Tänään olen katsellut taas pitkästä aikaa muumeja. Vaikka olen katsellut niitä siitä asti kun olin alle 2-vuotias, en taida koskaan kyllästyä niihin. Vaikka olenkin saanut hieman traumoja möröstä ja muista pelotuksista, en pysty kovin helposti nimeämään toista lastenohjelmaa, joka olisi niin mahtava. Mitä nykyisin olen lastenohjelmia joskus sivusilmällä katsellut, ne ovat vain sellaisia, missä on jumputtava alkumusiikki ja kaikki hahmot - riippumatta sukupuolesta - kimittävät kimeällä äänellä. Ja mitä musiikkiin tulee, sitä ei alku- ja loppusoiton lisäksi yleensä ole.

Tänään minulla on ollut poikkeuksellisen väsynyt olo, sekä henkisesti että fyysisesti. Lisäksi olen tuntenut taas enemmän läheisyyttä omiin luokkatovereihini. Se toisaalta johtunee siitä, että ensiksi sain ruokalassa alamäki-paikan (eli jouduin ottamaan ylimääräisen tuolin ja istumaan pöydän päähän, ja se tuntuu kuin istuisi alamäessä) ja sitten sen jälkeen Nan ja hänen kaverinsa jättivät minut yksin syömään. Sitten hieman alakuloisena söin ruokani nopeasti loppuun ja kävelin (yllätys yllätys - kaatosateessa) takaisin lukiorakennukseen. Marssin ruotsinluokan edustalle odottelemaan ja olisin ehkä mennyt istumaan NN:n viereen pöytään, mutta siinä oli jo kaksi muuta.

Sitten kuitenkin, kun seisoin siinä yksin odotellen tunnin alkua, yritin miettiä, koska olin viimeksi tehnyt niin. Ykkösellä, kun Nan ja C olivat molemmat vielä yläasteella, odotin jokaisen ruokailun jälkeen aina yksin tunnin alkua, jos en sitten sattunut välitunnilla törmäämään Naniin tai C:hen. Nykyisin, kun Nan on myös lukiossa, joudun enää hyvin harvoin odottelemaan tunnin alkua yksikseni. Ja vastaavasti, hyvin harvoin enää joudun syömäänkään yksikseni. Ja koska Nan ja hänen kaverinsa haluavat jostain syystä jäädä ruokalaan niin pitkäksi aikaa istuskelemaan kuin mahdollista, tulen luokkien eteen vasta kellojen soitua.

Vaikka viime vuonna kaipasin ruokaseuraa ja oli huikeaa, kun luokkakavereistani R ja M tulivat joskus syömään kanssani, nykyisin kaipaan ehkä taas jotenkin kummasti lisää yksinäisyyttä. Ennen minua ja NN:ää yhdisti se, että olimme molemmat tavallaan ulkopuolisia. Hän tuli toiselta paikkakunnalta ja minun ystäväni olivat alemmalla luokalla ja siten eri koulussa (tosin samalla pihalla, mutta kuitenkin). Ja koska NN ei ilmeisesti oikein perusta ruokalassa käymisestä, hän istuskelee joko yläkerrassa pöydän ääressä tai alakerrassa sohvalla. Ennen kun minäkin söin nopeasti, eikä minulla ollut mitään syytä jäädä ruokalaan ylimääräistä aikaa, tulin ennen useimpia muita lukiolaisia seuraavan tunnin luokan eteen. Sitten käytävä oli muuten tyhjä - lukuunottamatta minua ja NN:ää.

