Tänään on taas ollut raskas päivä. Tosin nyt kun kotiin tultuani kävin mielikuvituskeskustelun päässäni, niin olo ei ole enää yhtä paha. Mutta silti on aika paska fiilis. Olen taas varmaan vain liian väsynyt ja rasittunut ja nälkäinen. Tänään oli ensin tunti terapiaa, sitten neljä tuntia koodausta ja sitten vielä 7,5 tuntia töitä. Ja sain taas terapian ja yliopiston väliä kulkiessani sen kaikkein pahaenteisemmän viestin töistä mitä vain ylipäätään on: "Pääsisitkö tänään yhtään aikaisemmin?" He tietävät kyllä, että minulla on yliopistoa, minkä takia vuoroni olisi alkanut vasta viideltä, jotta ehdin rauhassa siirtyä yliopistolta työpaikalle, joten yleensä tilanne on aika paha, jos he pyytävät minua tulemaan etukäteen. Vastasin, että ehdin varmasti puoli viiteen mennessä, mutta hyvällä tuurilla jo neljään, jos me päästään etuajassa. Sanoin puolen tunnin välein tuon, koska meidän työvuorolistaan ei merkitä muita kuin tasa- ja puolituntisia. Sain siihen sitten vastauksen: "Tule vain heti kun ehdit." Mietin jo yliopistolla, että kuulostaa siltä, että siellä on jotakuinkin helvetti irti ja yritin asennoitua siihen.

Ja niinhän siellä sitten olikin. Heti kun tulin ja olin istumassa jollekin vapaalle paikalle, tiiminvetäjä, jonka päivä oli juuri päättymässä, tuli sanomaan, että voisitko mennä tuohon ykköselle, kun siinä ei ole ketään. Ykkönen on siis se paikka, jossa on joku 365 päivänä vuodessa, 24 tuntia vuorokaudessa. Ykkönen on myös se, jolla on vähän niin kuin ylläpitovastuu kaikesta silloin kun tiiminvetäjät tai pomot eivät ole paikalla. Istun sitten siihen ja samalla se liideri sanoo, että siinä ei ole ollut ketään kahteen tuntiin, joten ne työt ovat vähän kertyneet. Joten tein ne ja yritin samalla hoitaa sitä järjetöntä helvettiä siellä linjoilla. Kahden tunnin jälkeen meitä oli vain kaksi ja se toinen lusmuili, enkä minä viitsinyt kuitenkaan sanoa hänelle, joten se tietysti tarkoitti entistä enemmän työtä minulle.

Minulla oli lisäksi valmiiksi paska fiilis tullessani töihin. Yliopistolla meni ihan hyvin, mutta jotenkin en vain pääse yli siitä harjoittelupaikkahaastattelusta ja Lesteristä. Eilen tosiaan täytin 30 ja eilen oli ihan hyvä fiilis. Siitä meidän opiskelijaporukasta muutama jopa onnitteli minua, joko Facebookissa tai ihan siinä meidän ryhmässä. Eivät kaikki, vaikka tietysti kyylänä katsoin onnitteluihin vastattuani, että kaikki olivat kyllä nähneet sen viestin. Viisi ihmistä yhdestätoista onnitteli siellä. Ehkä minun pitää antaa heille nimet. Anni on ainakin yksi, se hiljaisempi. Harjoittelupaikkarohmu oli toinen. Sitten oli vielä... sanotaan häntä vaikka Kissanaiseksi, koska vaikka hänellä ei ole kissoja, olen ihan varma, että hän kantaisi sellaista catsuit-asua ihan kunnialla. Tykkää myös sarjakuvista. Ja sitten... Aah, tämä on vaikea! Mikä sen Rogue One naisnäyttelijän nimi on? Eikö se ole Felicity? Hmm... Entä sen hahmon? Piti tarkistaa (OMG! Vanhuus ei tule yksin!), mutta se oli Jyn Erso. Joten olkoot tämä tyyppi sitten Jyn. Ja sitten viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä: Arrow. Hän ei todellakaan ole vähäisin, koska hänen kanssaan minulla on synkannut alusta asti. Ehkä osittain sen takia, että yksi ensimmäisiä ajatuksiani hänestä oli, että hän näyttää ihan samalta kuin yksi hahmo siinä pöhkössä tarinassa, jota olen kirjoittanut uudestaan ja uudestaan viimeiset 19 vuotta pääsemättä vielä kertaakaan loppuun. He ovat ihan samanlaisia, näyttävät samalta ja käyttäytyvätkin vähän samalla lailla. Ja molemmat ovat miehiä, jotka pitävät miehistä. Ja hän on Arrow siksi, koska niin se hahmo kirjassa esittelee itsensä muille, koska se havainnollistaa sen, miten se nimi lausutaan.

