä laisinkaan.

Alkaa olemaan jo aika rauhallinen olo, joten voisi ehkä mennä tekemään ruokaa. Kolme ja puoli tuntia. Väsyttää.