Viisi prosenttia! Viisi prosenttia! Tuo on todennäköisyys päästä sisään opiskelemaan kirjallisuutta. Se tyyppi, joka ohjasi pelkästään kirjallisuuden kokeeseen osallistuvat ja sitten äidinkielen opettajakoulutukseen osallistuvat eri saleihin, sanoi, että yksitoista reilusta parista sadasta näkee hänet sitten syksyllä. Ja vinoili sitten, että olisi kannattanut valita opettajakoulutus, koska siihen pääsisi sisään 18% hakeneista. Että siinä sitten taas minä ja minun hienot ideani.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Koe oli sitä paitsi ihan tyhmä. Siinä oli kaksi kysymystä, joihin käytin yhteensä vähän yli kaksi tuntia. Kerrankin melko paljon, kun halusin enemmän sisään kuin muihin. Ja se kysymys pääsykoekirjastakin: ”Mitä erityisesti kirjallisuuden piirteitä on Steven Hallin romaanissa Haiteksti?” Miten tuo liittyy yhtään mitenkään siihen kirjaan? Ja mitä hemmettiä tarkoitetaan kirjallisuuden piirteillä? Jotain, joka on yhteistä romaaneille, runoille, sarjakuville, tietosanakirjoille... Tuo kysymys ärsytti minua, niin oli kauhea työ, etten mennyt sarkasmin puolelle. (Tyyliin: ”Haitekstissä on kirjaimia, jotka muodostavat eri pituisia yhdistelmiä, joita kutsutaan sanoiksi. Sanat ovat tietyssä järjestyksessä ja muodostavat puolestaan kokonaisuuksia, joita kutsutaan lauseiksi, jne, jne.) Yritin pysyä asiallisena, mutta hemmetin tyhmä kysymys. Olisi kysytty edes kaunokirjallisuuden piirteitä, niin olisin osannut, mutta koko kirjallisuuden piirteitä.

 

Toinen kysymys liittyi sitten runoon, joka oli koepaperilla. Se perustui myyttiin Orfeuksesta ja Eurydikesta. Tehtävänä oli eritellä sitä, millä tavoin runo viittaa myyttiin ja sitten esittää runolle tulkinta. Sanotaanko, että mikään tuossa kokeessa ei osunut omiin vahvuuksiini. Sitten oli vielä se ongelma, että kuinka pitkä olisi hyvä vastaus. Ohjeessa sanottiin, että neljä sivua per tehtävä on maksimi, mutta mitään muuta ei sanottu. Tuo tuli mieleeni siinä vaiheessa, kun olin toisen tehtävän lopussa ja satuin näkemään, miten yksi etuoikealla istuva tyttö oli kirjoittanut vähintään kolme sivua. Minun ensimmäinen tehtäväni oli puolitoista ja toinen vähän vajaat kaksi.

 

Muutenkaan tuollaiseen ei voi mitenkään päästä, kun kerran vain 5% hakeneista saa sitten sen opiskelupaikan. Nyt sitten alkaa häiritä se ajatus, että jos en pääsekään mihinkään. En ole kauheasti loistanut noissa valintakokeissa, niin jos kävisikin niin, että en pääsisi yhtään mihinkään. Mitä minä sitten?

 

Meidän piti pitää kännykät kiinni sen kokeen ajan, mutta sen jälkeen minun piti avata kännykkäni uudestaan, koska minun oli soitettava äidille (joka oli myös siis autoineen matkassa mukana, kun ei voinut muka minua yksin päästää). Todella kiva muistutus taas, kun avasin kännykän ja yritin päästä selaamaan sitä luetteloa, niin kännykkä ilmoitti, että simkortti ei ole vielä valmis. Kun se ilmoittaa noin, niin se näyttää aina vain pienen osan niistä nimistä. Tietysti sitten se nimi ja numero, jonka se siihen lykkäsi ensimmäiseksi, oli NN:n. Kaikki muistuttaa hänestä. Kännykkänikin on minua vastaan!

 

Tänään ripustin ruusuja kuivamaan. Minä säilytän aina kaikki ruusut, jotka saan. Niitä roikkuu ympäri huonettani siellä täällä. Rippiruusut ovat kaikki siellä, samoin wanhojen ruusu. Ja nyt ylioppilasruusut. Ja minä myös muistan, keneltä mikäkin on. Varmaan pitää keksiä joku uusi syy saada ruusuja, kun muutan jonnekin muualle, että saan taas jotain persoonallista asuntoon. Minun nykyinen huoneeni on... No sanotaanko niin, että se on täynnä kaikenlaista.