Lester ei onnitellut. Eikä Kovaääninen tyyppi, eikä Korpinkynsi. Kovaääniseltä tyypiltä en sitä tosin odottanutkaan, mutta ainakin Korpinkynneltä. Lesterinkin toivoin onnittelevan. Tuntui, että siitä tuli mielessäni testi. Kaikki, mikä hänessä on viime aikoina ärsyttänyt, tuntui kulminoituvan tuohon. Rauhoittelin tosin itseäni ja ajattelin, että saattaa olla, että se tulee esille siellä tunnilla tänään ja nämä muut ihmiset voivat onnitella ihan face-to-face. Olin osittain oikeassa, koska Korpinkynsi onnitteli minua ihan livenä tuntien välisellä tauolla. Silloin luokassa oli myös Lester ja... minä nimeän nyt ne kaikki ihmiset: se mies olkoot vaikka Thor, koska hän näyttää vähän Chris Hemsworthiltä ja kuulostaa englantia puhuessaan jotenkin australialaiselta. Mutta Korpinkynsi toivotti hyvää myöshästynyttä syntymäpäivää ja vähän pahoitteli, ettei ollut ajallaan sitä sanonut. Minä kiitin ja hymyilin, koska siitä tuli hyvä fiilis. Sen jälkeen syvä hiljaisuus jatkui.

Tuo ei ole vain vähän ärsyttävää, vaan se tuntuu ihan totaaliselta sivuttamiselta! Jos minä olisin tilanteessa, jossa muut ympärilläni onnittelevat jotakuta minun kuullen, jonka myös minä tunnen, niin minun täytyisi varmaan vähintäänkin vihata tätä ihmistä, jotta en viimeistään ryhmäpaineen alla murtuisi onnittelemaan myös. Joten tuntui pahalta, että he eivät onnitelleet. Etenkin että Lester ei onnitellut. Lisäksi kun opettaja tapansa mukaisesti kiersi onnittelemassa ja kättelemässä harjoittelupaikan saaneita ihmisiä kaikkien tultua luokkaan, hän kysyi Lesteriltä, että tietääkö muut, että sait sen paikan. Kaikkihan tiesi, koska heti kun minä sain sen sähköpostin, että minua ei valittu, lähetin sillä sekunnilla viestin sinne meidän WhatsApp-ryhmään, että kuka sen nappasi. Sen jälkeen kaikki vuorollaan onnittelivat Lesteriä. Ja mitä Lesteri sanoi sille opettajalle? Mitä luulette että hän sanoi? "Taisi se tulla ilmi." TAISI SE TULLA ILMI! En tiedä. Otan tuonkin ehkä vain lisä-ärsytyksenä, kun voiko asian ilmaista jotenkin sitä koko keskustelua vähättelevämmin. Minä kysyin, hän sanoi saaneensa sen, myöhemmin vielä lisäsi, että uskoi mokanneensa, minkä jälkeen kaikki muutkin onnittelivat häntä. Mutta ehkä se kaikki oli hänelle niin yhdentekevää, että hän ei voi olla edes varma tapahtuiko sitä ollenkaan.