Muutenkin olen jostain syystä ajatellut paljon NN:ää ja sitä, mitä viime vuonna tapahtui. Voisi kai melkein sanoa, että meistä tuli kaverit. Melkein. Muistan yhä ensimmäisen reaktioni, kun näin hänet. Se oli - köh - hieman negatiivinen, sillä minä olen aina ollut hyvin epäilevä heviä kuuntelevia ihmisiä kohtaan. Sitten kun ryhmänohjaajamme laittoi heti ensimmäisenä koulupäivänä minut tekemään englannin paritehtäviä hänen kanssaan, aloin pikkuhiljaa suhtautumaan häneen positiivisemmin. Teimme sitten aina parityöt yhdessä ja opon tunneilla meillä oli mahtava suunnitelmamme. Kuten aina opossa, paikkoja on vähemmän kuin oppilaita. Sitten, koska minä ja NN olimme molemmat sellaisia ihmisiä, joita ihmiset mielellään välttivät, valtasimme paripulpetin parhaalta paikalta. Koko jakson ajan oli kiivasta taistelua istumapaikoista, mutta kertaakaan kukaan ei edes aikonut istua meidän paripulpettiimme.

Niihin aikoihin aloin tuntea oloni myös ensimmäistä kertaa hieman paremmaksi. Yhdeksäs luokka oli ollut painajaismainen, etenkin sen jälkeen, kun minä ja Merry riitelimme viimeisen kerran. Tietysti alemmalla luokalla olivat Nan (joka ei silloin ollut vielä kovin hyvä kaveri), C (jota en oikeastaan tuntenut paljoa) ja Thes (joka suostui puhumaan minulle vain silloin tällöin), mutta useimmiten jouduin olemaan yksin. Minä en halunnut tunkea joidenkin joukkoon vain siksi, ettei minun tarvitsisi olla yksin. Merry kuitenkin ei välittänyt oikeasta kaveruudesta, vaan teki kaikkensa päästäkseen edes johonkin kuppikuntaan. Ja hän pääsi. Minä jäin yli ja olin aina yksin.

Ja sitten lukio alkoi. Koska Nan ja C olivat eri koulussa, olin yhä enemmän yksin ja tunsin oloni uuden luokan kanssa yhä enemmän yksinäiseksi. Tunsin itseni kummajaiseksi, friikiksi, joka ei osannut luoda sosiaalisia kontakteja. Sitten kuitenkin oli NN. Hän oli hyvin paljon samanlainen kuin minä. Vaikka hänessä ei tuntunut olevan mitään vikaa, hän ei tullut osaksi joukkoa. Toinen uusi oppilas kotiutui helposti suosikkijengiin, mutta NN ei. Sitten meitä oli kaksi. Kaksi yksinäistä, jotka eivät näyttäneet kuuluvan minnekään. Kaksi, joita ei huolittu mihinkään ja joilla ei ollut ketään. Jostain oudosta syystä se sai minun oloni vähemmän yksinäiseksi. Ja vaikka minä ja NN emme olleetkaan varsinaisesti ystäviä, tuntui siltä, että hän oli enemmän ystävä kuin muut luokkalaiset. Minun ei aina tarvinnut odottaa tunnin alkua kymmeniä minuutteja yksin, vaan hän odotti myös. Minä en ollutkaan enää yksinäinen kummajainen. Me olimme yksinäisiä kummajaisia.

Nyt sitten on Nan, enkä enää ole niin yksinäinen kummajainen. Siksi minusta joskus tuntuukin, että haluaisin lähteä Nanin ja hänen ystäviensä pöydästä heti syötyäni. Minä tunnen aina oloni epämukavaksi, jos minun täytyy istua ruokalassa, vaikka olen jo syönyt. Vain yhden vuoden aikana totuin siihen, että jouduin odottelemaan käytävillä paljon. Sain lähteä ruokalasta heti kun olin syönyt ja pääsin usein jopa sohvalle istumaan. Nyt en pääse. Olen joskus yrittänyt vihjaista Nanille, että keskustelu olisi mukavempaa lukion puolella, missä voisi istua sohvalla, mutta sitten Nan sanoo aina, että he ovat aina ennenkin tehneet niin. NN istuu yhä sohvalla. NN odottaa yhä luokkien edessä. Ero edellisvuoteen on vain se, että nykyään minä en ole enää siellä. Enää me emme ole yksinäisiä kummajaisia. Me emme ole enää yhtään mitään.