 

Minulla on tähtiä katossa, sellaisia, jotka keräävät valoa ja sitten hehkuvat pimeässä. Hankin ne joskus yläasteella. Minulla on lainauksia kirjoista (pääasiassa TSH:sta) kiinnitettynä verhoihini. Seinillä on erilaisia julisteita (Legolas&Gimli, Aragorn, Elijah Wood, Keski-Maa Sormusten Sodan aikaan, Keski-Maa Hobitin aikaan, Jack Sparrow, Star Wars IV, Star Wars III, Harry Potter I) ja minun nastaseinäni on täynnä erilaisia lehtileikkeitä (pääasiassa elokuva-arvosteluja) ja kalentereita eri vuosilta (2004, 2007, 2008 (koska ne on Tolkien-aiheisia ja ne kuvat on hienoja)). Sitten on vielä kirjahylly, jonka päällystä on täynnä pehmoleluja. Ja sitten on ne ruusut, joita on nyt yhteensä... 36. Ja kattolampusta roikkuu kaksi siniliilaa joulupalloa. Ja sitten siellä katossa on teipattuna vielä yksi jäätelötikku (älkää kysykö). Tuntuu ainakin kotoisalta.

 

wilt.png Day3.png

 

Tänään onkin oikein kaksi kuvaa ruususta. Kyseessä ovat tosin eri ruusut. Tuo parempikuntoisempi on se, jota kyttään ja tuo toinen on se, joka oli luultavasti ensimmäisessä kuvassa ja joka on samassa kunnossa kuin kaikki muut ruusutkin. Nyt voisi vetää taas tähän väliin jotain dramaattisia kliseitä, että minun rakkauteni pitää tuon valitsemani kukan elossa, mutta kyllä se on se, että pidän siitä paljon parempaa huolta. Se ei altistu suoralle auringonvalolle ja sillä on maljakossa keitettyä vettä. Lisäsin tänään lisää keitettyä ja yhä hieman lämmintä vettä maljakkoon. Suunnilleen 50 asteinen vesi kuulemma piristää ruusua vähän vielä entisestään.

 

Ja ihan hyvältä näyttää. Mutta en uskalla pitemmälle toivoa kuin viikon loppuun. Yhtään terälehteä ei ole vielä tippunut, mutta en ole koskaan saanut terälehtiä tippumaan ruusuista. Ehkä tuo minun ”Love me before the last petal falls” –suunnitelmani onkin ihan hullunvarma. Sekin ruusu, jonka sain herra Friikiltä ja jonka jo melkein viskasin metikköön silloin tanssiaispäivänä, oli vedettömässä maljakossa siihen saakka, että se oli ihan kuivunut. Eikä yhtään lehteä tippunut. Ruusu on nykyisin tosin melko rapea, että jos sitä vähän tönäisisi, niin se rikkoutuisi.

 

Olen elämäni aikana onnistunut saamaan vain yhden ruusun kaikki terälehdet tippumaan. Olin silloin... 12? Kai. Ruusu oli se, jonka sain silloin, kun sijoituin kolmanneksi ensimmäisessä kirjoituskilpailussani. Kuivasin sen, mutta sitten yhtenä päivänä ruusu sattui olemaan tuntemattoman lentävän esineen (krhm) tiellä ja sen terälehdet varisivat lattialle. Säilöin tosin nekin ja ne ovat edelleen tallessa. Minä säilön melkein kaiken mahdollisen, koska en halua unohtaa asioita. Haluan, että minulla on jotain konkreettista muistuttamassa minua.

