Huh, huomenna on lähtö Lontooseen ja jännittää aika paljon. Voisinpa sanoa, että on pientä matkajännitystä ilmassa, mutta se olisi vähättelyä. Pikemminkin olen aivan kauhuissani. En oikein tiedä miksi, mietin liikaa ja tyhmiä asioita. Olen varautunut suunnilleen kaikkeen, mutta se ei laimenna tätä jännitystä. Pelkään vain, että jokin menee pieleen. Mietin sitä, että miten sinne hotelliin ilmoittautuminen sujuu, minulla ei ole mitään lappua siitä, mutta kai sitten nimellä löytyy se. Olen myös varautunut siihen, että mitä jos Visa Electronini lopettaa toimimisen ja varannut tarpeeksi puntia siihen, että pääsen ainakin kulkemaan Tubella ja sitten ostamaan junalipun Stanstedin lentokentälle. Minulla on myös pattereita kameraani, matkalaukkuni on hyväksyttävän kokoinen käsimatkatavaraksi (paitsi jos ovat reilun vuoden aikana sitä muuttaneet), lisäksi matkalaukussa on tilaa ostoksille. Olen ladannut Lontoon kartan kännykkääni, joka tosin vaatii nettiä toimiakseen, mutta jossa näkyy teiden lisäksi myös suunnilleen kaikki liikkeet. Olen päättänyt käyttää kännykkäni nettiä myös ei-wifi paikoissa, vaikka se maksaakin jotain. Ja siltä varalta että netti ei toimi, olen ottanut kännykkäkamerallani kuvia karttakuvia niistä paikoista, joissa aion ainakin vierailla. Myös kyseisten paikkojen osoitteet on tallennettu kännykkääni, sekä tietysti hotellin puhelinnumero.

Joten tavallaan kaikki on kunnossa, mutta olen kauhean jännittynyt. Toivotaan kuitenkin, että tällä kertaa matka ei olisi ainakaan odotuksia huonompi, koska tuntuu, että odotukseni ovat todella alhaalla. Tuntuisi melkein helpotukselta, jos en pääsisikään matkaan. Ehkä tämä johtuu siitä edellisestä Lontoon matkasta, joka ei mennyt niin hyvin. Jotenkin pelkään kauheasti sitäkin, että osaanko minä nyt puhua englantia oikein, mikä on todella tyhmää, kun aikaisemminkin olen pärjännyt. Hermostusta on lisännyt myös se, että siitä Hobitin maailman ensi-illasta ei ole ollut oikein kunnolla tietoja missään, että mihin kellonaikaan se tilaisuus edes on. Vaikka luulisi, että siellä Leicester Squarella olisi jo nytkin joitain jonottamassa hyviä paikkoja, kun kerran Suomessakin jonotettiin ostamaan leffalippuja Helsingissä kuusi päivää. Itse aion mennä paikalle vasta kyseisen päivän aamupäivällä, joten voi olla, että ei näe mitään, mutta en todellakaan aio oleskella kylmässä päiväkaupalla vain siksi että saisin paremman paikan. Ehkä en ole tarpeeksi fani, mutta minusta se ei vain ole sen arvoista. Mutta siis netistä löytyi sitten lopulta tieto, että sen tilaisuuden live stream alkaa pyöriä netissä 17:30 paikallista aikaa, niin siinä on jotain viitettä, että koska siellä pitäisi olla.

Lisäksi olen tällä viikolla miettinyt sitä, että olen analyyttinen ihminen. Terapiassa se jotenkin nousi esiin ja sen jälkeen olen ajatellut sitä enemmänkin. En oikein osaa kuvailla mitä tällä tarkoitan, mutta niin kuin siellä Natalian bileissäkin tuntui siltä, että olen jotenkin erilainen ja en oikein osannut selittää sitä itselleni, että miten olen erilainen. Ja tänään tuli palaute kirjallisuuskurssin ensimmäisestä esseestä, jossa tuli sama ilmi. Tai ehkä "analyyttinen" on väärä sana, kun siinä esseessäkin minun oli todella vaikea... en oikein tiedä. Pystyn kyllä kuvaamaan asioita, mutta tuntuu siltä, että jos tekisin joitain tulkintoja jostain mitä jossain runossa on lukenut, siis sanoisin jonkun mielipiteen siitä, niin se tuntuu aina todellä epätieteelliseltä, epäasialliselta. Joten sen sijaan kuvailen, mitä kirjoittaja sanoo, vastaan esseen asettamaan kysymykseen lainaamalla suoraan jotain kohtaa runosta. Tai Natalian bileissä kun keskusteltiin Venäjästä, niin sen sijaan että olisin sanonut, mitä itse ajattelen, tyydyin toistamaan joitain pointteja, joita olin lukenut jostain.

Tuntuu, että en voi sanoa mitään omaa, koska silloin se ei ole perusteltu. Sen mitä sanon, täytyy olla faktaa, sen täytyy perustua faktoihin. Etenkin siis tuollaisissa asiakeskusteluissa. Ja taas huomasin Natalian bileissä sen, että kun muut ihmiset ovat yökerhosta kotiinpalattuaan sellaisessa mielentilassa, että he haluavat ehkä laulaa joitain yhteislauluja, minä tykkään kysellä kysymyksiä. Ei sillä, minä tykkään aina kysellä kysymyksiä. Niin kuin siellä Natalialla tuli mieleeni todella kiinnostava kysymys, kun muut tekivät Natalian kaasu-uunissa patonkeja: mitä kaasua se kaasu oikein on. Ja vastaus "maakaasua" ei ole tarpeeksi, vaan mitä kaasukaasuja siinä on? Sitten aloin selvittämään sitä googlaamalla kännykälläni että siinä on ainakin metaania ja muita kaasuja myös, mutta koko homma jäi vaivaamaan, kun ei löytynyt mitään selkeää vastausta. Ja sitten tulee muita kysymyksiä, että miten se tulee sinne, taloyhtiöltä, mutta onko taloyhtiöllä jokin johto, mitä kautta se tulee, vai kuljetetaanko sitä sinne jotenkin muuten (säiliöautolla tai jotain) ja täytetään niitä kaasusäiliöitä, ja onko se kaasu siellä taloyhtiössä jotenkin varastoitu jonnekin, ja voisiko se vaikka räjähtää jos se iso määrä kaasua syttyisi siellä, jne.

Ehkä minulla on jäänyt joku lapsuuden kyselyvaihe päälle. Mutta minä vain tykkään kysymyksistä ihan kauheasti.

Mutta huomenna sitten lähtö Lontooseen, toivottavasti se nyt menisi hyvin, toivottavasti siellä nyt olisi kivaa, ja toivottavasti mikään ei mene kovin pahasti pieleen. Ja jos näkisi edes vilauksen niistä näyttelijöistä, niin se olisi vain plussaa, saati sitten jos saisi jonkun nimmarin Hobitti-kirjaan, mutta sitä nyt ei uskalla edes ajatella, paitsi sellaisena utopistisena "jos saisi Ian McKellenin nimmarin Hobittiin, niin maailma olisi täydellinen". Se nyt ei ole edes utopiassa mahdollista, että saisi enemmän kuin yhden nimmarin. Olenhan utopiassanikin realisti.