Minä nukuin! Minä nukuin ilman lääkettä yli kuusi tuntia! Sitä voisi pitää jo jonkinmoisena ihmeenä. No, vastapainona sitten muun päivän on ollut ihan karmea olo. Olen ollut kauhean väsynyt ja uupunut ja päätä on särkenyt lakkaamatta. Kuumettakin on hieman. En tosin tiedä, miten kauan minulla sitä on ollut – joskus lokakuussa minulla oli saman verran kuumetta ja sitä jatkui yli viikon, mutta sitten se ”loppui”, kun lakkasin mittaamasta sitä.

Heräsin myös painajaiseen. Sen jälkeen oli pakko laittaa valot päälle, enkä uskaltanut nukahtaa enää. Sitten kun päätin lähteä vessaan ja sen jälkeen koneelle, olin hermoheikko liikkuessani pimeässä talossa.

Painajaisessa minä asuin isossa jättiläiskartanossa äitini kanssa (joka oli joku ihan muu kuin minun äitini). Minulla oli myös pikkusisko: hänellä oli mustat pitkät hiukset ja kalpea iho. Kylässä olivat minun kaksi ystävääni. Toinen oli taas se netti-ihminen, jonka kanssa meni ne välit poikki, ja toinen oli joku poika. Hän oli juuri muuttunut vampyyriksi ja hänellä oli aika rankkaa.

No, he olivat ensimmäistä kertaa meillä siellä kylässä. Minä sanoin, että se talo oli hieman pelottava, että siellä ei voinut edes laulaa, koska kaiku muutti sen laulun sävyn pelottavaksi ja hyytäväksi. Huoneeni ovi oli raollaan ja minä vilkuilin koko ajan siihen rakoseen.

Varmistin, että huoneeni ovella ei näkynyt ketään ja sitten sanoin, että pikkusiskoni välillä pelotti minua. Selitin, miten hän pystyi ilmestymään täysin äänettä ihan selän taakse, eikä häntä huomannut ennen kuin tunsi hänen kosketuksensa olkapäällään. Tämä pikkusiskoni halusi myös, että olisin hänen ja vain hänen kaverinsa. Hänellä ei ollut lainkaan kavereita, vaan hän halusi, että minä leikkisin hänen kanssaan. Hän ei halunnut, että minulla olisi muita kavereita.

Kun taas vilkaisin ovelle, sydämeni jätti monta lyöntiä väliin, sillä sinne se minun pikkusiskoni oli ilmestynyt – yhtä hiljaisesti kuin aina. ”Samara!” huusin ja kutsuin hänet sisään. Hän näytti vihaiselta ja mulkoili niitä kavereitani. Esittelin hänet kavereilleni. Hän ei kuitenkaan näyttänyt ilahtuvan yhtään hiukkaa, vaan kirjoitti lapun, jonka antoi sen netti-ihmisen käteen. Sitten hän lähti. En tiedä, mitä lapussa täsmälleen luki, mutta siinä tehtiin ainakin selväksi, että mitä nämä kaverini ikinä tekisivätkään, tämä pikkusiskoni tappaisi heidät.

Tämän jälkeen kavereideni piti lähteä. Samara-pikkusiskoni jäi tuijottamaan meitä ikkunasta. Minä lähdin saattamaan heitä kotiinpäin. Vampyyripojan piti ottaa joku lääke ja halusin varmistaa, että Samara antaisi heidän olla edes kotimatkan ajan. Minä kävelin keskellä ja takaperin. Tämä siksi, koska pelkäsin, että Samara hiipisi meidän peräämme ja säikäyttäisi minut taas ilmestymällä kuin tyhjästä taakseni. Muut kävelivät etuperin, joten hän ei pääsisi yllättämään meitä.

Meidän ohitsemme ajoi auto, joka pysähtyi sitten tien varteen vähän matkaa meitä edemmäs. Käännyin oikein päin ja huomautin, että tuollainen keino olisi loistava tapa kidnapata joku, pitääpä pistää mieleen. Kun kuljimme auton ohi, sieltä syöksyi meidän kimppuumme yksi mies ja yksi nainen. Miehellä oli kädessään haarukka. Olin reunimmaisena lähempänä heitä, joten he kävivät minun kimppuuni. Huusin kavereilleni, että heidän pitäisi juosta pakoon. Sen he tekivätkin. Eivät vilkaisseet kertaakaan taakseen.