Se sai minut vain tuntemaan oloni taas vähän näkymättömäksi. Ja minä vain mietin sitä haastattelua ja sitä, miten jo alussa - sen sijaan, että he olisivat innostuneet siitä että pääsevät näkemään viimeisen haastateltavan - se Lesteriä pois saattanut haastattelija ei vain voinut olla hihkaisematta sille toiselle sitä, että tiedätkö mitä Lester sanoi: hän sanoi että tuossa tuleekin heti seuraava! Ja se tuntui olevan niin hauskaa ja selkeästi koin, että Lester oli tehnyt heihin vaikutuksen omalla persoonallaan. Ja tänään olen miettinyt myös sitä, että miksi Lester, joka selkeästi osaa olla huomaavainen ja huomioida ja hurmata muut, niin miksi minulle ei tule sellaista oloa ikinä? Mietin asioita taaksepäin ja jotenkin osa minusta on nyt vakuuttunut siitä, että olenkin nähnyt kaiken niin väärin. Että hän ei olekaan ujo, vaan hän ei vain välitä. Että olen olemassa lähinnä vain silloin, jos hän hyötyy siitä jollain tavalla. Silloin pikkujoulujutussa hän ilmoittautui vapaaehtoiseksi tulemaan kanssani kaksistaan ulos tupakalle - ja hän pummasi minulta tupakan. Myöhemmin hän pyysi minua tulemaan ulos asti samalla kun hän lähtee - jotta hän voisi pummata toisen tupakan. Ja selkeästi siitä oli hyötyä, että hän huomioi saapumiseni siellä haastattelussa, mutta sitten kun me ollaan siellä naulakoilla kaksistaan, hän ei moikkaa hyvästiksi takaisin, vaan laittaa kuulokkeet korviin ja vain lähtee. Ja sitten hän vielä näkee ryhmän viestikeskustelussa, että minulla on syntymäpäivä, eikä hän sano mitään. Luokassa hän kuulee, kun joku onnittelee minua jälkikäteen, eikä hän sano mitään.

Tuntuu siltä, että ihan sama, jos hän ei viitsi yhtään yrittää, niin minäkään en yritä sitten jatkossa. En moikkaa, en kysy häneltä mitään mistään harjoitteluun liittyvästä, enkä myöskään kysy hänen tulemisistaan mihinkään meidän ryhmän juttuihin, jotta hän voisi kokea olonsa huomatuksi, en kysy enkä jutustele, enkä ole kiinnostunut. Miksi vaivautuisin, jos hänkään ei vaivaudu? Etenkin kun se on minulle niin vaikeaa ja joudun oikeasti keräämään itseäni, että saisin sanottua hänelle jotain.

Toisaalta mietin sitä harjoitusta, jonka sain terapiasta silloin aikaisemmin. Missähän se paperi taas on? "Kuvaile, mitä ajattelet tämän henkilön ajatelleen ja tunteneen." Okei, se tulikin tuossa jo aika hyvin käytyä läpi. "Kuvittele ja luettele erilaisia mahdollisia selityksiä henkilön käyttäytymiseen, vaikka et olisi niistä samaa mieltä. Pystytkö tuntemaan myötätuntoa tätä henkilöä ja itseäsi kohtaan?" Ehkä se kertoo jotain minusta, että en halua tehdä tätä harjoitusta. En halua ajatella tästä toisin. Tein sen kuitenkin ehkä osittain siinä mielikuvituskeskustelussa, josta mainitsin kirjoituksen alussa. Meillä on taas tulossa bileet ja kuvittelin mielessäni tilanteen, että Lester ei tulisi sinne ja minä avautuisin tästä kurjasta fiiliksestäni häntä kohtaan siellä jollekulle, joka sitten kertoisi hänelle. Kuvittelin, että hän tulisi puhumaan minulle siitä kuultuaan ja kuvittelin sen keskustelun. Pelkkää mielikuvitusta, kuten kaikki minun päästäni. Kun yritän ajatella rationaalisesti, en usko hänen haluavan minulle mitään pahaa. Uskon myös, että jos hän tietäisi toimintansa aiheuttaneen minulle mielipahaa, hän olisi pahoillaan siitä. Ehkä jopa niin pahoillaan, että hän puhuisi minulle asiasta. Mietin, miten hän voisi ehkä selittää toimintaansa: että hänestä tuntuu, että minä puhun kaikkien kanssa ja että minulla on varmasti tärkeämpiäkin ihmisiä joiden kanssa puhua kuin hän, joten hän ei halua vaivata minua. Tai että on helpompaa sanoa: "Tuletko vielä alas mun kanssa, niin voin pummata toisen tupakan" kuin "Tuletko vielä alas mun kanssa, koska haluaisin hengata sun kanssa vielä hetken".