 

Äiti sanoo aina, että olen kuin vaarini. Äidin mukaan vaarikin keräsi kaiken mahdollisen talteen ja kieltäytyi heittämästä mitään pois. Tästä äidille tuli mieleen yksi tapaus, kun he vaarin kuoleman jälkeen tutkivat vaarin vajaa, niin katonrajasta löytyi sellainen iso ammus, joka oli kuulunut johonkin sodanaikaiseen isompaan härveliin. Siitä soitettiin sitten poliiseille, jotka naureskelivat vain ja käskivät tuoda sen asemalle. Kun se vietiin sinne, niin kaikki tyypit siellä kuulemma kalpenivat ja perääntyivät ja sanottiin, että sitä ammusta ei olisi missään nimessä saanut siirtää. Mutta kukaan ei räjähtänyt ja loppu hyvin, kaikki hyvin. Siinä jotain minun vaaristani. Mikä onkin suunnilleen kaikki minkä tiedän.

 

Nyt sitten ei olekaan mitään. Ei ainakaan ennen kuin ne tulokset on tulleet. Ja ensimmäiset tulokset – Kuopion biotieteiden – tulevat vasta 18.6. Ja viikonlopuksi mökille. Plääh. En tykkää käydä siellä, mutta pääsee leikkaamaan ainakin nurmikkoa. Se on ihan kivaa ja kun äiti vielä maksaakin siitä jotain, niin aina vain parempi. Ja siellä on sentään ainakin Oikeaa vettä, eikä mitään lätäkköjä. Jos on kiva sää, niin voisi mennä vaikka soutamaankin. Ei kai paarmoja oli vielä niin kauheasti? En tykkää paarmoista ja niitä pörrää aina ympärillä kun on jossain veden lähellä. Jos tuulee oikein kauheasti, niin sitten niitä on vähemmän, mutta sitten soutaminen ei ole niin kivaa (paitsi takaisin rantaan). Ja minun pitäisi mennä kiittämään niitä mökkinaapureitakin niistä yo-onnitteluista. Heidät kutsuttiin, mutta he eivät päässeet, mutta käskivät minun tulla moikkaamaan, kun tulen mökille. Plääh. En ole varmaan koskaan sanonut heille mitään, niin mistä minä nyt yhtäkkiä höpöttäisin?

 

Ja nyt seuraa myös kiitoskorttien lähettäminen. Niiden yo-kuvien vedokset tulevat huomenna ja niistä pitäisi sitten valita joku siedettävä, jonka kehtaisi lähettääkin niille, jotka ovat minua jotenkin muistaneet. Eli yhteensä... 19? Ei kun 20. 21. No jotain sellaista. Ihan liikaa. Sille herra AV:lle en lähetä mitään, vaikka äiti sanoikin, että pitäisi. Tai ainakin tarkistan ensin pankista, että kuinka paljon hän on sinne tallettanut. Odotan suunnilleen... Nollaa euroa. En lähetä kiitoskorttia typeristä ja halveeraavista vitseistä. Olen saanut niistä etenkin kyseisen tyypin osalta enemmän kuin tarpeekseni.

 

Yksi ylioppilaslahja tuntuu ärsyttävältä. Tai ainakin äidin kommentti siihen. Sain aterimia. Kuuden hengen aterimet. Äiti sanoi, että siitä sitten vain hankkimaan porukkaa. Ärsyttävää. Nytkö se alkaa? Se ”miksei sulla vieläkään oo ketään, kai sä nyt meinaat joskus lapsia hankkia?” –jauhaminen. Tunnen oloni sen suhteen hyvin kiusaantuneeksi. Niin kiusaantuneeksi, että harkitsen, voinko pitää TSH-sormustakaan kaulassani enää lainkaan. Sitä on jo kerran osoitettu ja sitten on kysytty, että olenko mennyt kihloihin. Että jes. Minä vain satun pitämään siitä, että kaulassani roikkuu joku koru, enkä muita itseäni miellyttäviä koruja omista kuin tuon TSH-sormuksen. Olisi edes Nightwish keksinyt jonkun kivan korun, jonka voisi hankkia ja alkaa käyttää sitä tuon sormuksen sijaan, kun se alkaa olla jo aika kulunutkin. On minulla vielä yksi melkein käyttämätön, mutta en halua sitäkin kuluttaa. Mutta kun minulla on ollut joku koru 13-vuotiaasta asti, niin olo tuntuu ihan kummalta, jos kaulassa ei olekaan mitään.

 

Pitäisi varmaan joskus lähiaikoina mennä katsomaan taas auringonnousua. Mutta miten livahtaa ulos keskellä yötä niin ettei äiti huomaa? No, ehkä joskus sitten, kun olen taas yksin kotona.