Tuli tappelu, kun yritin vastustella. Tajusin kuitenkin, että mies oli minua paljon vahvempi ja mieleeni tuli vasta, että kunpa kaverini olisivat jääneet – meitähän olisi ollut kolme kahta vastaan, joten olisimme todennäköisesti saaneet puolustauduttua vähän paremmin. Lähellä oli kuitenkin terveyskeskus joten minä kiljuin henkeni edestä. Tappelin vastaan ja yritin rimpuilla irti, mutta se ei onnistunut. Kiljuin ja kiljuin, mutta ketään ei tullut. Ajattelin, että pakkohan jonkun olisi tulla, ihan pakko. Yritin voittaa aikaa, koska tiesin, että en voisi voittaa.

Mutta ketään ei tullut. Minut sullottiin auton takakonttiin. Ja sitten minut tapettiin. Sillä haarukalla. Eikä vain tapettu, vaan minut ensin silvottiin ja sitten paloiteltiin elävältä. Sen jälkeen tutkailin tätä unen tapahtumia tavallaan kuin ulkopuolisena henkilönä. Luin lehtijuttua, jossa kerrottiin, että jostain löydettiin auto, jonka takakontissa oli ollut minun silvottu ja paloiteltu ruumiini. Siinä luki myös, että avunhuutoni kuulleet sairaanhoitajat eivät olleet tulleet auttamaan, koska halusivat yleisen mielipiteen siitä, mitä tehtäisiin ja sitten minut oli jo viety.

Ajattelin silloin, että ei ollut väliä, että niitä minun surmaajiani ei saatu kiinni – Samara kyllä löytäisi heidät vaikka kivenkolosta ja tekisi heistä selvää. Samalla kuitenkin harmittelin, että Samara pitäisi myös pakoon juosseita kavereitani pettureina ja surmaisi heidätkin.

Sitten minä heräsin. Olin kauhean peloissani. En pelännyt niinkään sitä tappokohtaustani, vaan Samaraa. Hän oli hieman kuin se The Ringin pikkutyttö – joka oli siis myös nimeltään Samara. Vähän inhimillisempi kylläkin, mutta vain hieman. Hän ei halunnut satuttaa minua, mutta oli silti pelottava. Se, miten hän ilmestyi äänettömästi johonkin, kun katsoi jonnekin muualle... Se oli kaameaa. Hänen olemuksensa aiheutti kylmiä väreitä. Herätessäni sitten pelkäsin, että hän ilmestyisi samalla lailla myös tähän maailmaan.

Nan lähetti tänään tekstiviestin. Menen hänen luokseen huomenna. Minä jo juuri olin vaipumassa epätoivoon, koska tänään on sunnuntai – viimeinen päivä sillä ”ensi viikolla”, josta hän puhui. Mutta häneltä tuli viesti ja näen hänet vielä ennen kuin lähden takaisin Kuopioon täsmälleen viikon päästä. En ole jaksanut lukea tenttiin, mutta se on perinnöllisyydestä ja evoluutiosta, ja minä olen niissä ihan hyvä. Laskuharjoituksetkin menivät loppujen lopuksi ihan hyvin, kun pääsin niistä jyvälle. Pitäisi varmaan silti tehdä jotain sen tentin eteen.

Minulla on kaksi onnellisuuspilleriä jäljellä. Siis kaksi puolikasta, mikä tarkoittaa neljää päivää. Enkä ole ottanut tämänkään päivän lääkettä vielä. Hän antoi sähköpostiosoitteensa, johon minun pitäisi ilmoittaa, jos on jotain ongelmia lääkkeiden kanssa tai jos tarvitsen niitä lisää. Tarvitsenko minä niitä lisää? Niin kai. Tuntuu epämiellyttävältä pyytää sähköpostilla, että saisin lisää onnellisuuspillereitä.

En vielä tiedä, mitä sanon Nanille huomenna. Suurimpien asioiden kieltäminen on ollut minun taktiikkani ikuisuuksien ajan. Oikeastaan vain puoli vuotta sinä aikana, kun olen tuntenut Nania edes jotenkuten, olen jopa oman määritelmäni mukaan voinut hyvin. Sitten aloitin viiltelyn ja kaiken sellaisen angstaamisen. Mutta mitä minä muutakaan voisin sanoa? Valehdella kuten äidille? Tai jos kertoisinkin totuuden, niin muuttaisiko se jotain? Alkaisiko hänkin suhtautua minuun sillä lailla mitä jotkut, jotka eivät ole kokeneet mitään tämänkaltaista – yrittämällä parantaa minut? Se olisi kauheaa. En halua sääliä, enkä halua, että hän tuntisi olevansa kurja ystävä.