En vain haluaisi ajatella tuota, koska en halua elätellä toivoa siitä, että hän välittäisi, koska tiedän, miten hirveältä se tuntuu, kun huomaa olevansa väärässä. Minun äitini olisi pitänyt välittää. Ajattelin pitkään, että ehkä hän ei vain tiennyt niistä kaikista kerroista kun isäni löi minua, tai ehkä hän ei vain ollut varma ja koska hän oli tuomari, hän lähti olettamasta, että syytön kunnes toisin todistetaan. Eihän hän ollut ulkona silloinkaan kun isäni osoitti minua sillä aseella. Hän tuli ulos vasta kun kiljuin ja hänen tullessaan paikalle tilanne oli jo ohi. Tai kun koira jatkoi kimppuuni käymistä, niin silloinkin ajattelin, että varmasti jos pyytäisin, niin se koira lopetettaisiin. Sen takia en puhunutkaan siitä ikinä, kun minä niin halusin, että asiat olisivatkin korjaantuneet, koska silloin minä vielä rakastin sitä koiraa. Mutta kun lopulta olin menettänyt toivoni siitä, että mikään tulee sen koiran kanssa ikinä muuttumaan ja sanoin äidilleni, että ehkä se pitäisi lopettaa, hän ei ollutkaan samaa mieltä. Kun olihan se muuten niin hyvä koira. Viimeisellä kerrallakin kun hän oli paikalla, niin hän vain koiran pois vietyään vei maton likoomaan, ettei siihen jäisi tahraa. Lopulta hän myöntyi koiran lopettamiseen tai ainakin uuden kodin etsimiseen, joten silloin vielä ajattelin, että kyllä hän välittää. Mutta sitten, kun isälleni ei se käynyt, niin ei hänellekään sitten käynyt. Hänellä oli sentään ratkaisu ongelmaan: ei koiraa voi pitää yhdessä huoneessa lukittuna - mutta sinä olet siellä tietokoneella aina muutenkin, niin mitä se oikeastaan muuttaa, jos me lukitaan se ovi. Koira voi sitten olla muualla talossa ja voidaan laittaa se pois, jos sinun tarvitsee päästä vessaan.

Aloitin tämän bloginikin silloin, kun olin vain lukittuna kaikki päivät siihen yhteen huoneeseen - koulussa oloa lukuunottamatta tietysti. 2006 se taisi olla kun aloitin ja koira kuoli 2008. Se tuntuu jotenkin oudolta, koska en ole koskaan oikein ajatellut asiaa. Välillä olen lukenut niitä vanhoja tekstejäni, mutta niissä ei oikein ole mitään hälyttävää. Vain pelkkää arkea, koulujuttuja ja kaikkea. Toisaalta, ehkä juuri se on se häiriintynein asia siinä: minä totuin siihen. Ja äitini, jonka olisi kuulunut välittää minusta - ja jonka välittämisestä elättelin silloin vielä toiveita - antoi sen kaiken tapahtua minulle. Se tuli ilmi silloin, kun kuuntelin sitä äitini ja isäni välistä keskustelua, koska siinä kävi niin selkeästi ilmi, että isäni rutiini ja tahtotila on äidilleni tärkeämpää kuin minun turvallisuuteni. Ja se oli jotenkin niin hirveää tajuta se. Keskustelua kuunnellessani minulla ei käynyt edes mielessä se, että äitini voisi tehdä noin. Maailman paskin tunne. Enkä halua kokea sitä enää.

Torstainen työhaastattelu hermostuttaa. Terapiassa puhuin siitä ja terapeuttini ehdotti, että yrittäisin ajatella jotain sankariani, jotain henkilöä - todellista tai fiktiivistä - jota ihailen. Minun sankarini oli tietysti Xena, vaikka onhan se jotenkin hölmöä. Mutta aion silti noudattaa terapeutin ohjeita ja katsoa haastatteluun mennessäni tarvittaessa Xenan kuvaa, jotta se rohkaisisi minua olemaan oma itseni.

Olisin voinut kirjoittaa tuosta Xena-jutusta enemmänkin, mutta alkaa väsyttää ja pitäisi syödäkin jotain.