Varmaan sitten menen fiiliksen mukaan. Äiti vie minut sen suunnilleen kilometrin matkan. Otan rauhoittavan taas tänään, joten äiti ei sen takia anna minun ajaa seuraavanakaan päivänä. En tiedä miksi. Kai se lääkkeen vaikutus olisi jo haihtunut siihen mennessä. Silloin saa kyllä ajaa, jos on valvonut koko yön, mutta jos on ottanut edellisenä iltana rauhoittavan ja nukkunut koko yön edes suhteellisen hyvin, on ajaminen ehdottomasti kielletty. Minulla ei ole polkupyörääni täällä, joten ajattelin aluksi kävellä. Äiti tarjoutui kuitenkin viemään, mutta kävelen sitten kotiin. Saa nähdä miten se onnistuu tai miltä se tuntuu.

Tänään pestiin taas rottahäkki ja itse asukkaatkin. Sen jälkeen minä olin niin hengästynyt, että ei voi edes uskoa.

Yritin korjata hieman asioita matikkatyypin ja sitten tämän toisen netti-ihmisen kanssa, jonka kanssa laitoin ne välit poikki. En yrittänyt mitenkään palauttaa niitä välejä, vaan yritin vähän korjata sitä tapaa, jolla ne välit menivät poikki. En tiedä, millä tuloksella, mutta pitipähän ainakin yrittää. Matikkatyypin kanssa asiat menivät kai ihan suhteellisen hyvin.

Ja menen näillä näkymin miittiinkin, jos vain päivä sopii. Ja siellä tulen olemaan niin nolostunut, että en kykene katsomaan näihin kyseisessä tapauksessa jollain tapaa mukana olleisiin ihmisiin taatusti lainkaan. Oikeassa elämässä ne teot tuntuvat niin paljon konkreettisemmilta ja sitten hävettää aina ihan kauheasti. Tekstinä pystyy sanomaan paljon helpommin melkein mitä tahansa. Minulle on ainakin paljon matalampi kynnys sanoa netissä jotain kuin oikeassa elämässä.

Enää viikko... Enää viikko ja sitten minun pitää mennä takaisin sinne kaameaan paikkaan. Ja miten minä pyydän sitä ennen siltä lääkäriltä niitä onnellisuuspillereitä, kun olen kadottanut hänen sähköpostiosoitteensa? Keskiviikkona menee näillä näkymin viimeinen puoliska, joten mitähän sen jälkeen. Vaikka en sinänsä koe, että nämä onnellisuuspillerit olisivat vaikuttaneet ainakaan niin, että sen voisi sanoa ihan varmasti, hermostuttaa ajatus, että kuukauden käyttämisen jälkeen lopettaisin.

Varmaan se hermostuttaa siksikin, että se lopettaminen ei ole lähtöisin minusta, enkä pysty oikein millään lailla vaikuttamaan siihen. Se saa olon ahdistuneeksi. Mielessä pyörii vain: ”Nyt ne loppuvat ihan pian! Nyt ne loppuvat ihan pian! Mitä jos menenkin sen jälkeen tosi huonoksi? Mitä jos romahdan ihan totaalisesti, kun se loppumisajankohta sattuu osumaan neljä päivää ennen sitä, kun menen takaisin Kuopioon? Mitä jos minä romahdankin taas? Mitä jos minä tulenkin oikein epätoivoiseksi? Mitä jos minä en jaksa enää toivoa?”

Nuo ajatukset eivät mitenkään paranna oloa, sen voin sanoa. Ja myös sen, että todennäköisesti nuo oloa parantamattomat ajatukset eivät ainakaan vähennä romahtamisen todennäköisyyttä. Etsin sitä lappusta kaikkialta, jossa oli uusi tapaamisaikani, lähimmän YTHS:n tiedot ja se lääkärin sähköpostiosoite. Enkä löytänyt. Hitto.

Voisi alkaa menemään kohta nukkumaan. Väsyttää niin. Yritin torkkua iltapäivällä, mutta vaikka olo oli uupunut ja väsytti, en saanut unta. Nykyään ilman päiväunia (olen melkein jättänyt ne kokonaan) olen niin kauhean järjettömän väsynyt, että on työn ja tuskan takana saada valvottua edes yhdeksään asti. Yhdeksän on alaraja sille, koska voin mennä nukkumaan. Keskiyö on yläraja. Ja sitten herään aamuisin niin aikaisin, ettei kukaan yhtään missään ole vielä hereillä, ja talossakin kaikki muut vielä nukkuvat. Ei kivaa. Siinä on vielä se, että edelleen sellainen yö, jolloin nukun yli kuusi tuntia, on poikkeus. Vaikka miten väsyttäisi tai vaikka miten olisin valvonut, niin yli kuuden tunnin nukkuminen putkeen on suhteellisen harvinaista.

Ja ne painajaiset... En halua ajatella niitä. Olen menossa nyt nukkumaan, joten en halua ajatella niitä. Menen nukkumaan tyynen rauhallisena, enkä näe painajaisia. Niin. Toivottavasti ainakin.